Last October 26th the residents of Villa Karo got the opportunity to participate in the Tabaski celebration as Villa Karo’s guardians Boubé and Abdullaye, who belong to the Muslim minority in Benin, invited them to join the religious feast. Two lambs were prepared on open fire and tasty Fulani cheese was served for the vegetarians.
Tabaski is one of the most important celebrations of the Muslim year. This day – the date of which varies from one country to another from and year to year– is to commemorate the prophet Ibrahim’s willingness to sacrifice his young and only firstborn son in obedience to a command from God. It marks the end of the annual pilgrimage, Hajj to Mecca. Hajj is one of the five pillars of Islam and each able-bodied Muslim is supposed to carry out this duty and head to Mecca at least on in the lifetime, if this is financially realisable. For the Tabaski celebration, a sheep, cow, goat, buffalo or camel is sacrificed in the name of God. One-third of the meat is given to friends and neighbors and one-third or more of the meat is donated to the poor and needy.
With a resemblance to Easter, Tabaski is the celebration of sacrifice, reconciliation and forgiveness: Eid-al-Adha – Feast of Sacrifice. This year the celebrations in Benin will be on Tuesday 15th October. Meanwhile, Happy Easter to everybody!
Riikka Theresa Innanen Villa Karossa 7.11.2012-16.1.2013
”Kaksoshengillä oli niin hauskaa, ettei heiltä saatu lupaa lopettaa. Juhlassa meni lopulta koko päivä puoleenyöhön. Eri-ikäiset naiset tanssivat, miehet soittivat. Koko kylän kaksosfetissinuket tuotiin yhteen juhlimaan. Aivan toista kuin rituaalinäytöksissä!” Riikka Theresa Innanen kuvailee kaksosseremoniaa, jossa juhlittiin hänen perheensä kaksosia, eikä pysty peittelemään innostustaan:
”Mikä elämän lahja oli saada olla tässä voodoo-seremoniassa!”
Tanssija-koreografi tuli Beniniin tarkastelemaan sitä, kuinka ihmiset tulevat yhteen — kohtaavat toisensa tilassa. Kokemukset ovat olleet vahvoja ja residenssijakso on ollut hedelmällinen.
”Koreografin työ on käyttöliittymien rakentamista, jossa tuodaan ihmiset yhteen kokemuksen äärelle.”
Työstettävää materiaalia tulevien töiden pohjaksi on löytynyt runsaasti. Tarkkailemiensa kohtaamisten lisäksi Riikka oli mukana yhteisötaideprojekteissa.
Yhteisötaideprojektit – oma anti paikallisyhteisölle
Ennen Beniin tuloa Kiasma-teatterissa esitettiin Riikka-Theresan ja Outi Yli-Viikarinre-ANIMA-ted-tanssiteosta, joka käsittelee eläinkunnan ja luonnon suhdetta ihmisen rakentamaan kulttuuriin. Koreografia pohjaa systeemiteoriaan ja Jaana Parviaisen negatiivisen tiedon teoriaan, kokemukselliseen anatomiaan ja ekologisiin järjestelmiin. Muotokieli ja teksti ovat orgaanisia ja teos on itsessään ekologinen.
”Pyrin siihen, että kaikki ideasta liikemateriaalin ja dramaturgiaan istuu teoksen teemaan. Eli myöskään itse esityksentilanteessa ei käytetä sähköä, kierrätetään ja ostetaan vain välttämättömin tai jotakin sellaista mikä edesauttaa teoksen ekologisuutta. Itselle asetettu rajoitus pakottaa muuttamaan omia konventioita, kysymään miten voi tehdä toisin tai poistaa jotain kokonaan.”
Riikka jatkoi luontosuhteen käsittelyä Beninissä. Yhdessä Grand-Popossa toimivan kansalaisjärjestö ADJD:n, taidekoulu CLAN:in ja paikallisten lasten kanssa toteutettiin jäteongelmaa käsittelevä tanssiteos ”Mitä tapahtuu eläimille, jotka syövät muovia?”. Se esitettiin osana paikallisväestön ympäristöherkistämiseen tähtäävää rannan siivousprojektin promootiota Villa Karon joulukuun konsertissa. Lasten esimerkin kautta vanhempienkin toivotaan oppivan ympäristöasioista.
Ympäristöprojektin lisäksi Riikka oli mukana Grand-Popossa järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa oli mukana suomalaisia ja beniniläisiä muusikoita.
Pohdintaa vuorovaikutuksen hankaluudesta
“Emancipate yourselves from mental slavery; None but ourselves can free our minds.”
Bob Marleyn vapauslauluun ”Redemption Song”iin lainaamat panafrikkalaisliikkeessä vaikuttaneen Marcus Garveyn sanat vuodelta 1937 saavat Riikka Theresa Innasen mietteliääksi Grand Popossa residenssijakson lopulla tammikuussa 2013. Vaikkei orjia ole laivattu Afrikasta yli sataan vuoteen, ja Afrikan siirtomaat ovat itsenäistyneet yli puoli vuosisataa sitten, tuntuvat Garveyn sanat edelleen ajankohtaisilta.
”Historian haamuja kannetaan täällä mukana. Todellinen vapautuminen on ihmisen mielestä kiinni. Vaikka vääryyksiä on tapahtunut ja monelta osin tapahtuu edelleen, on kuitenkin päästävä niiden yli. Niin kauan kuin kannetaan kaunaa tai jättäydytään autettavaksi, pidetään yllä myös henkistä valtasuhdeasetelmaa.”
Residenssiaikana Riikka luki Aravind Agidan kirjan Valkoinen Tiikeri. Siinä kirjan päähenkilö toteaa: ”En voinut koskaan olla orja, koska ymmärsin kauneuden merkityksen.” Suomessakin mietitään taiteen funktiota kulutusyhteiskunnassa.
”Uskon vahvasti, että taide itsessään – ei vain virkistys- tai harrastustoimintana vaan esteettisenä, luovaan ajatteluun kannustavana kokemuksena – voi muuttaa paljon. Taiteen lisäksiVilla Karo vaikuttaa Grand-Popossa paikallisyhteisöön tuomalla myös tänne ihmisiä, jotka eivät ole turisteja tai avustustyöntekijöitä.”
Riikka näkee, että myös suomalaiset taitelijat sijoitetaan kuitenkin helposti valmiiseen palapeliin, jossa heille annetaan ”herrain rooli”. Tämä saattaa hankaloittaa kumppanillisen, kollegiaalisen yhteistyön toteutumista.
”Välillä tuntuu siltä, että yhteistyön sijaan meille haluttiin järjestää virkistystoimintaa. Rakennetaan viihdykerata Riikalle, se siitä varmaan tykkäisi ja ilostuisi!”
Eikä kysymys ole todellakaan siitä, että taiteilija ei tästä ilostuisi.
”Tarkoitus ei kuitenkaanole, että projekteja tehdään mua varten! Ei mua tarvitse miellyttää! En tee niitä koska se on itselle kivaa, vaan koska ne ovat osa työtäni, johon kuuluu myös tarve laajentaa näkökulmaa ja oppia lisää!”
Taiteilijoilta taiteilijoille
Taiteilijoidenyhteistyötä kohentamaan perustettiin Villa Karon avointen ovien päivän jälkeen Grand-Popon taiteilijoiden yhdistys, L’Association des artistes créateurs de Grand-Popo. Riikka Theresa näkee, että kulttuurikeskuksen ulkopuolella toimiva yhdistys edesauttaa sitä, että taiteilijat voivat kohdata toisensa mutkattomasti ja unohtaa hierarkiat.
”Taiteilijoiden välinen ammatillinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää.”
Tasa-arvoisen yhteistyöasetelman luomiseksi on Riikan mukaan viisasta, että taideyhdistys toimii nimenomaan itsenäisenä Karon ovien ulkopuolella.
”Toivottavasti yhteydet Karon ja yhdistyksen välillä kasvavat toimiviksi, jotta uudet tulokkaat voisivat käydä rutiininomaisesti esittelemässä itsensä paikallisille taiteilijoille. Kun ensikosketus saada luoduksi, yhteystyö kasvaa varmasti ihan luonnollisesti, yhteisten kiinnostusten pohjalta!”
Villa Karolla voisi olla tärkeä rooli taiteessa kansallisellakin tasolla, jos ammattitaiteilijoiden väliseen yhteistyöhön panostettaisiin, heidän tietotaitonsa jakamista hyödynnettäisiin tehokkaammin ja yhteistyön tasoa pidettäisiin tarpeeksi korkeana.
Taiteilijoilta muulle yhteisölle
Paikallisten taiteilijoiden lisäksi muu yhteisö voisi tulla oppimaan Villa Karoon – esimerkiksi luennoille, kursseille ja työpajoihin, Riikka ehdottaa.
”Yhteisölle ja tietyille ryhmille suunnattuja projekteja vetämään voisi kutsua afrikkalaisia ja suomalaisia tekijöitä aika spesifistikin. Miksei stipendiä voisi hakea suoraan joihinkin tiettyihin projekteihinkin? Esimerkiksi paikallisia työmahdollisuuksia voitaisiin parantaa jonkinlaisten yrityshautomoiden tai liikeidean kehittämispajojen avulla. Kaikkilla stipendiaateilla ei tarvitsisi olla yhteisöhankkeita, mutta on varmasti joitakin taiteilijoita, jotka olisivat tällaisesta innostuneita.”
Järjestelyllä mahdollistettaisiin yhteisöprojektien jatkuvuus ja voitaisiin rakentaa Grand-Popoon jotain kestävämpää irrallisten projektien ratkeilevan tilkkutäkin sijaan.
”On huomioitava, että etenkin lapset saattavat kärsiä pitkään jatkuneiden projektien yllättäen loppuessa”, Riikka muistuttaa.
Vuorovaikutuksen parantaminen
On hedelmällistä pohtia miten suomalaisten ja paikallisten välisiä kohtaamisia voitaisiin sujuvoittaa Grand-Popossa. Sen sijaan, että jokainen vieras käy itsekseen läpi kulttuurisen oppimisprosessin, voisi näistä kokemuksista ammentaa laajemminkin. Ne voisivat luoda vahvan ja ainutlaatuisen lähtökohdan syvemmälle keskustelulle kulttuurien välisestä kohtaamisesta siihen liittyvine ongelmineen ja tabuineen.
”Olisi tärkeää ylläpitää keskustelua siitä mikä yhteistyössä on esteenä, mistä se johtuu ja pitääkö sitä edes murtaa. Vaikkei mikään muuttuisikaan, niin ainakin toiseuden ymmärrys voisi kasvaa.”
Hierarkia-asetelma vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistyötä ja oppimista. Hyvin pientenkin lasten kanssa on vaikea toteuttaa alhaalta päin lähtevää, oppilaan lähtökohdista ponnistavaa pedagogiikkaa, jos he eivät ole omaksuneet tätä mallia koulussa.
”Opettajat tekevät kyllä työtään täälläkin sydämestään, mutta uusien opetusmallien puute on silmiinpistävää. Usein lapsille vain näytetään, miten asiat kuuluu tehdä. Ulkoa opettelu ei kuitenkaan riitä tulevaisuuden ongelmien ratkaisemiseksi post-kolonialistisessa yhteiskunnassa, vaan tarvitaan myös omaehtoisuutta.”
Suomalaiset opetusmallit ovat menestyneet hyvin kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa. Riikka arvelee, että Grand-Popolaiset opettajat ja taidekasvattajatkin saattaisivat olla inspiroituneita tutustumaan niihin.
”Voitaisiin antaa heille pähkinöitä purtavaksi – ei autoritäärisesti tuputtamalla tietenkään.”
Moderni taide – Monikulttuurinen taide
Hollannissa kansainvälisessä taidekoulussa opiskelleena ja opettaneena sekä kansainvälisen uransa takia Riikalla on paljon kokemusta eri kulttuureista tulevien taiteilijoiden yhteistyöstä ja kirkas näkemys siitä, että nykytaiteen ja traditionaalisen taiteen tai länsimaisen ja afrikkalaisen taiteen välillä ei tarvitse olla jyrkkää ristiriitaa. Kokemus afrikkalaisten nykytanssijoiden kanssa sai Riikan lähtemään Villa Karoonkin.
”Nykytaide käyttää paljon konseptuaalisia työkaluja. Se voisi antaa avaimet omankulttuuritaustan työstämiseen sen ydintä hylkäämättä.”
Omaa traditiota voi soveltaa nykypäivään uusilla tekniikoilla ja ajankohtaisilla kysymyksenasetteluilla.
”Monet afrikkalaiset taiteilijat tekevät tätä jo, mikseivät siis myös Grand-Popolaiset?”,Riikka kannustaa.
”Suomalaisilla on oma koulutustaustansa, jota työstää ja josta ammentaa työhönsä – Beniniläisillä omansa, mutta kaikki elämme tässä ajassa. Molemmat voivat jakaa ja soveltaa tietotaitoansa ja kulttuurihistoriantuntemustaan omaan tekemiseensä.”
Hienoa olisi, että taiteilijat täällä voisivat saada työkaluja, joilla työstää omaa kontekstiaan yhä suvereenimmin.
”Mun teoria tai teesi on, että nykypäivän taiteilijan työn täytyy olla kontekstitietoista – tiedostavaa oman aikamme kysymyksenasetteluista. On mahtavaa, että taide on täällä aivan erilailla merkityksellinen osa elämää kuin Suomessa.”
Juuri tämä sai Riikka lähtemään Villa Karoon – imemään vaikutteita omaan työhönsä.
”Meillä suhde on etäännytetympi, mutta taiteilijana uskon, että taide voi olla osa yhteisöä moniulotteisesti, enemmän kuin vain viihdyttävää taustamusiikkia.”
Kaiken kaikkiaan on vaikea arvioida, kuinka hyvin me vieraasta kulttuurista tulleina voimme lukea paikallista taidetta, sen sävyjä, konseptuaalisuutta ja historiallista kerroksellisuutta – arvottaa sen ajankohtaisuutta. Emmehän edes välttämättä ymmärrä mitä kuulemamme kappaleet käsittelevät. Entä erottuvatko länsimaisen taiteen kysymyksenasettelut afrikkalaiselle?
Ranskan instituutti Suomessa on järjestänyt Kaapelitehtaallesarjakuvanäyttelyn, jonka toteutuksesta vastaa nuori, sarjakuvalle ja kulttuurille omistautunut kollektiivi ”Entre les cases”. Näyttelyssä on sarjakuvia neljältätoista taiteilijalta. Teoksissa kuvataan maahanmuuton erilaisia puolia ihmisten itsensä näkökulmasta, ja yhdistellään niitä historiantutkimuksen oivaltavaan antiin.
Maahanmuutto on aina ollut osa Ranskaa: noin neljälläkymmenellä prosentilla nykyranskalaisista on ulkomaalaisia juuria. Esimerkiksi Ranskan nimekkäistä taiteilijoista monet ovat tulleet alun perin muualta. Näyttelyssä sarjakuvat yhdistyvät historioitsijoiden analyyttisiin paloihin maahanmuutosta. Niissä painotetaan juuri Ranskan ja maahanmuuton pitkäaikaista, mutta liian monesti unohduksiin jäänyttä sidettä. Maahanmuuttoa on ollut vuosisatoja, mutta aina viimeisin maahanmuuttajaryhmä tai -sukupolvi saa tuntea rasismia ja syrjintää nahoissaan. Sarjakuvassa yksilöt saavat äänen, mutta sarjakuvallinen kerrontamuoto tuottaa myös oman ulottuvuutensa.
Monissa näyttelyn sarjakuvista kerrotaan tarinaa, jossa Ranska ei täytäkään suuria unelmia: paljon tavoiteltu vapaus ei realisoidukaan. Monet työt ovat hyvin tummasävyisiä, jopa synkkiä, ja niissä kerrotaan surullisia tarinoita. Tulijoiden kertomuksia on monista paikoista, mutta ennen kaikkea pohjoisesta ja läntisestä Afrikasta. Tullessaan Ranskaan he kohtaavat yksinäisyyttä, mielivaltaa ja ulkopuolisuutta. Monissa sarjakuvissa tulijat kohtaavat poliiseja tai muita viranomaisia, eikä kohtaamisia esitetä mukavina. Vaikka perille olisi päästy ja uusi elämä olisi päässyt vauhtiin, ei ulkopuolisuuden tunteesta pääse silti eroon. Juurettomuus ja muutos, joka muuttaa ja toisaalta pysyy koko elämän, tulevat parhaiten esiin kahdessa sarjakuvassa, jossa kuvataan maahanmuuttoa perheen kahden eri sukupolven välisessä dialogissa. Uusi sukupolvi kykenee jo tuntemaan itsensä ranskalaiseksi, ainakin enemmän kuin vanhempansa.
Omana alaotsikkonaan näyttelyssä olivat maahanmuuttajanaiset, Femmes Migrantes, ja heidän pitkään unohduksissa ollut olemassaolonsa. Etenkin ennen nähtiin, että maahanmuuttaja on mies; nyt on kuitenkin ruvettu näkemään maahanmuuttajien moninaisuus ja heidän taustoistaan juontuvat erilaiset haasteet. Myös toiveikkuutta esiintyy, vaikkei niin suurissa määrin. Erään sarjakuvan nainen on joutunut perheensä hylkäämäksi haluttuaan yhdistää vanhan ja uuden kulttuurinsa tapoja elää, ja koettuaan silti jatkuvaa rasismia ja osattomuutta on hän löytänyt itselleen uuden turvallisen maailman: uudet ystävät ja ennen kaikkea kirjat.
Asiateivät ole mustavalkoisia, ja tämä näyttely tuo tarpeellisen lisän maahanmuutosta käytävään keskusteluun antamalla maahanmuuttajatarinoille tilaa. Malamine-sarjakuvan lopussakin todetaan, että:
”Elämä ei ole mustaa eikä valkoista, eikä se myöskään aina ole ruusuista.”
Mukana olevia taiteilijoita ovat mm. Edimo ja Simon-Pierre Mdbumbo sekä Christophe Dabitch. Näyttely on avoinna klo 9-21 lauantaihin 6.4. asti Galleria Käytävässä Kaapelitehdas C2:ssa, ja sinne on vapaa pääsy.
Uskonnollisten kuvien tutkija, taidefilosofi Liisa Väisänen haluaisi lähettää kukkapuskan Dan Brownille. Brownin Da Vinci-koodin julkaisemisen myötä Liisalle on satanut luentokutsuja ympäri maailmaa. Villa Karoon Liisa ei kuitenkaan tullut luennoimaan. Hän haki stipendiaatiksi löytääkseen selityksen taiteen maagisuudelle voodoo-kultista. ”Juuri voodoossa magiikka on kaikista uskonnoista voimakkaimmin läsnä.”
”Lähdin etsimään täältä vastausta kysymykseen, miten taide voi olla maagista? Toisin sanoenmiten visuaalisessa objektissa voi olla mukana muutakin kuin pigmenttiä, marmoria tai pronssia?”
Residenssiajan toiseksi viimeiseen viikkoon mennessä vastausta ei ollut löytynyt.
”Keskityin voodoo-objektien taideominaisuuksiin ja väheksyin niiden sakraaliominaisuuksia. Etsin symboleita, sieltä missä niitä ei ollut.”
Beninin voodoo-rytmejä opiskeleva Tuukka (Vuorinen) kysyi Liisalta erään voodoo-seremonian aikana: ”Kuinka paljon transsissa on näyteltyä ja kuinka paljon aitoa?” Vastauksellaan ”Se on täysin epärelevantti kysymys”, Liisa tuli koodanneeksi itselleen auki sen mitä oli ollut etsimässä: kyse ei ole representaatiosta vaan presentaatiosta. Ihmiset eivät esitä tanssiessaan jumalia vaan muuttuvat jumaliksi. Henki valtaa heidät.
”Mona Lisa on totta, eikä vain pigmenttiä. Ei sakraalitaiteen esineiltä tarvitse pyytää enempää kuin mitä taide-esineiltä pyydetään. Maaginen kuva ei ole vain symboli (pyhän kuva), vaan symboloitava, (eli pyhä itse).”
Tätä oivallusta voi soveltaa laajemminkin taiteen tutkimuksessa.
La Reine Sage -Viisas kuningatar
Yllä oleva saattaa kuulostaa jännittävältä ja korkealentoiselta. Vaikutelma on tuskin väärä. Abomeylaisen voodoo-näkijän, Bokonon mukaan Liisa Väisänen on syntymähoroskoopiltaan ’La Reine Sage’, Viisas kuningatar. Tällaista titteliä ei anneta kenelle tahansa. Paikalliset kumartuvat naisen jalkoihin sen kuullessaan.
Länsimaisesta ihmisestä tuhkan puhaltaminen, sarvesta juominen, voodoo-loitsut, ilmaan heitetyt simpukankuoret, pään päällä pidellyt kanat sekä siirtymät hyvien kehästä pahojen kehään ja takaisin voivat kuulostaa epäpäteviltä keinoilta tunnistaa ihmisen neroutta. Bokono ei kuitenkaan erehdy Liisan suhteen. Nainen on monitaituri: filosofian tohtori, tietokirjailija, taidekriitikko ja freelancer-luennoitsija. Hän on opiskellut muun muassa taidefilosofiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, estetiikkaa , teologiaa, matkailua ja dramaturgiaa Kairon, Sorbonnen ja Helsingin yliopistoissa.
Liisan seikkailut Beninissä kertovat samaa tarinaa suurista voimista.
Liisa ihmemaassa
Väisänen työsti Karossa kolmea kirjaa. Niistä ensimmäinen, kahdeksankymmensivuinen faktiollinen ”Kohtaamisia”, syntyi viidessä päivässä. Tämän lisäksi Liisa kirjoitti 1400-luvulla eläneen dominikaanipriori Girolamo Savonarolan elämänkertaa ja työsti slow life -ajatteluun liittyvää tekstiä otsikolla ”Verkkaisuuden filosofia.” Kirjojen teemat tuntuvat kuin ihmeen lailla alkavan elää omaa elämäänsä ja muuttuvan todeksi kirjoituspöydän ympärillä.
Kohtaamisia-kirjan sivuilla Villa Karon koira Juha löytää vastineensa Pyhän Rochuksen koirasta. Liisa pohtii onko hänen oma kansalaisrohkeutensa suurempaa kuin ruttotautiselle pyhimykselle leipää kantaneen koiran. Villa Karon nelijalkaiset saavat sivutilan lisäksi osansa Liisan huolenpidosta. Punapäisen naisen astuttua taloon alkoivat koirat lihoa ja niiden turkit kiiltää.
Köyhille ruokaturvaa ajaneen Savonarolan 1400-luvulla kokema vääryys toistuu Liisan Beninissä kohtaaman Negrasin tarinassa. Hallitusta vastaan mieltä osoittanut togolainen mies elää Ouidahissa poliittisena pakolaisena kolmen alaikäiseen lapsensa kanssa. ”Sortoa vastaan taistelevat ovat vainottuja aina”, Liisa toteaa. Hän on ottanut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun yhteyttä Negrasin turvapaikkahakemuksen puolesta.
Myös Verkkaisuuden filosofian teemat tuntuvat sopivan Grand-Popon kiireettömään ilmapiiriin.
”On viitteitä siitä, että kapitalismi on tullut tiensä päähän maailmassa. Rahan tavoittelun sijaan ollaan siirtymässä kohti vastuullisia nautintoja.”
Voiko täällä siis saada esimakua tulevaisuuden epikurolaisuudesta?
Hyväntekijä ja taiteen rakastaja
Liisan lapsuudessa taide oli aina läsnä. Vaikkei hänestä itsestään tullut taiteilijaa, tuli hänestä isänsä oppien mukaisesti ”hyvä taiteen katsoja”. Työnsä ohessa Liisa toimii kriitikkona ja toteuttaa näin rakkauttaan taiteeseen. Hän yhdistää taiteilijoita yleisöön ja mesenaatteihin. Taiteilijat ovat Liisalle avantgardisteina tärkeitä yhteiskunnallisten muutosten airuita.
”Esimerkiksi 60-luvun sarjatuotantoa ja sen ongelmia käsitelleet ranskalaiset uusrealistit voi hyvin nähdä 2000-luvun slow-liikkeen pioneereina.”
Liisalle älyllinen substanssi on oleellista taiteessa. ”Minä olen hirveä!”, hän kauhistelee byronlaista suhtautumistaan. Tämän näkemyksen mukaan taidemaailman – ei siis kansan – määritettäväksi jää se mitä taide on.
”Taide kuuluu eliitille, ihmisille joilla on halu sivistää itseään taiteen parissa. Jos kukkahattutädit saisivat päättää, maalattaisiin yhä impressionistista taidetta”.
Kun taiteesta häviää intelligenssi, jää jäljelle vain pinta, joka palautuu Liisan mukaan käsityöläisyydeksi.
Moraalisesti Liisa kokee olevansa yhteiskunnalle koulutuksensa velkaa. Potut on maksettava pottuina ja taiteentutkijan työ yhteiskunnassa täytyy erottaa yksityisihmisenä toteutettavasta hyväntekeväisyydestä. Liisa antaa synninpäästön Beniniin tulleille stipendiaattitaiteilijoille, jotka toisinaan ahdistuvat taiteen tekemisen mielettömyydestä ympäröivän köyhyyden keskellä.
”Vaikka Grand-Popoon tulevat suomalaistaiteilijat eivät toisi mitään paikallisyhteisölle ja hyötyisivät oleskelustaan täällä vain itse, on tänne tuleminen taiteen kehittämisen kannalta tärkeää – ja taiteen kehittäminen on aina hyvä asia.”
Toisaalta Grand-Popossa ollessaan Liisa ei itse pysynyt vain taiteentutkijan roolissaan. Villa Karon koirien ja Negrasin asioiden edistämisen lisäksi, hän löysi paikan päältä koreografi- ja tanssijakykyjä. Näille hän nyt etsii sponsoreita, jotta he voisivat osallistua Genovaiselle SUQ-festivaalille. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista maailman ongelmia, mutta Villa Karoon tulevien stipendiaattien on usein vaikea sulkea silmiään kohtaamaltaan eriarvoisuudelta.
