Villa Karossa on meneillään paikallisyleisölle suunnattu ympäristöprojekti, jonka tarkoituksena on tarkastella arkielämän ympäristöongelmia ja hyödyntää käyttökelvottomana pidettyä jätemateriaalia taiteen, taidekäsityön ja käyttöesineiden raakamateriaalina.
KIERRÄTYSPISTE. Villa Karoon on asennettu eri jätteille värikkäät kierrätysastiat, jotka ovat niin talon henkilö kunnan ja residenssiasukkaiden kuin myös paikallisten ihmisten käytössä. Niiden tarkoituksena on toimia näkyvänä, positiivisena esimerkkinä ja edelläkävijänä jätteidenlajitteluun inspiroimiseksi Grand-Popossa. Kierrätyspisteisiin kertyvää jätettä hyödynnetään myöhemmin veistosten ja taidekäsitöiden raaka-aineina, ja lisäksi Villa Karoon on rakenteilla komposti, jonka yhteyteen perustetaan malli hyötykasvipuutarhasta.
KIERRÄTYSPOLKU. Villa Karon puutarhaan rakentuu ympäristöongelmille herkistävä taidepolku, joka koostuu eri kierrätysmateriaaleista rakennetuista veistoksista. Kunkin yhteydessä esitellään opastintaululla kyseiseen jätteeseen liittyviä ongelmia ja yksittäisten jätteiden kierrätys- ja uudelleen käyttömahdollisuuksia. Kierrätyspolku on samalla osa Villa Karon pienoismuseon näyttelyä.
KIERRÄTYSTYÖPAJAT. Kierrätyspolun avaamisen yhteydessä keväällä 2014 järjestetään työpajoja liittyen jätteiden kierrättämiseen ja uudelleenkäyttämiseen. Esimerkiksi muovijätteestä kertovaan kohteeseen tulee työpaja, jossamuovijätettä hyödynnetään taidekäsityön materiaalina: muovipusseista virkataan kestäviä kauppakasseja ja koriste-esineitä, vanhoista varvastossuista valmistetaan säilytysastioita, roskista tehdään marionetteja perinteisen nukketeatterin tarpeisiin. Biojäteveistoksena rakennetaan viherseinä ja sen yhteydessä järjestettävässä työpajassa tutustutaan paikallisen asiantuntijan johdolla kompostointiin ja laatikkoviljelmien rakentamiseen. Kierrättämiseen kannustetaan myös Villa Karon perjantaisissa elokuvailloissa esitettävällä videolla.
KOULUYHTEISTYÖ. Suomalaisvierailijat yhdessä paikallisten ympäristötoimijoiden kanssa tekevät yhteistyötä paikallisten koulujen kanssa järjestäen ympäristöaiheisia luentoja ja vierailuja kierrätyspolulle.
Kuvat ja video: Vilma PimenoffTeksti: Maikki Salmivaara
Muusikko Ilpo Jauhiainen, kevään 2013 stipendiaatti, kertoo Villa Karossa syntyneistä musiikkiprojekteistaan ja uuden levynsä, Arrival Cityn, teosta.
Matkustin stipendiaatiksi Villa Karoon helmikuussa 2013 yhtenä tarkoituksenani työstää uutta albumiani Arrival City mahdollisesti yhteistyössä paikallisten muusikoiden kanssa siellä. Levy oli saanut alkunsa kaksi vuotta aiemmin tehdessäni teoksen nigerialais-amerikkalaisen kuvataiteilija Odili Donald Oditan kanssa Another Africa -verkkojulkaisuun: olin löytänyt maiseman, jossa elektroninen sävellys yhdistyi länsiafrikkalaisiin musiikkivaikutuksiin itseäni kiehtovalla tavalla (paikka, jota jo 6-vuotiaana olin hakenut kotimme sähköuruilla nähtyäni dokumentin ”jostakin afrikkalaisesta” kylästä).
Ensimmäinen mahdollisuus yhteistyöhön löytyi heti ensi vierailulla Victor’s place -rantabaarissa: kun paikalle sattunut Leea Pienimäki-Amoussou kuuli, että olin ”äänitaiteilija”, hän esitteli minut heti ”sanataiteilija” John Follakselle, ja ajatus äänien ja sanojen yhdistämisestä syntyi. Victorin (tai Simonin, joka sitä ylläpitää) baarista tulikin luova retriittini, jonne lähes joka ilta rantaa pitkin matkasin, häkeltyneenä päiväntasaajan tähtitaivaasta ja kuutamosta. Työstimme alun perin materiaalia Cotonoun Yes Papa -baarissa järjestettävään suomalais-afrikkalaisiltaan, jossa esiintyisimme yhdessä grandpopolaisten World Music System ja CLAN -yhtyeiden sekä tapahtuman ideoineen Gil Gnonnaksen ja hänen bändinsä kanssa. John oli kuitenkin saanut väärän tiedon soittoajastamme, myöhästyi, ja päädyin esittämään kappaleet sanattomina, tosin CLANin muusikoiden taitavan improvisaation pelastamana. Myöhemmin kehitimme yhteistä minialbumia (äänitellen aina Victor’sin puupenkeillä palmujen alla, Linnunrata ja kuutamo kattona). Matkusteluni ja Johnin menojen vuoksi suunniteltu studioäänitys Cotonoussa jäi kuitenkin lopulta toteutumatta, ja palasin Suomeen vain kokoelma Johnin improvisaatioita mukanani. Yksi näistä kuitenkin löysi paikkansa albumini nimikkoraidalta.
Sedou Traoré ja Adjadohoun Leutamini Ouagadougoussa
Äänitin myös CLAN-yhtyeen muusikoita Georgesia, Adjadohounia ja Abdoulayeta Villa Karossa sekä bobolaisia muusikoita Ouagadougoussa, Burkina Fasossa. Nämä otokset odottavat soveltamista seuraaviin teoksiini. Vierailin lisäksi Lagosissa, Nigeriassa, jossa jatkoin Kiasman ARS11 -näyttelystä alkusysäyksen saanutta yhteistyötäni äänitaiteilija Emeka Ogbohin kanssa: hänen Lagosin äänimaisemat muodostavat oman kerroksensa albumilleni. Olemme julkaisemassa myös yhteislevyn LOS-HEL, jolla Helsinki ja Lagos kohtaavat ajatusten, äänien ja sävellyksien muodossa. Lagosista tulee myös yksi levylläni vierailevista laulajista, Diana Bada: tapasimme vihdoin kasvotusten, ja hän vei minut syvemmälle kaupungin musiikkimaailmaan.
Lagos Soundscapes – kuva Emeka Ogboh
Istuessani erään auringonlaskun aikaan Villa Karon yläkerran kuistilla ilman halki alkoi kantautua hyvin houkuttelevaa rummutusta ja suorastaan lumoavaa laulua. Lopulta oli annettava periksi ja juostava katsomaan, mistä musiikki kumpusi. Kyseessä oli paikallinen trio Juliette, Gabriel Teko ja Gustave Dylamour harjoittelemassa viereisessä Lissa Gbassassa, ja heidän musiikkinsa omaperäinen yhdistelmä nykyisyyttä ja perinteistä. Ehdotin yhteistyötä, ja jo parin päivän päästä Gustave ja Gabriel olivat kirjoittaneet sanat ja vokaalimelodiat kahteen kappaleeseeni. Äänitimme yhdessä Lissa Gbassan ateljeista lapset, koirat, linnut ja meri taustaääninä (lopullisessa miksauksessa jouduin kuitenkin häivyttämään nämä pois), ja se nopeus ja vaivattomuus, millä heidän hienot sanansa, melodiansa ja otoksensa näyttivät syntyvän, oli hämmentävää. Ongelmitta ei täysin tosin selvitty, erimielisyyksiä tuli rahasta tai lähinnä siitä, missä vaiheessa projektia se tulisi maksaa ja mitä se kattaisi. Pääsimme kuitenkin sopuun, ja Gustaven vokaalit päätyivät lopulta parantamaan albumini nimikkoraidan.
Adjan kitara
Hämmästyttävä tapaus sattui Gabrielin työstämän Wild At Dusk -kappaleen kanssa: alun perin kappaleeseen oli tehnyt lausutun runon kenialainen taiteilija Wanja Kimani, ja se kertoi hänen ystävättärestään, joka oli riistänyt itseltään hengen, ketään siitä varoittamatta, ongelmistaan kenellekään avautumatta. Wanjan koskettava runo ei kuitenkaan tuntunut istuvan rytmikkääseen taustaani, ja Gabriel ei tiennyt sanoista mitään, kun annoin hänelle instrumentaaliversion. Äänitettyämme hän sitten käänsi foninkielisen laulunsa minulle; se kertoi nuoresta naisesta, joka olisi voinut löytää onnen, jos hän vain olisi jaksanut odottaa, nähdä pidemmälle. Olin häkeltynyt. Päätös yhdistää nämä kaksi erilaista vokaalia päällekkäin samaan teokseen syntyi siltä istumalta.
Kuvat: Ilpo Jauhiainen, Taru Itälinna ja Emeka Ogboh
Ilpo – Arrival City (2013)
Arrival City on Ilpo-nimellä julkaisevan säveltäjä, tuottaja ja äänitaiteilija Ilpo Jauhiaisen toinen albumi, ja se yhdistää vaikutteita erilaisesta länsiafrikkalaisesta musiikista uuteen urbaaniin poppiin ja kokeellisempaan elektroniseen sävellykseen. Albumin vokaaliosuuksista vastaavat artistit Diana Bada, Wanja Kimani, Sade Aboderin, Lee Clough, Gabriel Teko, Gustave Dylamour ja John Follass – niin lauletussa, puhutussa kuin abstraktissa muodossa – ja äänimaisemista mm. äänitaitelija Emeka Ogboh (Lagos Soundscapes).
Albumia on innoittanut ajatus globaaleista suurkaupungeista, joihin ihmiset paremman elämän toivossa muuttavat: tämän muuttoliikkeen luomat uudet ekosysteemit, ihmistarinat niiden keskellä, uudet mahdollisuudet, skenet ja kurjuudet, mitä nämä keskittymät edustavat; sitä on innoittanut myös ihmisten kansainvälisestä yhteistyöstä ja kohtaamisista syntyvä näkymättömämpi geografia.
Albumia on työstetty ja äänitetty Beninissä, Burkina Fasossa, Etiopiassa, Keniassa, Nigeriassa, Senegalissa, Suomessa ja Togossa. Albumi on julkaistu digitaalisena omakustanteena 10.10.2013, ja se on saatavilla kaikista tunnetuista musiikin verkkokaupoista ja suoratoistopalveluista sekä artistin kotisivuilta osoitteessa http://ilpo.bandcamp.com . Alkuperäisen kansitaiteen on luonut ja suunnitellut Linda Förstner, ja albumin on tuottanut Ilpo Jauhiainen.
Ilpo Jauhiainen on säveltäjä, musiikkituottaja ja äänitaiteilija (s. 1977 Iisalmessa). Hän tekee yhteistyötä kansainvälisesti eri taiteen- ja kulttuurialoilla, musiikkituotannosta taideinstallaatioihin, tanssista ja esitystaiteesta elokuvaan ja uuteen mediaan. Esikoisalbumi Shimmer & Bloom on julkaistu 2011 ja toinen levy Arrival City 2013. Musiikillisena kiinnostuksena ovat popmusiikin ja äänitaiteen mahdollisuudet ja yhdistelmät, maailman uudet musiikkityylit, nykysävellys ja generatiivinen musiikki. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.
Professori ja kuvataiteilija Teemu Mäki, Villa Karossa stipendiaattina syksyllä 2003 ja kutsutaiteilijana keväällä 2009, kirjoitti Huomenta Afrikka! -kirjaan ajatuksiaan residenssin todellisesta annista, sen hyvistä ja huonoista puolista.
Jo lähes 700 suomalaista taiteilijaa ja kulttuurihenkilöä on käynyt Villa Karon taiteilijaresidenssissä, Beninissä. Mitä hyvää ja huonoa ilmiössä on?
No, suomalaistaiteilijoilla on ollut enimmäkseen hauskaa. Lähes kaikki kertovat inspiroituneensa kovin. Koska hanke on kuitenkin nimenomaan taidehanke eikä kylttyyriväen lomakohde, tämä ei riitä. On kysyttävä, miten hyvää rahan-, ajan- ja vaivankäyttöä tämä on ollut taiteen, taiteilijoiden ja paikallisten kannalta?
Skeptikko toteaa, että residenssitaiteilijoista vain pieni osa on ollut tunnustettuja, kovia tekijöitä. Ja kysyy, että onko Villa Karossa tehty hyvää taidetta, joka olisi muuten jäänyt tekemättä? Jos on, niin miksi siellä käyneiden taiteilijoidenkuvaukset ja kommentit matkansa annista kuulostavat usein niin tyrmistyttävän pöhköiltä? Löpinöissä toistuvat vaivaannuttavan usein paratiisi, kulttuurisokki, ”aidon Afrikan” kohtaaminen, (turisteille räätälöityjen) voodoo-menojen aitous, afrikkalaisuuden avautuminen (maanosa, jossa on 53 valtiota ja jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, ”avautuu” joillekin kahdessa viikossa!), villieläinten, nauravien lasten ja auringonlaskujen ihmeellisyys, kaislahameet sekä urhea ”alkukantaisuus” aivan kuin kolonialistisen ajan matkakertomuksissa, joissa hellekypärään sonnustautunut kalpea daami näkee kaikki mustat hellyttävinä luonnonlapsina.
Ja mitä Afrikka on Villa Karolta saanut? Villa Karo on vieraineen käyttänyt Grand-Popon seudun palveluja tähän mennessä lähes 800 000 euron arvosta. Pienelle afrikkalaiselle kylälle se on tietysti paljon, ja Villa Karon synnyttämä tai voimistama liiketoiminta lienee pääasiassa hyvää, toisin sanoen, se ei ole paikallista kulttuuria lahottavaa eikä ekologisesti tuhoisaa. Skeptikko kuitenkin toteaa, ettei tähän olisi taidehiippareiden edestakaisin raahailua tarvittu, yhtä hyvin olisi voitu jonkin yhdistyksen tai Suomen rahoilla yksinkertaisesti ostaa ja tuoda Suomeen samalla summalla melkein mitä vain beniniläisiä tuotteita. Liiketoimintaa ja työllisyyttä ehostava vaikutus olisi ollut sama, lentomatkailusta aiheutuva ympäristörasitus pienempi.
Entä missä määrin touhu on ollut meille, Suomelle ja Euroopalle hyväksi ja millä hyötysuhteella? Missä on hevon kuuseen menemisen taiteellinen mieli? Miksi kaikki tämä vaiva, jos palkkiona on vain se, että taiteilijat matkustavat taidemaailman tavoittamattomiin taiteilemaan hankalissa olosuhteissa? Olisiko sekin ilman muuta suurenmoista, jos vaikkapa brasilialaiset perustaisivat residenssin Enontekiölle, tekisivät siellä kotiin vietäväksi omia taidetouhujaan, jotka eivät Lapin asukkaita kiinnostaisi paskan vertaa?
Villa Karoon suhtautuvaa skeptikkoa on siis vaikea käännyttää. Jos Villa Karoa kuitenkin haluaa puolustaa, miten epäilyyn pitäisi vastata?
Voi tietysti mumista, että Villa Karo on pääasiassa yksityinen hanke, ei valtion rahojen tuhlausta, mutta tämä argumentti jää pelkäksi synkäksi puolusteluksi (”saahan sitä omat rahansa tuhlata mihin tykkää”), jonka sijaan pitäisi löytää jotain kohottavampaa. Puolustuspelillä jos jatkaa, niin voi huomauttaa, että Villa Karon myönteinen vaikutus paikalliseen talouteen ja elämään on ollut suuri juuri sen vuoksi, että residenssitoiminta on lisännyt niin paljon paikallista kysyntää ja kulutusta. Tämä on olennaista, sillä paikallisen kysynnän ja kulutuksen voimistaminen ovat niin sanottujen kehitysmaiden talouden kehityksen kannalta paljon tärkeämpiä kuin ulkomaankaupan kiihdyttäminen. Villa Karon aiheuttama paikallisen kokonaisvaurauden selvä lisääntyminen Grand-Popossa on tästä oiva todiste.
Villa Karo -projektin painavin tärkeys taiteen, Suomen, Euroopan ja maailman kannalta paljastuu kuitenkin vasta kun havahdumme oman elämäntapamme mahdottomuuteen. Olemme umpikujassa, jota voi kuvata vaikka näillä kolmella konkreettisella pettymyksellä:
Nälkä ei ole kuolinsyistä ja kärsimyksen muodoista edes yleisin, mutta maailmassa, joka on meidän luomamme ja hallitsemamme, kuolee ihmisiä edelleen nälkään samaa vauhtia kuin toisessa maailmansodassa kuoli sotaan – noin 26 000 ihmistä päivässä.
Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin noin neljä ja puoli maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Virolaisten kulutustasolla neljä maapalloa olisi tarpeeksi. Yhdysvaltalaisten kulutustasolla maapalloja tarvittaisiin noin kuusi. Jos taas kaikki eläisivät kuten keskivertointialainen, ihmiskunnalle riittäisi puolikas maapallo.
Onnellisuustutkimusten mukaan me suomalaiset emme ole olennaisesti onnellisempia tai tyytyväisempiä kuin beniniläiset. Se on kiusallista, sillä suomalaisen bruttokansantuote on kuusikymmentäkuusi kertaa suurempi kuin beniniläisen ja suomalainen myös elää yli kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin beniniläinen.¹
Meillä on ehkä annettavaa Beninille, mutta vielä enemmän meillä on siellä opittavaa, sillä beniniläiset eivät ole päätyneet sellaiseen umpikujaan kuin me.
On toki uskaliasta väittää, että beniniläiset ovat yhtä onnellisia kuin me, sillä Afrikassa matkaava eurooppalainen törmää lukemattomiin toiveikkaisiin tai epätoivoisiin, jotka tivaavat, voisiko matkalainen mitenkään auttaa heitä muuttamaan Eurooppaan. Silti väitän, ettei beniniläinen ole ainakaan onnettomampi kuin suomalainen. Ja juuri tästä jos mistä Villa Karossa oleskelleet lienevät yhtä mieltä, siis siitä että sikäläiset ovat käsittämättömän hyväntuulista porukkaa.
Onnellisuutta koskeva väitteeni ei kuitenkaan perustu vain omiin kokemuksiini tai muiden subjektiivisiin arvioihin vaan myös tieteellisiin tutkimuksiin. New Economics Foundation ylläpitää The Happy Planet Indexiä ja Ruut Veenhovenin johtama tutkimusryhmä Rotterdamin Erasmus Yliopistossa puolestaan World Database of Happiness-tietokantaa.² Heidän tutkimuksissaan beniniläisten tyytyväisyys elämäänsä asteikolla 1–10 on vaihdellut 5,4:stä 6,87:ään ja suomalaisten tyytyväisyys 7,7:stä 7,85:een.
HappyPlanet Indexin kokonaistilastoissa, jotka ottavat ihmisten tyytyväisyyden ja onnellisuuden lisäksi huomioon myös eliniänodotteen ja ekologisen jalanjäljen ja pyrkivät näin luomaan jonkinlaisen kokonaiskuvan eri ihmisten elämien hyvyydestä, Benin on hieman Suomea parempi, sen tunnusluku on 40,1 ja Suomen 37,4. Ekologisessa vertailussa Benin kuitenkin hakkaa Suomen murskaluvuin, sillä suomalaisen ekologinen jalanjälki on seitsemän kertaa beniniläistä suurempi.
Entä johtuuko näiden tutkimusten toteama suomalaisten hieman beniniläisiä suurempi perustyytyväisyys siitä, että suomalaiset ovat 66 kertaa vauraampia kuin beniniläiset? Tuskin. Todennäköisempää on, että jos suomalaiset ovat jossain mielessä tyytyväisempiä kuin beniniläiset, johtuu se siitä, että tuloerot ovat Suomessa selvästi pienemmät kuin Beninissä. Ja esimerkiksi siitä, että AIDS ja lapsikuolleisuus ovat Suomessa harvinaisia, Beninissä yleisiä.³ Beniniläisten tyytyväisyyttä vähentää valitettavasti myös se, että he tietävät olevansa aineellisesti surkean köyhiä eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin verrattuna ja luulevat sen perusteella, että olisivat paljon nykyistä onnellisempia, jos vain eurooppalaisen kulutustason saavuttaisivat.
Minkäänlaiseen ylimielisyyteen ei meillä siis ole aihetta eikä sulkeutuneisuuteen varaa. On tietysti aina hyvä mennä välillä kauas pois, ottaa etäisyyttä, nähdä millaista oman juustokuvun ulkopuolella on, mutta erityisen tärkeää se on nyt, kun ei vain taiteen vaan myös elämämme juustokuvusta on happi loppumassa. Meidän on mentävä tutustumaan aineellisesti köyhiin mutta elämänlaadullisesti rikkaisiin sekä ekologisesti kestäviin elämäntapoihin ennen kuin on liian myöhäistä.
Onmeillä tietysti annettavaakin. Terveydenhoito-osaamista, tehokas koulutusjärjestelmä, tieteellistä tutkimusta sekä vedenpuhdistus-, jätteidenkäsittely- ja tietojenkäsittelytekniikkaa ynnä muuta. Näitä tietoja ja taitoja pitäisikin levittää, kuten Eero Paloheimo kirjassaan Tämä on Afrikka (WSOY 2007) ehdottaa. Kirjan viesti on yhtäältä tyly, toisaalta idealistinen. Paloheimon mukaan nykyinen kehitysapu pitää lopettaa, sillä se kuluu lähinnä byrokratiaan ja korruptioon. Sen sijaan on annettava kymmenen kertaa nykyistä suurempaa, uudenlaista kehitysapua, jolla laitetaan kuntoon afrikkalaisten perus- ja yliopistokoulutus.
Kannatan, mutta samaan hengenvetoon kysyn: riittääkö maailman huippuakaan oleva perus- ja yliopistokoulutus? Eihän se ole meistäkään tehnyt maailman onnellisimpia, empaattisimpia tai ekologisempia – varsinkin ekologian suhteen asia on aivan päinvastoin. Osittain tämä johtuu virheistä koulutuksen painopisteissä, siitä, että osa oppimastamme tiedosta on virheellistä tai vanhentunutta ja tästä tietovalikoimasta syntyvä näkemys maailmasta pahasti harhainen, mutta kyse on myös siitä, että sivilisaatiollamme on huimat teknis-taloudelliset tiedot ja taidot mutta yksioikoinen tunne-elämä ja teknis-taloudelliseen voimaamme nähden vain vähän kykyä, intoa ja ymmärrystä testata ja luoda arvoja. Niinpä niin sanottu huippukoulutuksemmekin olisi todellista huippukoulutusta vasta, jos se silkkaan tekniikkaan ja talouteen keskittymisen sijaan ottaisi vähintään yhtä vakavasti myös filosofian, politiikan ja taiteen.
Kirjoitan tätä Suomessa jouluaattona. Se on päivistä synkin ja vahingollisin, itsetuhoisen kulutusvimmamme vuotuinen kliimaksi. Kohtalon ivaa on se, että suuri tai suurin osa kulutusjuhlaan osallistuvista tietää tämän juhlan ekologisen tuhoisuuden mutta pitää silti velvollisuutenaan siihen osallistumista, sillä talouden pyörien pyörittäminen tai törsäämiseen tottuneiden lasten tyytyväisyys sitä muka vaatii.
Alennustilamme vuoksi meillä on Beninissä myös lähetystehtävä. Sen sisältö ja sanoma on: ”Älkää tehkö niin kuin me teimme!” Kehotus on tarpeen, sillä vauraat beniniläiset tuppaavat kopioimaan länsimaisen tavarakulttuurin ja kulutushurman. Useimmat beniniläiset osaavat ilman kulutuskykyämmekin olla yhtä onnellisia kuin me, mutta se ei johdu siitä, että he olisivat ensin saavuttaneet meikäläisen kulutuskyvyn ja sitten havainneet sen huonoksi ja hylänneet, vaan siitä, ettei heillä erinäisistä syistä koskaan ole ollut mahdollisuuttakaan kulutuskäyttäytymiseemme. Jos maapallo olisi rajaton, olisi monen mielestä oikeudenmukaista, että jokainen beniniläinen ja kiinalainen kokeilisi ensin amerikkalais-eurooppalaista elämäntapaihannetta ja sitten päättäisi, maistuuko se vai ei. Koska maapallolla kuitenkin on rajat – kantokyky, jonka olemme jo ylittäneet – ei moiseen kuitenkaan ole varaa. Siksi Villa Karossa vierailevien pitäisi edustaa länsimaista toisinajattelua ja vastakulttuuria, kertoa ja osoittaa, että nykyään yhä useampi eurooppalainenkin kieltäytyy kulutuskapitalismin herkuista, sekä elämänlaadun että ekologian vuoksi.
OnkoVilla Karosta vastaamaan näihin suuriin haasteisiin? Emme tiedä vielä, sillä Villa Karon taival on vasta alussa ja saavutukset nupulla.
Joka tapauksessa toivon muiden ottavan Villa Karosta mallia. Esimerkiksi talouden, tekniikan ja taiteen yhdistävä Aalto-yliopisto, jossa olen professorina, voisi ryhtyä projekteihin Grand-Popon seudulla ja yhteistyöhön Cotonoun yliopiston kanssa – Paloheimon hengessä, mutta toivottavasti suomalaista koulutusjärjestelmää tasapainoisemmin sivistävällä ja erityisesti arvoja sekä hyvää elämää ennakkoluulottomasti ja itsekriittisesti tutkivalla otteella.
Entä itse Villa Karo? Sen vahvuus, suuri etu ja lupaus on jatkossakin se, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus tapahtuu siellä nimenomaan taiteen kautta, sillä taiteessa enemmän kuin missään muussa puuhassaan ihminen keskittyy miettimään kysymyksistä vaikeinta: ”Mitä on hyvä elämä?” Se on perimmäisin niistä arvokysymyksistä, joihin tiede ja talous eivät osaa ainakaan yksin vastata, joten myös taide ja taiteenmuotoinen filosofeeraus ovat välttämättömiä.
Teemu Mäki, Yvette Odjon muotokuva
Lähteitä:
Kansainvälisen valuuttarahaston tilastojen mukaan Beninin nimellinen bruttokansantuote (nominal GDP) henkeä kohden vuonna 2007 oli 708 ja Suomen 46 856 Yhdysvaltain dollaria Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (GDP PPP), joka kertoo lähinnä kansalaisten keskimääräisestä ostovoimasta sisämarkkinoilla oli vastaavasti 1 547 dollaria Beninissä ja 35 349 dollaria Suomessa. Lähde: IMF / International Monetary Fund, World Economic Outlook Database, October 2008: Nominal GDP list of countries. Data for the year 2007, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2008/02/. Suomalaisen eliniänodote vuonna 2008 on 78,82 ja beniniläisen 58,56 vuotta. Lähde: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/theworld-factbook/.
New Economics Foundation / Nic Marks, Andrew Simms, Sam Thompson and Saamah Abdallah: The Happy Planet Index: An index of human well-being and environmental impact, 2006, http://www.neweconomics.org. Ruut Veenhoven: World Database of Happiness, Distributional Findings in Nations, 2000–2005, Erasmus University Rotterdam, www.worlddatabaseofhappiness.eur.nl.
Suomen Gini-indeksi on 26, Beninin 36,5. Indeksi mittaa tuloerojen suuruutta asteikolla 0–100, jossa 0 edustaa absoluuttista tasajakoa (kaikilla samat tulot), 100 absoluuttista epätasajakoa (yhdellä kaikki tulot, muilla ei mitään). Tuloerot Suomessa ovat siis selvästi pienemmät kuin tuloerot Beninissä – mutta on hyvä tietää myös, että tuloerot Beninissä ovat kuitenkin selvästi pienemmät kuin tuloerot Nigeriassa (GINI 43,7) tai Yhdysvalloissa (GINI 45). Lähde: CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/. Lapsikuolleisuus Suomessa vain 4 (1000 syntyneestä lapsesta 4. kuolee ennen kuin täyttää viisi vuotta), mutta Beninissä peräti 148. HIV-tartunta on Suomessa alle 0,1 % väestöstä, Beninissä yli 1,9 % väestöstä. Lähteet: UNICEF (http://www.unicef.org/statistics/index_countrystats.html) ja WHO World Health Report 2005, http://www.who.int/whr/2005/en/.
År 2003 inledde Hs Svenska normallyceum ett stöd- och samarbetsprojekt med skolor i Benin. Genom Villa Karo fick Norsen veta att elever i deltat österom Grand-Popo hade svårt att ta sig till byskolan. En del av medlen från Norsens dagsverksarbete sändes sedan till Grand-Popo för inköp av fyra stora pirogue-kanoter. Deltagarna i medlemsresan 2003 fick vara med om överlåtelsen av de två första kanoterna i Hakoe.
Nästa år fanns skoluniformer på önskelistan – till en viss förvåning bland de finländska eleverna. T-skjortor med Norsen-Hakoe logo tillverkades i Benin. År 2005 kom en ny förfrågan från en annan skola i Grand-Popo. Taket i skolbiblioteket var otätt och böckerna tog skada. Följandeår kunde fyra elever och tre lärare från Norsen på ort och ställe beundra ett nytt tak. Reparationerna utfördes med dagsverksmedel, norsarnas resa bekostades med frivilligt arbete och sponsorstöd. Det blev också ett besök i Hakoe, med Lucia som exotisk gäst på skolgården. ”Now I need an explanation!” översattes Hakoe-rektorns utrop. Sång, dans och gåvor utbyttes.
På vägen tillbaka över lagunen till Grand-Popo blev det en extra landstigning i Gbeffa-Agonnêkanmey. I den skolan såg alla tak ut som såll. För eleverna från Finland var det viktigt att med egna ögon se vad deras pengar kan användas till. Sånglek också här och stor fröjd då skolans lärare sjöng ”päkä päkä pässiääni…” på klingande finska? Våren 2008 var det dags för returbesök från Benin. Fyra elever och två lärare gästade Norsen efter två års förberedelser och ekonomisk planering. Skolarbete, skoldisco, utfärder och Stafettkarnevalen finns nu i gästernas minnesbagage.
Reparationer, anskaffningar, upptäcktsresor, projektet fortsätter – men för lärare och elever i partnerskolorna kan den bestående effekten av samarbetet inte mätas i trävirke eller tyg, i papper eller plåt. Det som lever kvar är mötena mellan människor, möten på skolgolv i Grand-Popo och Helsingfors.
Li-Lo Söderholm, förra rektor
Chris Nyström, rektor em., ordförande för Villa Karos vänner rf 2004–2008.
De nya skolbåtarna överlämnas i byn Hakoe. Foto: Matti Toivonen, 2003.
