Säveltäjä Herman Rechberger oli Villa Karossa stipendiaattina vuosina 2003 ja 2004.
Olen täällä (mu le fiyé)
Ollessani ensimmäistä kertaa Grand-Popossa huomasin nopeasti, että valtaosa väestöstä puhuu ranskaa ikään kuin häpeäisi omaa äidinkieltään. Monsieur Richard, paikallinen minan kielen kääntäjä ja voodoo-festivaalin organisaattori, sai minut heti innostumaan paikallisen kielen opettelemisesta. Olen itse vähemmistökielen edustaja. Synnyin Itävallassa, mutta äidinkieleni ei ole saksa vaan Ylä-Itävallan murre, joka eroaa saksasta samaan tapaan kuin tanska ruotsista. Intohimoisena vähemmistökielien kannattajana ja kuulun maailmanlaajuiseen Save Minority Languages -järjestöön. Mina on Ghanassa ja Togossa laajasti puhutun ewen sukulaiskieli, ero on kutakuinkin sama kuin kirjasuomen ja karjalan murteen.
Oletko siellä? (o le funu á).
Maanosassa, jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, tarvitaan kommunikaatiovälineeksi joku yhteinen kieli. Tästä runsaudesta johtuen monen Afrikan maan virallinen kieli on siirtomaa-ajan kieli. Pakkoranskan myötä yleinen lukutaito on noussut muutamalla kymmenellä prosentilla – tämä lienee ainoita asioita, joista kolonialismia voi kiittää. Eräs beniniläinen opettaja kertoi, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla lapsia rangaistiin, jos he jäivät kiinni omalla äidinkielellään puhumisesta.
Toivon niin! (mu le bú).
Ollessani illallisella edesmenneen Grand-Popon pormestarin Eugéne Kpadén luona hän näytti minulle ranskaksi kirjoittamaansa runokirjaa. Kysyin, miksei hän kirjoita omalla äidinkielellään. Vastaus oli lyhyt ja tyrmistynyt: ”Jos kirjoitan minan kielellä, ei kukaan lue. Mutta mikset sinä, kielimies kun olet, ryhdy tekemään minan kielen sanakirjaa?” Seuraavana päivänä koko kylä sitten tiesikin, että ”Papa podó”, Isä Vatsa, alkaa tehdä gengbén eli minan kielen sanakirjaa. Koska olin jo opiskellut Richard Akakpon kanssa minan kielen alkeet, hänen avustuksellaan syntyi pian stipendiaateille tarkoitettu pieni mina–suomi-sanakirja. Laajennettu versio tehtiin ranskaksi, ja vuonna 2007 sitä jaettiin beniniläisiin ja togolaisiin kouluihin oppikirjaksi. Kirja sisältää johdannon, kieliopin, paljon hyödyllisiä lauseita ja noin 1500 sanan sanakirja-osion.
Kunniakkaan lisänimen ”Beninin Agricola” velvoittamana olen päättänyt, että sanakirjaa pitää laajentaa. Unelmani on saada aikaiseksi tarinakirja, joka sisältää sekä suomalaisia että beniniläisiä mereen liittyviä kertomuksia ja satuja. Sen työn olen jo aloittanut.
Lisäksi muistan aina kannustaa tuntemiani afrikkalaisia puhumaan lapsilleen omaa äidinkieltään valtakielen rinnalla.
År 2003 inledde Hs Svenska normallyceum ett stöd- och samarbetsprojekt med skolor i Benin. Genom Villa Karo fick Norsen veta att elever i deltat österom Grand-Popo hade svårt att ta sig till byskolan. En del av medlen från Norsens dagsverksarbete sändes sedan till Grand-Popo för inköp av fyra stora pirogue-kanoter. Deltagarna i medlemsresan 2003 fick vara med om överlåtelsen av de två första kanoterna i Hakoe.
Nästa år fanns skoluniformer på önskelistan – till en viss förvåning bland de finländska eleverna. T-skjortor med Norsen-Hakoe logo tillverkades i Benin. År 2005 kom en ny förfrågan från en annan skola i Grand-Popo. Taket i skolbiblioteket var otätt och böckerna tog skada. Följandeår kunde fyra elever och tre lärare från Norsen på ort och ställe beundra ett nytt tak. Reparationerna utfördes med dagsverksmedel, norsarnas resa bekostades med frivilligt arbete och sponsorstöd. Det blev också ett besök i Hakoe, med Lucia som exotisk gäst på skolgården. ”Now I need an explanation!” översattes Hakoe-rektorns utrop. Sång, dans och gåvor utbyttes.
På vägen tillbaka över lagunen till Grand-Popo blev det en extra landstigning i Gbeffa-Agonnêkanmey. I den skolan såg alla tak ut som såll. För eleverna från Finland var det viktigt att med egna ögon se vad deras pengar kan användas till. Sånglek också här och stor fröjd då skolans lärare sjöng ”päkä päkä pässiääni…” på klingande finska? Våren 2008 var det dags för returbesök från Benin. Fyra elever och två lärare gästade Norsen efter två års förberedelser och ekonomisk planering. Skolarbete, skoldisco, utfärder och Stafettkarnevalen finns nu i gästernas minnesbagage.
Reparationer, anskaffningar, upptäcktsresor, projektet fortsätter – men för lärare och elever i partnerskolorna kan den bestående effekten av samarbetet inte mätas i trävirke eller tyg, i papper eller plåt. Det som lever kvar är mötena mellan människor, möten på skolgolv i Grand-Popo och Helsingfors.
Li-Lo Söderholm, förra rektor
Chris Nyström, rektor em., ordförande för Villa Karos vänner rf 2004–2008.
De nya skolbåtarna överlämnas i byn Hakoe. Foto: Matti Toivonen, 2003.
Valokuvaaja Tuula Heinilä on ollut stipendiaattina Villa Karossa vuosina 2001 ja 2002 sekä kutsutaiteilijana vuosina 2005 ja 2007.
Afrikassa kohtasin ensimmäisenä valon. Musta maanosa oli täynnä vahvaa, kirkasta valoa ja auringon lämpöä. Ihmisten lämmön sain kokea sitten myöhemmin. Pohjola ja Afrikka ovat monin tavoin toistensa vastakohdat; rikas ja köyhä, kylmä ja kuuma, turvallinen ja levoton, yksilökeskeinen ja yhteisöllinen, tehokas ja kiireetön.
Ensimmäinen Afrikan-matkani suuntautui Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan kymmenen vuotta sitten. Se jätti vahvan tunteen, että Afrikkaan on päästävä uudestaan. Myöhemmin teinkin kaikkiaan kuusi pitkää matkaa Länsi-Afrikkaan. Mikään muu vieras kulttuuri tai maanosa ei ole vedonnut minuun yhtä selittämättömästi ja syvästi kuin Afrikka. Se vaikutti minuun vahvasti myös kuvaajana ja herätti uudenlaisen luovuuden. Olen pitkään työskennellyt lehtikuvaajana sanomalehdessä ja ottanut osaa muutamiin yhteisnäyttelyihin. Matkat Afrikkaan ovat poikineet kuvareportaasien ja uusien yhteisnäyttelyitten lisäksi myös lukuisia omia valokuvanäyttelyjä.
Kerron kuvillani siitä todellisuudesta, jonka itse kohtasin Länsi-Afrikassa. Ihmisistä ja heidän arkipäivästään, jossa yhdistyvät vanha alkuperäiskulttuuri, animistinen uskonto, rankka työnteko ja elämänilo. Afrikka on niin paljon muutakin kuin median yksipuolinen kuvavirta antaa ymmärtää.
Kun ensimmäisellä Beninin matkallani kuvasin Grand-Popon koulussa, huomasin erään oppilaan pulpetin päällä pienen nuken. Ajattelin tytön ottaneen lelunsa mukaan kouluun. Niin ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin pääsin tutustumaan kaksoskulttiin, joka liittyy voodoo-jumaliin ja perheyhteisöön, johon myös kuolleet perheenjäsenet kuuluvat. Kaksosten syntymän uskotaan tuovan perheelle erityistä onnea. Köyhissä oloissa käy kuitenkin usein niin, että toinen kaksonen menehtyy. Silloin hän jatkaa elämäänsä pienen puunuken hahmossa. Se saa kaksosen hengen seremoniassa, jota varten on erityinen alttari. Näin kaksoset eivät joudu toisistaan erilleen ja jumalat pysyvät suosiollisina. Omaiset kuljettavat nukkea mukanaan ja hoitavat sitä kuin elävää lasta.
Kaksoset kulkevat aina yhdessä, Tuula HeiniläKaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä
Hämmennystä
Kerran eräs ystäväni tuli pyytämään minulta apua kanan ostoon. Hänen veljensä oli ollut pitkään sairaana, eikä mikään ollut auttanut häntä parantumaan. Perhe halusi nyt uhrata kanan Sakpatalle, sairauksien jumalalle, jotta veli vihdoin paranisi. Tietysti olisin halunnut neuvoa heitä ostamaan lääkkeitä, mutta sitten ajattelin, että mistä minä voin tietää, miten he parhaiten voisivat sairautensa hoitaa. Niinpä kana ostettiin, ja veli parani.
Tuttuja kasvoja
Olen kokenut kuvaamisen ja kontaktit afrikkalaisiin yllättävän helpoiksi, vain olosuhteet joskus vaikeiksi. Positiivisella lähestymisellä tulee toimeen, puolin ja toisin. En kuvaa ketään vastoin hänen tahtoaan, mutta harvoin kukaan on kieltänyt. En myöskään osta lupaa kuvaamiseen. Niille, joita olen kuvannut paljon, olen antanut vastalahjaksi jotain heille tarpeellista. Grand-Popon asukkaiden kanssa olen tullut tutuksi, ja heidän elämäänsä olen kuvannut pitkään. Tein kuvista 2007 näyttelyn Villa Karon Lissa Gbassaan. Tutut maisemat ja kasvot gallerian seinille ripustetuissa kuvissa ihastuttivat kyläläisiä. Näyttelyn loputtua he olivat innoissaan, kun saivat kuvat itselleen.
Afrikkaan otan mukaan mahdollisimman yksinkertaisen kameravälineistön. Varakamera tosin on hyvä olla mukana. Eräällä puskataksimatkalla kuoppaisella tiellä kamerani rikkoutui heti ensimmäisellä viikolla, vaikka olin pakannut sen hyvin. Myös lämpö, suola, kosteus ja hiekka ovat myrkkyä kameralle.
Värit ovat minulle kuvaajana tärkeitä, erityisesti Afrikassa. Sen upeita, vahvoja värejä en pysty sivuuttamaan, enkä voi kuvata Afrikkaa mustavalkokuvin, en ainakaan vielä. Lempivaloni kuvatessa on harmattan-valo. Saharasta puhaltava harmattan-tuuli tuo hienoa hiekkaa tullessaan ja peittää taivaan vaaleaan sumuun. Se pehmentää kirkkaan ja kovan auringonvalon upeaksi valokuvausvaloksi. Auringon jyrkät valot ja varjot afrikkalaisten kasvoilla pehmenevät. Kaikki eivät tosin pidä harmattanista, ja monet valittavat pölymäisen hiekan takertuvan kurkkuunsa, mutta minua se ei häiritse.
Unelma särkyi
Viikkoa ennen Togon presidentinvaaleja keväällä 2005 olin vierailulla ystävieni Sewa ja Mimi Agbessin luona maan pääkaupungissa Loméssa. Koko kaupunki täyttyi sotilashallintoa vastustavista mielenosoituksista ja hallituksen aseistetuista sotilaista. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen oli toivoa muutoksesta ja vapaista vaaleista. Diktaattoripresidentti oli kuollut ja hänen poikansa nimitetty välittömästi uudeksi presidentiksi. Kansainvälisen painostuksen takia hänen oli kuitenkin pakko järjestää vaalit.
En ole koskaan nähnyt niin valtavia mielenosoituksia ja tietysti halusin kuvata niitä. Ystäväni sanoivat, että se olisi liian vaarallista ja etten kamerani kanssa voisi mennä lähellekään. Halusin kuitenkin välttämättä kuvata mahtavaa mielenosoitusta, kunnes tajusin, että he olivat oikeassa. Muita valkoisia ei näkynyt kaduilla. Olin kuin tulisilla hiilillä, koska kuvaamisesta ei tullut mitään. Sotilaita ei missään tapauksessa saanut kuvata, ja osa mielenosoittajista kohdisti avoimen ja uhkaavan vihansa minuun, koska he luulivat minua ranskalaiseksi. Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli tukenut presidenttejä. Sinä päivänä useita mielenosoittajia kuoli yhteenotoissa sotilaitten kanssa.
Vaalit olivat vilpilliset, rajat suljettiin ja sotilaat ottivat vielä kovemmat otteet käyttöön. Satoja demokratian kannattajia kuoli, tuhansia loukkaantui ja kymmenet tuhannet joutuivat pakenemaan naapurimaihin. Myöhemmin vierailin YK:n pystyttämällä pakolaisleirillä Beninin puolella.
Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä
Mama Africa
Upeat afrikkalaiset naiset ja äitiys olivat pääosassa kuvatessani osuuttani Villa Karon Viisi vuotta – viisi taiteilijaa -näyttelyyn. Vahvoilla naisilla on Afrikassa pitkät perinteet. Kuuluisat naissoturit, amatsonit, puolustivat aikoinaan Dahomeyn kuningaskuntaa. Naisilla on edelleen vahva asema voodoo-perinteessä ja perheyhteisössä. He synnyttävät useita lapsia, hoitavat raskaat kotityöt ja elättävät perheensä usein torikaupalla. Naiset kantavat valtavia taakkoja päänsä päällä ja lasta selässään. Vaikeissa elinolosuhteissa he ovat todellisia selviytyjiä.
Asuessani kuukauden Togossa tutustuin naapurissa asuvaan Reine Kpodzon perheeseen. Reinen tarina on hyvin tavallinen afrikkalaisen naisen tarina. Hänen miehensä ei löytänyt työtä kotimaasta vaan joutui lähtemään työnhakuun vauraampaan naapurimaahan, Ghanaan. Mies kävi kotona ja toi rahaa tullessaan. Vähitellen käynnit kuitenkin harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Samoin loppui rahantulo perheelle. Reinellä on yksin huollettavanaan neljä lasta ja isoäiti.
Hänen nuorin lapsensa Ines kastettiin. Tapana on, että jokaisella lapsella on kirkossa oma kummikuvaaja. Reine pyysi minua tyttärensä kuvaajaksi, ja se oli minulle tietysti kunniatehtävä. Perhe sai tärkeät muistokuvat ja oli ylpeä, koska Ineksen omalla kuvaajalla oli kastetilaisuudessa kaikkein komein kamera.
Villa Karo on toiminut minulle tärkeänä tukikohtana kuvausretkilläni ja ovena Afrikkaan. Sen kautta olen löytänyt tieni paikallisten ihmisten luo, koteihin, kouluihin ja seremonioihin. Olen päässyt kamerallani kurkistamaan pieneen osaan valtavaa, kiehtovaa maanosaa.
Kuvanveistäjä Pertti Kukkonen oli Villa Karossa stipendiaattina vuonna 2002 ja kutsutaiteilijana vuonna 2005. Hän on tehnyt useita työmatkoja Grand-Popoon.
Aloin hiukan jännittää paikallisia tulliviranomaisia, kun Air Francen vuorokone aloitti laskeutumisen Cotonoun kansainväliselle lentokentälle. Matkalaukuissani oli rullalle kierrettynä betonivärjäyksessä tarvittavia pussukoita ja pigmenttiä. Viisumianomuksessani matkan syynä luki ”tourisme”, mutta onneksi laukkujani ei avattu.
Idea Villa Karon etupihan paraatipaikalle rakennettavasta veistoksesta oli muotoutunut kahdeksi linssimäiseksi, keskikohdaltaan vain viitisen senttiä paksuksi muodoksi. Perusajatuksena oli kahden eri kulttuurin kohtaaminen ja yhteiselon löytäminen. Joillekin veistos saattaa tuoda mieleen maasta nousevat moniväriset kasvin lehdet tai versot, jotka hakevat toisistaan turvaa. Tai toveruutta. Siitä tuli työni nimikin: ”Rinnakkain”. Vaikka veistos on betonia, se tarvitsi raudoituksen ja oikean sellaisen. Mereltä taukoamatta nousevien kloridipilvien tuhoava voima on salakavala, joten betoniraudoituksen tulee olla ruostumatonta materiaalia. Villa Karoa vastapäätä rapistuva entinen lääkärin talo on hyvä esimerkki – sen ruostuvat raudat ovat turvotessaan poksautelleet betonin kappaleina irti, ja alkujaan linjakkaan kaunis rakennus on murentunut korjauskelvottomaan kuntoon. Näin myös kappale paikkakunnan historiaa on hävinnyt peruuttamattomasti.
Ongelmaksi muodostui yllättäen sementti. Huolimatta siitä, että se on Beninin niin kuin koko läntisen maailman yleisin rakennusmateriaali, sitä ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään säkkiä. Huhut Beninin valtion aikomuksesta rakentaa oma sementtitehdas oli vähentänyt naapurimaassa Togossa sijaitsevan tehtaan toimitushaluja ja aiheuttanut näin laajan hamstrausaallon. Mutta neuvottelujen jälkeen paikalle ilmestyi mopotaksi. Kuskilla oli sylissään kaivattu sementtisäkki, ja pääsimme tekemään jo aiemmin hiekkaan koverrettuihin muottisyvennyksiin väribetonivalut. Sementin metsästyksen vuoksi aika oli käymässä vähiin, joten valuja tehtiin yli koko yön. Onneksi jälkihoitoa eli betonin pitämistä kosteana kovettumisen ajan ei Beninin humidorissa tarvittu, ja kuumuus piti huolen nopeasta kovettumisesta. Kun kopautin valua seuraavana päivänä, se kilahti kauniisti kuin kirkas metalli. Hioin hiekkavalun epätasaisuudet, mutta halusin alkeellisen, luonnonläheisen valmistustavan jäävän näkyviin karheana työn jälkenä, en liian siloteltuna.
Veistoksen muodot eivät ole varsinaisesti aerodynaamiset, ja mereltä tuulee joskus niin, että palmun latvat vispaavat hiekkaa. Vaikka veistos ei ole kovin korkea ja se on betonia, se tarvitsi kunnon perustukset. Kyläläiset seurasivat vaiteliaina, kun kaivoimme haudan muotoista kuoppaa. Kyselivät, mitä mahtoi Juha Vakkurille kuulua, kun miestä ei ollut vähään aikaan näkynyt maisemissa.
Työn teknisenä valvojana toiminut Carl Becker piti patsaan paljastustilaisuudessa juhlapuheen. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran kravatissa ja valkoisissa juhlatamineissa. Tilaisuuden kruunasi Petra Hinkkasen käyrätorvifanfaari ikään kuin enteillen tulevaa Grand-Popon torvisoittokuntaa.
