Joka toinen vuosi Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa järjestettävä Afrikan suurin elokuvafestivaali Fespaco (Festival panafricain du cinéma et de la télévision de Ouagadougou) tarjoaa afrikkalaisille elokuva-alan ihmisille uniikin areenan esittäytyä ja tavata toisiaan, verkostoitua ja löytää uusia suuntia ja tekijöitä. Meille se tarjosi viime keväänä myös tilaisuuden lähteä tutustumaan ”vapaiden ihmisten maahan” Burkina Fasoon (maan nimi tulee kahden pääkielen, dioulan ja morén, sanoista ja merkitsee ”pays des hommes intègres”).
Burkina Faso kuuluu maailman köyhimpiin maihin, mutta siitä huolimatta maalla on kunniakkaat perinteet afrikkalaisen elokuvan saralla. Köyhät olot eivät myöskään estä burkinalaisia olemasta mitä ystävällisintä ja vieraanvaraisinta väkeä. Ranskankielisessä Afrikassa nopeasti tutuksi tuleva Bonne arrivée! kaikuu leveiden hymyjen saattelemana.
Vaikka nykyään jotkut elokuva-alan ammattilaiset suuntaavatkin mieluummin suoraan näkyvyydeltään suuremmille kansainvälisille festivaaleille, on Fespaco edelleen merkittävä erityisesti afrikkalaiselle elokuvalle. Keskittyminen afrikkalaiseen elokuvaan takaa sen, että valikoima on laaja, ja tämä taas tuo useammalle tekijälle mahdollisuuden päästä esille. Festivaali myös kerää runsaasti kansainvälisiä vieraita, jotka saavat tilaisuuden tutustua laajamittaisesti afrikkalaiseen nykyelokuvaan aidossa ympäristössä. (Fespacoon suuntaavan kannattaakin varata majoituksensa ja näytösten lippunsa hyvissä ajoin!)
Ouagadougoun kuivan kauden hiekasta pölyiset kadut täyttyvät viikon ajan eri puolilta maailmaa saapuneista festivaalivieraista, jotka hikoilevat neljänkymmenen celsiusasteen lämpötiloissa. Ilmassa leijuva tomu tuntuu täyttävän silmät, suun ja keuhkot. Paratiisinomaiselta keitaalta tuntuu tällöin esimerkiksi Centre Culturel Français’n vihreänvehreä puutarha ja ilmastoitu kirjasto. Tänä vuonna lisämausteen toivat portilla turvatarkastusta tekevät vartijat, heijastuksena Malin levottomuuksista.
Ulkona kaduilla kiertävät länsiafrikkalaisten korujen, taiteen ja antiikin myyjät. Burkina Faso onkin kuuluisa paitsi elokuvan saralla, myös käsityö- ja artesaaniperinteestään. Fespacon festivaalialueellakin oli mahdollista löytää hyvälaatuisia kankaita ja vaatteita. Tämän kokoluokan tapahtuma houkuttelee kauppiaita myös kauempaa, ja esimerkiksi Nigeristä matkaan lähtenyt käsityöläinen saattaa jatkaa (työ)matkaansa Burkina Fasosta naapurimaihin ja palata kotiinsa vasta usean kuukauden jälkeen.
Festivaalin painopiste oli tänä vuonna naisissa ja naisohjaajissa: naisten oikeudessa ja mahdollisuuksissa toteuttaa itseään myös taiteen ja elokuvan saralla sekä naisohjaajien näkökulmassa. Myös tuomariston puheenjohtajuus oli vuoden 2013 Fespacossa varattu naisille, ensimmäistä kertaa tämän kokoluokan festivaalilla.
Festivaalipäättyi samaan tapaan kuin alkoikin; lopetuspäivänä lauantaina järjestettiin Stade de 4 août -stadionilla lopettajaisseremonia, jossa jaettiin palkinnot ja kunniamaininnat. Pääpalkinnon voitti senegalilainen ohjaaja Alain Gomis elokuvallaan Tey, joka kertoo kuolevan miehen viimeisestä päivästä. Toisen palkinnon vei algerialainen Djamila Sahraoui (Yéma) ja kolmas sija meni myös senegalilaiselle Moussa Tourélle (La Pirogue). Illan kruunasi pimeyden jo laskeuduttua spektaakkelinomainen loppunäytös, jossa rytmit säestivät satojen tanssijoiden muodostamaa yhtenäisenä liikkuvaa massaa.
Fespacon festivaalialueella oli paljon romumetallista tehtyjä, elokuviin liittyviä veistoksia.
Lämpötila huiteli neljissäkymmenissä, mutta sisämaan kuivempi ilma teki sen helpommin kestettäväksi (minulle ainakin; meri-ilmastoon tottuneille asia tuntui olevan päinvastoin ja pöly tunkeutui joka soluun).
Centre Culturel Français’n puutarhassa oli vehreä ja viihtyisä kahvila, ja rakennuksen aulassa vaatteista toteutettu muotokuva malilaisesta ohjaajasta (mutta kukakohan se oli…?)
Päätösjuhlallisuudet Stade de 4 août:lla olivat hienot.
Ja pääpalkinnon vei senegalilaisohjaaja Alain Gomis.
Excellente cuisine dieu est bon: nimi antaa odottaa hyvää ruokaa – uskontoon ja jumalaan viittaavia yritysten nimiä on joka puolella.
Alla näkyvästä katukeittiön atchékesta tuli samoin tein lempiruokani! Paras tapa kuvailla sitä lienee maniokkikuskus.
CTS kuljettaa…
… mutta CTS:n aikataulut eivät kuitenkaan sopineet omiimme, joten aloitimme matkan Ouagasta dinah-pikkubussilla, jossa oli tunnelmaa: suuntasimme Burkinan ja Togon rajalle, josta jatkoimme bussilla Togon läpi Loméen ja sieltä vielä taksilla rajamuodollisuuksien kautta Grand-Popoon. Lopulta paluumatka kesti kaikkinensa vuorokauden (menomatka yhdellä bussilla Beninin pohjoisosien kautta kesti 18 tuntia).
Kuiva kausi kuivattaa joetkin; tällaisia näkyi ikkunoista tämän tästä.
Lisätietoja ja linkkejä tarjoavat festivaalin omat sivut sekä mm. Wikipedian artikkelit aiheesta:
Suomi-Beninystävyysseura järjestää Studia Generalia -luentosarjan syksyn aikana Kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä. Luennot ovat torstaisin klo 18-20 osoitteessa Mikonkatu 17 C, tarkemmat tiedot Caisan sivuilla. Luentojen aiheet ovat:
To 12.9. Anne Ollila, prof. Turun yliopisto: Naisia varhaisina tutkimusmatkailijoina Afrikassa.
Sveitsiläinen Isabelle Eberhardt (1877-1904) matkaili Pohjois-Afrikassa ja englantilainen Mary Kingsley (1862-1900) laajalti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja hän julkaisi mm. teoksen Travels in West Africa 1897.
To 26.9. Jouni Kaipia, arkkitehti, Helsinki: Taloja, joilla on kasvot – tuokiokuvia ja huomioita Länsi-Afrikan savirakentamisesta.
Luentoa siivittää laaja otos esitelmöitsijän valokuvia
To 10.10. Pirjo Huvila, arkkitehti, Helsinki: Rautateiden historiaa Länsi-Afrikassa
To 31.10. Linnea Olamo, FM, toiminnanjohtaja, Helsinki: Kokemuksia työskentelystä suomalais-afrikkalaisessa organisaatiossa. Kulttuurieroja ja -yhteneväisyyksiä työelämässä.
Benin ja Togo matkailukohteena / ystävyysseuran edustajia ja luontomatkojen opas Juha Kuronen, Kontiki
To 14.11. Marja-Liisa Honkasalo, prof. Helsingin yliopisto: Kansanomainen parantaminen kansanuskon kontekstissa Länsi-Afrikassa
To 28.11. Liisa Väisänen, FT, taiteentutkija erikoisalueena uskonnollinen taide. Genova: Voudou kansanhurskaudesta valtionuskonnoksi. Voiko voudouta ymmärtää länsimaisella mielenlaadulla ollenkaan ja onko sen yrittäminen edes mielekästä?
Luento etsii voudoun ja kristinuskon yhtäläisyyksiä ja eroja sekä pohtii mm. mitä transsissa tapahtuu
Ke 11.12. Georges Agbazahou, monipuolisesti koulutettu taiteilija, muusikko ja pedagogi, kutsuttu vierasluennoitsija mm.Sibelius-Akatemiassa. Hammarland, Ahvenanmaa:
Soittimia ja niiden viestejä Länsi-Afrikasta. Mitä monet rummut ja muut soittimet kertovat? Luento on englanninkielinen, tulkataan tarvittaessa.
Jutun kirjoittaja, antropologi(nalku) Emmi Holm, on lähdössä kenttätöihin Nigeriaan tutkimaan afrikkalaista elokuvateollisuutta.
Käsityksemme afrikkalaisesta elokuvasta on ollut pitkään filmifestivaalien tarjonnan varassa. Afrikassa näitä Euroopan filmifestivaaleille tuotettuja elokuvia ei juuri näe. Viime vuosikymmeninä useimmiten lännen rahoittamien ja lännen ”kuluttamien” taide-elokuvien rinnalle on syntynyt täysin erilainen elokuvateollisuus. Uudenlainen elokuvateollisuus pyrkii markkinoimaan itseään suoraan afrikkalaiselle yleisölle saippuasarjamaisilla populaarielokuvillaan. Moni pudistelee päätään tietämättönä, kun rupean innoissani selittämään Nollywoodista. Ihmetys lisääntyy, kun kerron Nollywoodin olevan nykypäivänä yksi maailman tuotteliaimmista elokuvateollisuuksista.
Nollywoodiksi kutsutaan 1990–luvun alkupuolella Lagosiin (ja muuallekin Nigeriaan) syntynyttä uudenlaista elokuvateollisuutta, joka viimeisten vuosien aikana on levinnyt kulovalkean tavoin ympäri Afrikkaa. Nollywood onkin lähtenyt liikenteeseen pää korkealla, sillä se väittää olevansa afrikkalaisten äänitorvi, ”Afrikan vastaus CNN:lle”.
Jamie Meltzer: Welcome to Nollywood (2007)
Nollywoodin syntytarina on ennen kaikkea sympaattinen. Tarina menee näin: vuonna 1992 eräs kauppias toi tyhjiä videokasetteja Taiwanista Lagosiin. Myynnin vauhdittamiseksi kauppias päätti nauhoittaa kaseteille elokuvan nimeltä ”Living in Bondage”. Elokuva kertoo miehestä, joka saa valtaa ja rikkauksia uhraamalla vaimonsa rahantekorituaalissa. Vaimo kuitenkin palaa kummittelemaan miehelleen, mikä lopulta johtaa miehen vararikkoon ja saa hänet hulluuden partaalle. Hurjista juonikäänteistä huolimatta tarina päättyy hyvin, sillä lopuksi mies tulee uskoon ja pelastuu kadotukselta. Elokuva on sittemmin myynyt noin 750 000 kappaletta. Nollywood–elokuvien tarinoiden juonikäänteet eivät ole paljoakaan muuttuneet ensimmäisistä elokuvista.
Nollywoodin koosta on monenlaisia arvioita, mutta sen on sanottu olevan maailman toiseksi tuotteliain elokuvateollisuus Bollywoodin jälkeen 800-1500 elokuvan vuosivauhdilla. Nollywoodin tuotantomalli perustuu nopeudelle, pienille budjeteille ja epävirallisille tuotantokanaville. Elokuviin erikoistuneet Lagosin torimyyjät rahoittavat pääosan suoraan videolevitykseen tehtävistä elokuvista. Elokuvat kuvataan muutamassa viikossa, minkä jälkeen ne päätyvät Lagosin toreille myytäviksi. Elokuvalla on noin kaksi viikkoa aikaa rahastaa itsensä takaisin, ennen kuin piraattiversiot löytävät tiensä markkinoille ja kopioiden tekemisestä muodostuu elokuvien laatua heikentävä noidankehä.
Nollywoodin tuotantomalli tekee elokuvateollisuudesta täysin omanlaisensa, mikä on myös monen ohjaajan ylpeydenaihe. Elokuvat ovat täysin omakustanteisia ilman valtioiden ja länsimaiden tukia. Omakustanteisuus yhdistettynä äärimmäisen nopeaan tuotantotahtiin johtaa valitettavasti usein varsin heikkoon visuaaliseen ilmeeseen. Ohjaaja Charles Igwe myöntää audiovisuaalisten tehosteiden olevan ”väärällä tavalla hirvittäviä” ja näyttelijäsuoritusten puutteellisia. Tärkeintä hänen mielestään on kuitenkin afrikkalaisista kansantarinoista ammentava tarinankerronta. Myös Zeb Ejiro, ohjaaja hänkin, sanoo eräässä haastattelussa Nollywoodissa olevan kyse rahanteosta, ei niinkään elokuvataiteen tekemisestä.
Ensimmäinen kokemukseni Nollywood –elokuvan parissa oli mielenkiintoinen. Olin katsonut länsimaisia dokumentteja aiheesta sekä tutustunut mitä kliseisimpiin Bollywood–elokuviin. Katsomani elokuva kuitenkin räjäytti tajuntani täysin uudella tavalla. Elokuva kesti neljä tuntia ja sisälsi mitä rakeisimpia ja kökömpiä tehosteita; ehdoton suosikkini oli savupanoksen räjähdyksen seurauksena noidan vatsasta ilmestyvä ilmassa istuva koira tähtisateen saattelemana. Loppujen lopuksi syytetty noita joutui roviolle ja riivattu kylä saavutti maanpäällisiä rikkauksia uskoon tulemisen myötä.
http://www.youtube.com/watch?v=rRVUNYV7Mto
Ben Addelman & Samir Mallal: Nollywood Babylon (2008)
Huonon laadun ja rahan havittelun ansiosta Nollywood on saanut osakseen myös äärimmäisen paljon kritiikkiä. Teollisuutta on syytetty muun muassa afrikkalaisten steretypioiden vahvistamisesta, innokkaasta noituuden kuvaamisesta ja ennen kaikkea elokuvien äärimmäisen huonosta laadusta. Useimmiten kritisoijat ovat muiden maiden elokuva-alan ammattilaisia, mutta myös Nigerian valtio on ruvennut kritisoimaan ja paikoin jopa sensuroimaan elokuvia primitiiviseksi leimaantumisen pelossa.
Nollywood osaa kuitenkin myös uudistaa itseään. 2000–luvun loppupuolella on erityisesti lyhytelokuvien saralla julkaistu erittäin laadukkaita ja jopa palkittuja elokuvia. Moni ohjaaja onkin kertonut seuraavan projektinsa olevan afrikkalaisten elokuvafestivaalien palkintopallien saavuttaminen. Ristiriitaista kyllä, mutta samalla moni alan työntekijä pelkää uusien ”laadukkaiden” elokuvien uhkaavan kansantajuisimpia elokuvia ja koko Nollywood–ilmiön kärsivän katsojakadosta. Toisaalta yleinen elintason nousu sekä aitojen ja parempilaatuisten ulkomaalaisten elokuvien parantunut saatavuus saattaa myös vaikuttaa kotikutoisten elokuvien katseluintoon.
Kovastakin kritiikistä huolimatta Nollywood on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut Afrikan. Nyt jääkin nähtäväksi onko se tarpeeksi dynaaminen ja muuntautumiskykyinen valloittaakseen uusia markkinoita ja elokuvakriitikkojen sydämet.
Lukuvinkkejä aiheesta:
Manthia Diawara: African Film: New Forms of Aesthetics and Politics (2010)
Pierre Barrot: Nollywood: The Video Phenomenon in Nigeria (2008)
Professori ja kuvataiteilija Teemu Mäki, Villa Karossa stipendiaattina syksyllä 2003 ja kutsutaiteilijana keväällä 2009, kirjoitti Huomenta Afrikka! -kirjaan ajatuksiaan residenssin todellisesta annista, sen hyvistä ja huonoista puolista.
Jo lähes 700 suomalaista taiteilijaa ja kulttuurihenkilöä on käynyt Villa Karon taiteilijaresidenssissä, Beninissä. Mitä hyvää ja huonoa ilmiössä on?
No, suomalaistaiteilijoilla on ollut enimmäkseen hauskaa. Lähes kaikki kertovat inspiroituneensa kovin. Koska hanke on kuitenkin nimenomaan taidehanke eikä kylttyyriväen lomakohde, tämä ei riitä. On kysyttävä, miten hyvää rahan-, ajan- ja vaivankäyttöä tämä on ollut taiteen, taiteilijoiden ja paikallisten kannalta?
Skeptikko toteaa, että residenssitaiteilijoista vain pieni osa on ollut tunnustettuja, kovia tekijöitä. Ja kysyy, että onko Villa Karossa tehty hyvää taidetta, joka olisi muuten jäänyt tekemättä? Jos on, niin miksi siellä käyneiden taiteilijoidenkuvaukset ja kommentit matkansa annista kuulostavat usein niin tyrmistyttävän pöhköiltä? Löpinöissä toistuvat vaivaannuttavan usein paratiisi, kulttuurisokki, ”aidon Afrikan” kohtaaminen, (turisteille räätälöityjen) voodoo-menojen aitous, afrikkalaisuuden avautuminen (maanosa, jossa on 53 valtiota ja jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, ”avautuu” joillekin kahdessa viikossa!), villieläinten, nauravien lasten ja auringonlaskujen ihmeellisyys, kaislahameet sekä urhea ”alkukantaisuus” aivan kuin kolonialistisen ajan matkakertomuksissa, joissa hellekypärään sonnustautunut kalpea daami näkee kaikki mustat hellyttävinä luonnonlapsina.
Ja mitä Afrikka on Villa Karolta saanut? Villa Karo on vieraineen käyttänyt Grand-Popon seudun palveluja tähän mennessä lähes 800 000 euron arvosta. Pienelle afrikkalaiselle kylälle se on tietysti paljon, ja Villa Karon synnyttämä tai voimistama liiketoiminta lienee pääasiassa hyvää, toisin sanoen, se ei ole paikallista kulttuuria lahottavaa eikä ekologisesti tuhoisaa. Skeptikko kuitenkin toteaa, ettei tähän olisi taidehiippareiden edestakaisin raahailua tarvittu, yhtä hyvin olisi voitu jonkin yhdistyksen tai Suomen rahoilla yksinkertaisesti ostaa ja tuoda Suomeen samalla summalla melkein mitä vain beniniläisiä tuotteita. Liiketoimintaa ja työllisyyttä ehostava vaikutus olisi ollut sama, lentomatkailusta aiheutuva ympäristörasitus pienempi.
Entä missä määrin touhu on ollut meille, Suomelle ja Euroopalle hyväksi ja millä hyötysuhteella? Missä on hevon kuuseen menemisen taiteellinen mieli? Miksi kaikki tämä vaiva, jos palkkiona on vain se, että taiteilijat matkustavat taidemaailman tavoittamattomiin taiteilemaan hankalissa olosuhteissa? Olisiko sekin ilman muuta suurenmoista, jos vaikkapa brasilialaiset perustaisivat residenssin Enontekiölle, tekisivät siellä kotiin vietäväksi omia taidetouhujaan, jotka eivät Lapin asukkaita kiinnostaisi paskan vertaa?
Villa Karoon suhtautuvaa skeptikkoa on siis vaikea käännyttää. Jos Villa Karoa kuitenkin haluaa puolustaa, miten epäilyyn pitäisi vastata?
Voi tietysti mumista, että Villa Karo on pääasiassa yksityinen hanke, ei valtion rahojen tuhlausta, mutta tämä argumentti jää pelkäksi synkäksi puolusteluksi (”saahan sitä omat rahansa tuhlata mihin tykkää”), jonka sijaan pitäisi löytää jotain kohottavampaa. Puolustuspelillä jos jatkaa, niin voi huomauttaa, että Villa Karon myönteinen vaikutus paikalliseen talouteen ja elämään on ollut suuri juuri sen vuoksi, että residenssitoiminta on lisännyt niin paljon paikallista kysyntää ja kulutusta. Tämä on olennaista, sillä paikallisen kysynnän ja kulutuksen voimistaminen ovat niin sanottujen kehitysmaiden talouden kehityksen kannalta paljon tärkeämpiä kuin ulkomaankaupan kiihdyttäminen. Villa Karon aiheuttama paikallisen kokonaisvaurauden selvä lisääntyminen Grand-Popossa on tästä oiva todiste.
Villa Karo -projektin painavin tärkeys taiteen, Suomen, Euroopan ja maailman kannalta paljastuu kuitenkin vasta kun havahdumme oman elämäntapamme mahdottomuuteen. Olemme umpikujassa, jota voi kuvata vaikka näillä kolmella konkreettisella pettymyksellä:
Nälkä ei ole kuolinsyistä ja kärsimyksen muodoista edes yleisin, mutta maailmassa, joka on meidän luomamme ja hallitsemamme, kuolee ihmisiä edelleen nälkään samaa vauhtia kuin toisessa maailmansodassa kuoli sotaan – noin 26 000 ihmistä päivässä.
Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin noin neljä ja puoli maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Virolaisten kulutustasolla neljä maapalloa olisi tarpeeksi. Yhdysvaltalaisten kulutustasolla maapalloja tarvittaisiin noin kuusi. Jos taas kaikki eläisivät kuten keskivertointialainen, ihmiskunnalle riittäisi puolikas maapallo.
Onnellisuustutkimusten mukaan me suomalaiset emme ole olennaisesti onnellisempia tai tyytyväisempiä kuin beniniläiset. Se on kiusallista, sillä suomalaisen bruttokansantuote on kuusikymmentäkuusi kertaa suurempi kuin beniniläisen ja suomalainen myös elää yli kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin beniniläinen.¹
Meillä on ehkä annettavaa Beninille, mutta vielä enemmän meillä on siellä opittavaa, sillä beniniläiset eivät ole päätyneet sellaiseen umpikujaan kuin me.
On toki uskaliasta väittää, että beniniläiset ovat yhtä onnellisia kuin me, sillä Afrikassa matkaava eurooppalainen törmää lukemattomiin toiveikkaisiin tai epätoivoisiin, jotka tivaavat, voisiko matkalainen mitenkään auttaa heitä muuttamaan Eurooppaan. Silti väitän, ettei beniniläinen ole ainakaan onnettomampi kuin suomalainen. Ja juuri tästä jos mistä Villa Karossa oleskelleet lienevät yhtä mieltä, siis siitä että sikäläiset ovat käsittämättömän hyväntuulista porukkaa.
Onnellisuutta koskeva väitteeni ei kuitenkaan perustu vain omiin kokemuksiini tai muiden subjektiivisiin arvioihin vaan myös tieteellisiin tutkimuksiin. New Economics Foundation ylläpitää The Happy Planet Indexiä ja Ruut Veenhovenin johtama tutkimusryhmä Rotterdamin Erasmus Yliopistossa puolestaan World Database of Happiness-tietokantaa.² Heidän tutkimuksissaan beniniläisten tyytyväisyys elämäänsä asteikolla 1–10 on vaihdellut 5,4:stä 6,87:ään ja suomalaisten tyytyväisyys 7,7:stä 7,85:een.
HappyPlanet Indexin kokonaistilastoissa, jotka ottavat ihmisten tyytyväisyyden ja onnellisuuden lisäksi huomioon myös eliniänodotteen ja ekologisen jalanjäljen ja pyrkivät näin luomaan jonkinlaisen kokonaiskuvan eri ihmisten elämien hyvyydestä, Benin on hieman Suomea parempi, sen tunnusluku on 40,1 ja Suomen 37,4. Ekologisessa vertailussa Benin kuitenkin hakkaa Suomen murskaluvuin, sillä suomalaisen ekologinen jalanjälki on seitsemän kertaa beniniläistä suurempi.
Entä johtuuko näiden tutkimusten toteama suomalaisten hieman beniniläisiä suurempi perustyytyväisyys siitä, että suomalaiset ovat 66 kertaa vauraampia kuin beniniläiset? Tuskin. Todennäköisempää on, että jos suomalaiset ovat jossain mielessä tyytyväisempiä kuin beniniläiset, johtuu se siitä, että tuloerot ovat Suomessa selvästi pienemmät kuin Beninissä. Ja esimerkiksi siitä, että AIDS ja lapsikuolleisuus ovat Suomessa harvinaisia, Beninissä yleisiä.³ Beniniläisten tyytyväisyyttä vähentää valitettavasti myös se, että he tietävät olevansa aineellisesti surkean köyhiä eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin verrattuna ja luulevat sen perusteella, että olisivat paljon nykyistä onnellisempia, jos vain eurooppalaisen kulutustason saavuttaisivat.
Minkäänlaiseen ylimielisyyteen ei meillä siis ole aihetta eikä sulkeutuneisuuteen varaa. On tietysti aina hyvä mennä välillä kauas pois, ottaa etäisyyttä, nähdä millaista oman juustokuvun ulkopuolella on, mutta erityisen tärkeää se on nyt, kun ei vain taiteen vaan myös elämämme juustokuvusta on happi loppumassa. Meidän on mentävä tutustumaan aineellisesti köyhiin mutta elämänlaadullisesti rikkaisiin sekä ekologisesti kestäviin elämäntapoihin ennen kuin on liian myöhäistä.
Onmeillä tietysti annettavaakin. Terveydenhoito-osaamista, tehokas koulutusjärjestelmä, tieteellistä tutkimusta sekä vedenpuhdistus-, jätteidenkäsittely- ja tietojenkäsittelytekniikkaa ynnä muuta. Näitä tietoja ja taitoja pitäisikin levittää, kuten Eero Paloheimo kirjassaan Tämä on Afrikka (WSOY 2007) ehdottaa. Kirjan viesti on yhtäältä tyly, toisaalta idealistinen. Paloheimon mukaan nykyinen kehitysapu pitää lopettaa, sillä se kuluu lähinnä byrokratiaan ja korruptioon. Sen sijaan on annettava kymmenen kertaa nykyistä suurempaa, uudenlaista kehitysapua, jolla laitetaan kuntoon afrikkalaisten perus- ja yliopistokoulutus.
Kannatan, mutta samaan hengenvetoon kysyn: riittääkö maailman huippuakaan oleva perus- ja yliopistokoulutus? Eihän se ole meistäkään tehnyt maailman onnellisimpia, empaattisimpia tai ekologisempia – varsinkin ekologian suhteen asia on aivan päinvastoin. Osittain tämä johtuu virheistä koulutuksen painopisteissä, siitä, että osa oppimastamme tiedosta on virheellistä tai vanhentunutta ja tästä tietovalikoimasta syntyvä näkemys maailmasta pahasti harhainen, mutta kyse on myös siitä, että sivilisaatiollamme on huimat teknis-taloudelliset tiedot ja taidot mutta yksioikoinen tunne-elämä ja teknis-taloudelliseen voimaamme nähden vain vähän kykyä, intoa ja ymmärrystä testata ja luoda arvoja. Niinpä niin sanottu huippukoulutuksemmekin olisi todellista huippukoulutusta vasta, jos se silkkaan tekniikkaan ja talouteen keskittymisen sijaan ottaisi vähintään yhtä vakavasti myös filosofian, politiikan ja taiteen.
Kirjoitan tätä Suomessa jouluaattona. Se on päivistä synkin ja vahingollisin, itsetuhoisen kulutusvimmamme vuotuinen kliimaksi. Kohtalon ivaa on se, että suuri tai suurin osa kulutusjuhlaan osallistuvista tietää tämän juhlan ekologisen tuhoisuuden mutta pitää silti velvollisuutenaan siihen osallistumista, sillä talouden pyörien pyörittäminen tai törsäämiseen tottuneiden lasten tyytyväisyys sitä muka vaatii.
Alennustilamme vuoksi meillä on Beninissä myös lähetystehtävä. Sen sisältö ja sanoma on: ”Älkää tehkö niin kuin me teimme!” Kehotus on tarpeen, sillä vauraat beniniläiset tuppaavat kopioimaan länsimaisen tavarakulttuurin ja kulutushurman. Useimmat beniniläiset osaavat ilman kulutuskykyämmekin olla yhtä onnellisia kuin me, mutta se ei johdu siitä, että he olisivat ensin saavuttaneet meikäläisen kulutuskyvyn ja sitten havainneet sen huonoksi ja hylänneet, vaan siitä, ettei heillä erinäisistä syistä koskaan ole ollut mahdollisuuttakaan kulutuskäyttäytymiseemme. Jos maapallo olisi rajaton, olisi monen mielestä oikeudenmukaista, että jokainen beniniläinen ja kiinalainen kokeilisi ensin amerikkalais-eurooppalaista elämäntapaihannetta ja sitten päättäisi, maistuuko se vai ei. Koska maapallolla kuitenkin on rajat – kantokyky, jonka olemme jo ylittäneet – ei moiseen kuitenkaan ole varaa. Siksi Villa Karossa vierailevien pitäisi edustaa länsimaista toisinajattelua ja vastakulttuuria, kertoa ja osoittaa, että nykyään yhä useampi eurooppalainenkin kieltäytyy kulutuskapitalismin herkuista, sekä elämänlaadun että ekologian vuoksi.
OnkoVilla Karosta vastaamaan näihin suuriin haasteisiin? Emme tiedä vielä, sillä Villa Karon taival on vasta alussa ja saavutukset nupulla.
Joka tapauksessa toivon muiden ottavan Villa Karosta mallia. Esimerkiksi talouden, tekniikan ja taiteen yhdistävä Aalto-yliopisto, jossa olen professorina, voisi ryhtyä projekteihin Grand-Popon seudulla ja yhteistyöhön Cotonoun yliopiston kanssa – Paloheimon hengessä, mutta toivottavasti suomalaista koulutusjärjestelmää tasapainoisemmin sivistävällä ja erityisesti arvoja sekä hyvää elämää ennakkoluulottomasti ja itsekriittisesti tutkivalla otteella.
Entä itse Villa Karo? Sen vahvuus, suuri etu ja lupaus on jatkossakin se, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus tapahtuu siellä nimenomaan taiteen kautta, sillä taiteessa enemmän kuin missään muussa puuhassaan ihminen keskittyy miettimään kysymyksistä vaikeinta: ”Mitä on hyvä elämä?” Se on perimmäisin niistä arvokysymyksistä, joihin tiede ja talous eivät osaa ainakaan yksin vastata, joten myös taide ja taiteenmuotoinen filosofeeraus ovat välttämättömiä.
Teemu Mäki, Yvette Odjon muotokuva
Lähteitä:
Kansainvälisen valuuttarahaston tilastojen mukaan Beninin nimellinen bruttokansantuote (nominal GDP) henkeä kohden vuonna 2007 oli 708 ja Suomen 46 856 Yhdysvaltain dollaria Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (GDP PPP), joka kertoo lähinnä kansalaisten keskimääräisestä ostovoimasta sisämarkkinoilla oli vastaavasti 1 547 dollaria Beninissä ja 35 349 dollaria Suomessa. Lähde: IMF / International Monetary Fund, World Economic Outlook Database, October 2008: Nominal GDP list of countries. Data for the year 2007, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2008/02/. Suomalaisen eliniänodote vuonna 2008 on 78,82 ja beniniläisen 58,56 vuotta. Lähde: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/theworld-factbook/.
New Economics Foundation / Nic Marks, Andrew Simms, Sam Thompson and Saamah Abdallah: The Happy Planet Index: An index of human well-being and environmental impact, 2006, http://www.neweconomics.org. Ruut Veenhoven: World Database of Happiness, Distributional Findings in Nations, 2000–2005, Erasmus University Rotterdam, www.worlddatabaseofhappiness.eur.nl.
Suomen Gini-indeksi on 26, Beninin 36,5. Indeksi mittaa tuloerojen suuruutta asteikolla 0–100, jossa 0 edustaa absoluuttista tasajakoa (kaikilla samat tulot), 100 absoluuttista epätasajakoa (yhdellä kaikki tulot, muilla ei mitään). Tuloerot Suomessa ovat siis selvästi pienemmät kuin tuloerot Beninissä – mutta on hyvä tietää myös, että tuloerot Beninissä ovat kuitenkin selvästi pienemmät kuin tuloerot Nigeriassa (GINI 43,7) tai Yhdysvalloissa (GINI 45). Lähde: CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/. Lapsikuolleisuus Suomessa vain 4 (1000 syntyneestä lapsesta 4. kuolee ennen kuin täyttää viisi vuotta), mutta Beninissä peräti 148. HIV-tartunta on Suomessa alle 0,1 % väestöstä, Beninissä yli 1,9 % väestöstä. Lähteet: UNICEF (http://www.unicef.org/statistics/index_countrystats.html) ja WHO World Health Report 2005, http://www.who.int/whr/2005/en/.
