0

Avainsana: News on Villa Karo

Harjoittelijan haavissa, osa 3: Sari Palmgren & Jukka Peltola

Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.

Sari ja Jukka
-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.

Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.

 

Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.

Joulun Akpé-numero on julkaistu!

Akpén numero 2/2014. Kannen kuva:
Kannen kuva: ”Bjombo si kantaa pikkuveljeään”, satoa Veera Pitkäsen järjestämästä valokuvaustyöpajasta keväältä 2014

Akpé-lehden tuoreessa numerossa Linnea Olamo ja Kwassi Akpladokou kirjoittavat ebolan vaikutuksista sekä käsittelystä julkisuudessa: sairaus on tragedia sitä koskettaville maille, mutta elää samalla omaa elämäänsä mediassa.

Vodun-uskontoa tarkastellaan monelta eri kannalta. Veera Pitkänen ja Anniina Mustalahti tutustuivat viime keväänä uskontoon yhdessä togolaisessa luostarissa asuvien lasten kanssa: valokuvatyöpajassa lapset kuvasivat elämäänsä ja arkeaan. Vodunin saloihin – tai erikoiseen ristiriitaan – johdatteli myös beniniläinen pop-artisti. Uskonto kohdattiin haastatteluiden sekä yhteisöllisen toimintatutkimuksen avulla.

Félix Adje kertoo haastattelussa, miten vodun suhteutuu sen ympärillä yhä enemmän pyörivään turismibisnekseen. Victor Amoussou puolestaan kirjoittaa uskonnosta ja sen merkityksistä sekä vaikeuksista selittää vodunia. Kielellä on suuri merkitys tiedon välittämisen kannalta, ja tarvitaan jatkuvaa kääntämistä ja kommunikaatiota, jotta beniniläinen kulttuuri avautuu länsimaisille kielille ja länsimaiselle katseelle.

Kielestä ja sen merkityksistä kirjoittaa myös Jaana KapariJatta, joka vieraili syksyllä Villa Karossa. Hän kysyy, mitä nimiä asioille annetaan Grand-Popossa? Eräs tiedon välittämisen ja oppimisen kanava ovat museot, ja Julia Autio kirjoittaakin museotoiminnan pedagogisista merkityksistä sekä vierailuistaan Ouidahin museoissa.

Lisäksi numerossa kurkistetaan Villa Karon syksyyn, Tanja Seppänen kirjoittaa beniniläisestä pukeutumisesta ja MattiJuhani Karila muistelee Villa Karon pitkäaikaista ystävää, Tapani Mikkosta.

Numeron lopuksi käännytään musiikin ja kirjallisuuden puoleen: Wilhelm Kvist kirjoittaa tapaamisestaan Noël Saïzonoun kanssa sekä suomalais-beniniläisen Helsinki-Cotonou Ensemblen synnystä, MattiJuhani Karila haastattelee säveltäjä Mikko Heiniötä ja Tytti Oittinen arvioi Juha Vakkurin Afrikka-trilogian.

Sisällys

Linnea Olamo & Kwassi Akpladokou:
Näkökulmia ebolaan 3 & 4
Toimitukselta:
Kevään 2015 stipendiaatit
Emmi Holm:
Villa Karon syksy 5
Matti-Juhani Karila:
Tapani Mikkosen muistolle 6
Veera Pitkänen:
Tarinoiden jäljillä 9 (teksti on luettavissa myös täällä lisäkuvituksin)
Anniina Mustalahti:
Kohtaamisia setelinnälkäisten henkien kanssa 10
Anna Ovaska:
Haastattelussa Félix Adje 13
Victor Amoussou:
Vodun: koko elämä 13 (teksti on luettavissa ranskaksi täällä)
Julia Autio:
Museopedagogiaa Beninissä ja yleisesti 15
Jaana Kapari-Jatta:
Kielipuoliasioita 17
Tanja Seppänen:
Yksilöllistä ja yhteisöllistä pukeutumista 19 (teksti on luettavissa myös täällä lisäkuvituksin)
Wilhelm Kvist:
Ett av den västafrikanska musikens ansikten 21
Matti-Juhani Karila:
Haastattelussa Mikko Heiniö 23
Tytti Oittinen:
Arvio Juha Vakkurin matkatrilogiasta 26

Aiemmat Akpén numerot ovat luettavissa täältä, tuore numero myös tulossa!

Syksyn ensimmäiset tunnelmat

Syksyn ensimmäisillä stipendiaateilla on nyt runsas viikko takanaan Villa Karossa. Tässä arkkitehti Essi Käpin ja monitoimitaiteilija Yrjänä Sauroksen ensitunnelmia:

Mitä tulit tekemään Villa Karoon?
Yrjänä: Tulin ennen kaikkea puuhailemaan kaikenlaista paikallisten kanssa. Otin myös kehittämäni saurofonin mukaan. Se on vielä arvoitus, mitä sen kanssa tulee tapahtumaan. Haluan, että paikalliset pääsevät tutustumaan siihen. Minulla on kaksi toivetta: musiikkiesitykset, joita haluan tehdä paikallisten muusikkojen kanssa. Itse laulaisin ja soittaisin kitaraa. Toinen toiveeni on, että paikalliset pääsisivät soittamaan saurofonia, sillä se on jokaisen kodin ”must-juttu”.
Essi: Tulin katsomaan miten täällä eletään, asutaan ja rakennetaan. Kokemusteni pohjalta pitäisi ideoida rakennus, joka täyttäisi tietyt ekokriteerit. Ja nimenomaan paikalliset ekokriteerit. Tulin siis tutkimaan ekologisen suunnittelun lähtökohtia Länsi-Afrikassa.

Miten projektisi on lähtenyt käyntiin?
Y: Ihmisten kanssa on helppoa ja kaikki ovat erittäin innostuneita. Jos omat projektini eivät ole lähteneet käyntiin, niin syytän itseäni.
E: Tosi hyvin. Olen jo päässyt aloittamaan joitakin materiaalikokeiluja. Avoimin mielin!

Vaikutelmasi Grand-Poposta?
Y: Täällä asuu kultaisia ihmisiä. Rahaa ei ole paljon, mutta ihmiset ovat kultaa.
E: Tosi hyvät. Ihmiset ovat uteliaita, mutta silti tuntuu, että suomalaiset ovat heille tuttuja. Helppo liikkua ja kylä on kiva!

 

Kuva: Roy Mänttäri
Kuva: Roy Mänttäri

VILLA KARO’S OPERATION GRAND-POPO BENIN

As we are following closely news from Ilomantsi where a competition for sculptors is going on with the participation of a Beninese by name Florent Coovi NAGOBA, we are also happy to announce the arrival of Scholarship holders from Finland on the 1st of September to sanction the beginning of Villa Karo’s operational season.

Our staff under the leadership of Kwassi AKPLADOKOU, assisted by Richard TANDJOMA, Alphonse BODJRENOU, Georgette SINGBE, Boniface GOSSOU just to mention a few, is ready to receive incoming artists into its fold with joy. For more information, we have breezy sunny days and moderately cold nights that will sure disappear at the end of August for a warm weather.

Let’s talk about health, EBOLA, the suspected case detected some weeks ago has been proved negative. Beninese health authorities and international organizations ie. PLAN BENIN have cleared the air assuring Beninese and visitors of safety. All health centers and populations are well instructed about way of protection and prevention. Olette kaikki tervetulleita Grand Popoon. Ei pelkoa!

-Kwassi Akpladokou