Vilma Tihilä oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2020.
Kuvat: Vilma Tihilä, Teksti: Emonie Ayiwe ja Vilma Tihilä
23.11.2020, Gnonnou Tchité -järjestön naisia suolaa valmistamassa
Vilma Tihilä on Helsingissä asuva tanssielokuvantekijä, joka yhdistää työssään eri elementtejä, kuten tanssia, musiikkia ja kuvaamista. Hän valmistui Tanssielokuvan maisteriksi Lontoosta vuonna 2019 ja on myös opiskellut Turun konservatoriossa nykytanssia. Haasteet, eri kulttuureihin tutustuminen ja yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa ovat Vilmalle mieleen ja siksi Villa Karon residenssi sopi juuri hänelle. Villa Karo tarjoaa paljon mahdollisuuksia yhteistyöprojekteihin ja eri kulttuureihin perehtymistä.
Kyläläisiä Mami Wata -seremoniassa 21.11.2020
Vivianne Vidjennagni ja Emma Vidjennagni esiintyvät Ashakata-tanssiryhmän kuvauksissa 6.12.2020
Residenssin aikana Vilma on kuvannut ahkerasti ‘Gnonnou Tchité’ (suomeksi Nainen nouse ylös!) naisjärjestön jäseniä ja heidän arkeaan. Vilmalle oli tärkeää työskennellä naisten kanssa ja kuvata heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Hän kuvasi naisten jokapäiväistä elämää; he valmistavat suolaa, palmuöljyä ja mattoja. Gnonnou Tchité -järjestön yhtenä päätavoitteista on koulutuksen kautta rohkaista tyttöjä ja naisia itsenäisyyteen, ja videoissa tämä tuleekin ilmi minan- ja ranskankielisillä lausahduksilla. Yhteistyö naisten kanssa on ollut antoisaa, vaikka alussa oli haastavaa löytää naisia ylipäätään ja päästä ‘sisään’ heidän arkielämäänsä. Vilma on myös kuvannut portonovolaista ’Ashakata’tanssiryhmää, joka koostuu naistanssijoista ja rumpaleista; koreografian ja musiikin kautta he kertovat oman tarinansa. Maalaiskylissä naisrummuttajat ja -tanssijat ovat voineet murtaa olemassa olevia sukupuolirooleja tanssin ja musiikin kautta ja päästä taitojensa ansiosta yhteisössään asemiin, jotka eivät yleensä ole naisille avoinna.
Vilma on ottanut myös tanssi- ja rumputunteja, joiden aikana yhdistellään paikallista liikekieltä ja rytmimaailmaa. Näitä oppeja hän on pystynyt käyttämään tanssiryhmän kuvauksissa. Vilma on myös nauttinut hetkessä elämisen taiteesta; mitä vain voi tapahtua milloin vain, ja se vaatii rohkeutta ja heittäytymistä tietämättömään. Tästä innoittuneena Vilma on kulkenut kameran kanssa melkein joka paikkaan ja erilaisista kohtaamisista syntyi kolmiosainen videosarja ”Observations” paikallista ihmisistä ja tapahtumista. Residenssijakso Beninissä on ollut täyttä elämää ja meininkiä, täällä eletään täysillä ja kaikki kokemukset tuntuvat läpi kehon.
23.11.2020, mattoa kutomassa Sèna Amoussou
Villa Karossaoleminen on kirkastanut Vilman omantyönperuspilareita, hänen on pitänytluottaaomiintaitoihinsa ja nythäntietäämissäseisoo. Residenssiolikuin “hyvälopetusoudollevuodelle.”
Observations on Vilma Tihilän luoma lyhytelokuvien sarja, joka dokumentoi ja tarkastelee elämää ja ihmisiä Grand-Popossa, Beninissä. Elokuvissa nähdään otteita tapaamisista ja tapahtumista, joita Tihilä kohtasi kuuden viikon residenssi-jaksonsa aikana Villa Karossa syksyllä 2020.
Villa Karon organisaatio koostuu Suomessa toiminnanjohtajasta, koordinaattorista ja Villa Karon ystävät ry:n hallituksesta, Beninissä kulttuurikeskuksen johtajasta, johtoryhmästä ja ylläpitohenkilökunnasta.
Villa Karon ystävät ry piti vuosikokouksen viime viikolla ja sen yhteydessä muodustui yhdistyksen uusi hallitus. Hallitukseen uutena jäsenenä toivotamme tervetulleeksi Kristian Vakkurin ja iloksemme voimme myös ilmoittaa, että ”vanha” hallitus jatkaa toiminnassa edelleen.
Villa Karon ystävät ry, hallitus Maria Björnberg, pj Riku Aakala Matti-Juhani Karila Jouko Koskinen Kirsti Lintonen Katariina Timonen Kristian Vakkuri
Kuninkaan hattu on kadonnut.
Katoamiseen suhtaudutaan vakavasti ja seuraavana aamuna klo 5.30 paikallinen tiedottaja lähetetään soittamaan gongia kylän raitille ja ilmoittamaan hävinneestä hatusta kyläläisille. Jotain symboliikkaa liittyy hatun häviämiseenkin, miten tässä näin pääsi käymään? Daouda ehdottaa uuden hatun ostamista, mutta ehkä se oli tässä.
Kingi hattuineen.
Rahasta
Harvassa paikassa sitä ollaan heti ensimmäisen päivän jälkeen velkaa ympäri kylää, mutta suhtautuminen lainaamiseen on Grand-Popossa erittäin rentoa. Lämpöä ja luottamusta löytyy, ja se tuntuu kyllä hyvältä. Jotenkin myös suomalaiset ovat osanneet hoitaa asiat täällä hienosti, muuten ei kai paikallisilta tulisi luottoa. Kesäpaikassani Sammatissa minut tunnetaan pian 58 vuoden ajalta ja ehkä sitä rahaa jostain löytyisi lainaksi sielläkin, jos tarvitsisin. En silti ole ihan tottunut tämmöiseen asiaan elämässä ja sitten kun asiat haluaisi tietysti hoitaa, ainakin jollakin tavalla.
***
Moon velkaa
Räätälille kymppitonni, djembestä viiskyt
Ärrälle kuus bissee, motokyydistä tonni.
Luottoa on, entäs luottamusta – jos mä vaikka livistän?
Saatavia Francescalta satanen.
***
Samalla kuitenkin rahaa yritetään ottaa joka välissä, yovoille on eri hinnat. Käsittämätöntä, täälläkin joutuu siis koko ajan ajattelemaan rahaa. Ehkä se on tämä reikätaskun vitsaus. Tavallaan se kuitenkin pitää myös elossa, puute se pakottaa liikkeelle täälläkin.
Luin jostain, että Suomessa tuloerot ovat pienemmät kuin Beninissä. Nähtiin niitä, joilla rahaa on ja niitä, joilla ei ole yhtään mitään. Toisaalta sekin tuli opittua, että esimerkiksi ne, joilla on varaa lääkkeisiin, käyttävät usein myös erilaisia yrttejä. Perinteinen vodun-parantaminen otetaan tosi vakavasti.
Treenit reisille – jamit Villa Karon terassilla Gustavon kanssa.
Matkasta ja musiikista
Matka ei sinänsä pelottanut, mutta ne kaikki valmistelut Suomessa. Odottelin päiväkausia terveydenhoitajan soittoa, että pääsen rokotuksiin. Lopulta saatiin kaikki hoidettua. Pientä jännitystä ja innostusta oli ilmassa, kun lähdin matkaan. En miettinyt, miten saan ajan kulumaan, vaan sitä, mistä sitten lopulta löydän itseni, onko soitin pelkästään se tuttu rumpu ja mitä kaikkea muuta löytyy. Täydellinen tuntemattomuus, en tuntenut ketään. Paitsi Karin olin tavannut joskus 20 vuotta sitten, hänen kanssaan satuimme olemaan samaan aikaan stipendiaatteina.
Minulla ei sinänsä ollut mitään erityisprojektia, mutta keksin sen kuitenkin. Ajattelin, että lähden katsomaan sitä, mistä se biitti on todella kotoisin. Sen jälkeen jengi ei kysellyt enää enempää. Meren pauhu ja öinen tuuli parvekkeella oli alusta asti se upein juttu. Onneksi tuli kuunneltua pauhua ja nauhoitettua sitä. Perustimme paikallisten muusikoiden kanssa bändin, jonka kanssa vedettiin mahtavia treenejä: hienointa oli kuulla, kun koko bändi rumpuja vetää ja jytää. Välillä ajattelin, että nyt en soita, että nyt vain kuuntelen. Mietin, millaisen ääniteoksen voisin tehdä lintujen äänistä, djemben paukkeesta ja kaikesta siitä, mitä tuli nauhoitettua. Nyt tätä matskua sitten on.
Herman Akue, Kari Rakkola ja Tomi Päiväläinen Togossa ihmettelemässä Kpalimén sademetsiä.
Ajatuksista
Ihmistä pääsee lähelle, kun joutuu ottamaan vähän aikalisää ja miettimään, kuka olen, missä menen, miten elän – tai miten ehkä haluaisin elää. Grand-Popossa ympäristö innostaa kaikenlaiseen tekemiseen, mutta vahvasti myös ajatukselliseen puoleen. Koko kylä on erikoinen paikka, jossa luonnonvoimat yhdistyvät vodun-uskontoon. Voimat ovat valtavat ja spirituaaliset asiat todella tuntuvat – voimapesä, voisiko niin sanoa?
Kylässä tapahtuu myös kummallisia asioita. Kuolema on ihan eri tavalla koko ajan läsnä ja esimerkiksi hautajaisia saatetaan viettää kolme päivää tai kaksi viikkoa. Kuulin, että joku kalastajista oli hukkunut, itse en ollut paikalla. Ei muuta kuin uutta miestä tilalle – ei auta, kalat on saatava ylös. Ei nuotanveto yhtä miestä kaipaa. Itse sitä elää kaupungissa, joka ei ole veden äärellä, mutta Grand-Popossa se on jotenkin erityistä, miten ihmiset elävät meren läheisyydessä. Daouda antoi minulle ison simpukan ja sanoi, että tätä voit sitten kuunnella Kouvolaan palattuasi.
Villa Karon ABC-kirjassa sanottiin, että ennemmin tai myöhemmin kaikkiin Afrikan kävijöihin iskee ripuli. Ei kuitenkaan ollut kuin yhtenä päivänä vähän heikko olo. Sekin taisi loppua siihen, että muistin juoda vähän enemmän. Ruokapuoli on myös tietysti oma juttunsa: harvemmin näkee paikallisten syövän eikä mitään vesipullojakaan ole kovin monella mukana. Välillä annoin jollekin rahaa ruokaan, että nyt sitten muuten menet syömään tällä rahalla. Sitä jätkää ei näkynyt koko loppupäivänä. Luulen, että se oikeasti meni duunaamaan sitä ruokaa. Kyllähän sitä itsekin nuorena jaksoi syömättä, mutta on kummaa porukkaa. Osa on kuin sotureita, timmissä kunnossa ja jäntevä ote. Välillä sitä itse hyytyy, kun tarinaa tulee niin paljon, mutta popolaiset harvemmin. Tanssijatkaan eivät helpolla väsy, ainoastaan näkee hikoilevan ja soittaessa tietysti välillä myös.
Iloiset mimmifutarit, Tomi Päiväläinen ja Liisa Manninen Grand-Popon raitilla.
Olin Grand-Popossa syyskuussa, kun koulut alkoivat. Hirveän hyvävoimaisen oloisia koululaisia, ei tullut yhtään huonoa fiilistä vastaan ja niitä koululaisia minäkin näen Suomessa aika paljon. Samalla lailla täällä kiviä potkitaan ja reppu heiluu. Terveennäköistä, pystyy samaistumaan ihan täysin.
ABC-kirjassa mainittiin myös, että Villa Karon perustamishetkellä Grand-Popo oli lähes aavekaupunki. Kwassin sanoin tässä kylässä ei edelleenkään tavoitella luksusta. Asioita on mahdollista tehdä ja saavuttaa kulttuurin kautta ja perinteitä arvostamalla. Silloin jäävät lieveilmiöt ja turistimaisuuskin vähän vähemmälle.
Elo ympärillä on vilkasta, melkein koko ajan tapahtuu jotain:
***
Moon masentunut
En jaksa kuunnella enkä ostaa mitään
Yhtään kauppiasta ei ole näkynyt, paitsi Francesca.
Ei halua kuormittaa, kroppa on ihan poikki kahden päivän lyömisestä.
Vois ottaa vähän iisimmin.
***
Jatkuva sisälläolo ja aamupalan duunaus yksin turhauttavat Suomessa kaikista eniten – ikävä tulee kyllä Yvetten munakkaita!
Modern Soup Africa Band
Papa Africa, King of Benin, TomiTomi. Lempinimiä riittäisi vaikka viedä tuliaisiksi Suomeen, mutta gongin soitoista huolimatta tätä jo legendaariseksikin muodostunutta, Ouidahista hankittua kuninkaan hattua ei enää näy. Ehkä se herätti kateutta, ehkä joku anasti ”kruunun” itselleen. Tai kenties se lopulta löytyy samasta paikasta eräiden erittäin tyylikkäiden aurinkolasien kanssa, jotka meri niin kovin joutuisasti nielaisi.
Tomi Päiväläinen on muusikko ja rummunsoiton opettaja, joka vietti stipendiaattina Villa Karossa kuusi viikkoa syksyllä 2017.
– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.
Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?
– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.
Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?
– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.
Löysitkö etsimäsi?
– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.
Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.
Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?
Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.
Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.
Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.
Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.
Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?
– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.
Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?
– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.
Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen
Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.
