Teksti ja kuvat: Hilla Kaipainen

Kuvataiteilija Anu Tuominen avaa muistiinpanovihkonsa. Ensimmäinen huomio kuuluu: ”Tulikärpäsiä. Vähän.”

”Ja lepakot nappaa ne heti!”

Vihkoon on tallentunut merkintöjä parin Afrikan kuukauden ajalta, mutta työskentelymenetelmäksi Anu ei huomioiden kirjaamistaan luonnehdi. Menetelmää eli järjestelmällistä suunnittelua tarvitaan näyttelyiden rakentamisessa. Tänne Anu ei tullut tiettyä projektia tekemään, vaan keräilemään – huomioita ja asioita.

Rannalta on tarttunut mukaan musteensinisiä ja aaltomaisia simpukankuoria. Öisin merikilpikonnat saapuvat munimaan rannalle, mutta myös kuolleita kilpikonnia ja niiden kuoren palasia on hiekasta löytynyt. Sekä muoviroskaa – joka tosin on päätynyt Villa Karon roskikseen.

”Pitää mennä tutkimaan! Tulee huono omatunto, jos on liikaa huoneessaan tai lukemassa, kun maailma on tuolla! Mutta Vakkurin Afrikka-kirjat ovat todella hyviä lukea juuri täällä.”

Mielenkiintoista tavaraa on löytynyt myös toreja kiertelemällä: piikkisian piikkejä Lomén fetissitorilta, kankaita ja käsityöläisyyden taidonnäytteitä.

”Ostin torilta käsin tehtyjä veitsiä ja pitkän neulan. Että tehdään ensin käsin se, millä käsityö tehdään – se on mielenkiintoista.”

Kylillä kulkemalla kohtaa monenlaista luovuutta ja kädentaitoa. Mono-joella laskettelee yhdestä puusta veistettyjä veneitä, joiden nimen Anu ja puolisonsa Jukka Siltanen opettivat Villa Karon väelle: haapio.

”Jukka ihmetteli, että eihän sellaisia enää käytetä missään – mutta täällä myydään uusiakin! Linturetki joella oli varmasti parempi tehdä haapiolla kuin moottoriveneellä.”

Arkiset huomiot ja tavarat – aina suussa pyöriteltävistä hammasharjatikuista yölintujen nariseviin tai sähköisiin ääniin – antavat taiteilijalle visuaalista ja käsitteellistä aineistoa.

”Varta vasten hankkiminen ei ole kivaa, pitää nähdä miten asioita käytetään luontevasti.”

”Eräänä aamuna näin, kun joku oli avaamassa kojuaan. Riippulukko oli polkupyörän ketjun päässä.”

Mikä mahtaa olla jännittävintä residenssiajassa?

”Oikeasti jännittävintä on liikenne – varsinkin Togossa. Mieleen jäi erityisesti yö Atakpaméssa tien varressa, kun liikenne pauhasi keskeltä kylää läpi yön. Rekat, autojen pakkaaminen, autojen kunto, autojen vauhti, autojen ohittelut – ja se jyrinä.”

Siitä päästään tuliaisvinkkeihin, sillä Afrikan yöt ja tiet ovat edelleen pimeitä.

”Tänne pitäisi tuoda heijastimia!”

Heti Suomeen palattua luvassa on näyttelyn pystytys, ”Mustan ja valkoisen välissä” Nurmijärven kirjaston lehtilukusalin yhteyteen. Nimi kytkeytyy Anun aiempiin musteesta, kynästä ja paperista ammentaviin teoksiin, mutta täältä Afrikasta käsin siihen kirjoitetaan uusia merkityksiä.

”Eihän kukaan ole paperinvalkoinen.”

Lisäksi Anu valmistelee teossarjaa Helsingin Uuteen Lastensairaalaan, kirjankannen kuvitusta (Minna Canthin Työmiehen vaimo) ja Salosta kiertämään lähtevän pitsinäyttelyn teoksia. Työhön keskittymisessä auttaa kolmivuotinen apuraha.

Helmikuussa maisemat vaihtuvat jälleen, kun Anu matkaa ulkosaaristoon Utölle Kuvataideakatemian residenssiin. Siellä saa vertailla aaltoja Guineanlahden tyrskyihin – ja ehkäpä rikkoutuvan aallon muotoiset simpukatkin saavat aikanaan uuden elämän taiteilijan käsissä, toisen meren rannalla.

Villa Karossa meri on lähellä, alituinen seuralainen.

”Ihaninta on mennä aamulla meren rantaan, kun koirat tulevat mukaan, yhdessä katsellaan laineita, koko perhe.

– Ja ihmisten ystävällisyys!”