Tänään matkaamme pieneen Ghebonen kylään tapaamaan yhtä äitiä ja tämän tytärtä. Olen ensimmäistä kertaa Afrikassa ja toista viikkoa Beninissä, Grand-Popon kylässä, Villa Karossa residenssijaksolla. Teen taustatyötä fiktiivistä käsikirjoitusta varten, aiheena äiti- ja tytärpuolet, kehitysyhteistyö ja auttamisen monimutkaisuus, ja Villa Karon kulttuuripäällikkö Georgette Singbe on etsinyt minulle sopivat haastateltavat. Georgette on retkellä mukana oppaana ja tulkkina, ilman häntä näitä kohtaamisia ei yksinkertaisesti olisi.
On kuuma, olemme tien päällä kuumimpaan aikaan päivästä. Viimeisessä tienhaarassa kohti kylää henkilökuljetusautomme jää jumiin pienen hiekkaiseen ojaan, ja menemme Georgetten kanssa loppumatkan jalan sillä aikaa kun kuljettajamme Serge jää hoitamaan auton ylös ojasta. Tulikuuma hieno hiekka tunkee sandaaleihin, ohut huivini ei juuri auta aurinkoa vastaan. Silti on tallustettava, naama hiessä.
Onneksi matka ei ole mahdottoman pitkä. Pääsemme pienelle aukiolle telttakatoksen alle varjoon muovituoleille istumaan. Muovituoleja on iso pino, telttakatos on kyläläisten varjoisa taukopaikka, ihana keidas. Kylän asukas, ilmeisesti taukopaikan valtiatar istuu seuraamme ja ihailen hänen ja Georgeten tapaa tervehtiä toisiaan laulaen ja taputtaen.
Kun odottelemme haastateltavien vapautumista, tulee ilmoitus että joku kylässä on kuollut ja että haastattelut viivästyisivät siksi hieman. On ilmeisesti meneillään seremonia, johon haastateltava äiti osallistuu. Georgette on turhautunut mutta minua ei haittaa, vaikka pieni vesipulloni alkaa olla tyhjä ja nälkäkin kurnii. Kuolema saa puolestani mennä haastattelun edelle.
Kohta aukion ohi kulkee nainen yläruumis paljaana, silmissään poissaoleva ja samalla tiukka ilme, kuin hän olisi jossakin muualla. Hän pyörähtää mykkänä ympäri ja kohottaa kätensä välillä ilmaan. Naisen perässä kulkee nuori mies kädessään pieni muoviastia, josta hän viskoo sormillaan vettä vuorotellen vasemmalle ja oikealle. Aion kysyä seremoniasta lisää Georgettelta myöhemmin, mutta tulkitsen niin, että tässä saatetaan kuolleen sielu pois kylästä ja tästä maailmasta.
Beninissä elinajanodote on keskimäärin 61 vuotta, naisilla 63 ja miehillä 60 vuotta (Suomen YK-Liitto, Globalis-sivusto 2020.) Tapaamani äiti, Delphine ei tiedä tarkkaa ikäänsä mutta arvelee olevansa 56-vuotias. Hänen kymmenestä synnyttämästään lapsesta on elossa neljä. Raskas työ suolankeittäjänä ja monet synnytykset ovat vieneet Delphineltä voimia.
Kun kysyn Delphineltä onko jotakin, mitä hän elämässä katuu, hän on hiljaa. Sanon, ettei hänen tarvitse kertoa mitä se on. Delphinen silmät kostuvat ja hän mutisee puoliksi vaatteensa helman takaa, että hän katuu sitä että valitsi tuon miehen. Minua alkaa itkettää, samoin Georgettea. Hetken pyyhimme kaikki silmiämme.
Delphinen nuorin tytär, 22-vuotias Audrey on loppusuoralla ompelijaopinnoissaan. Audrey on äitinsä ylpeydenaihe, Delphine toivoo tyttären saavuttavan elämässään kaiken toivomansa. Audrey ei osaa lukea, mutta toivoo kohta voivansa auttaa äitiään perheen elättämisessä. Naisten välinen side on luja.
Audreyssä asuu pieni kapina sitä vastaan että naisten täytyy tehdä kaikki kotityöt palkkatyön lisäksi, mutta hänen ujosta ja nöyrästä olemuksestaan näkee, ettei hän ole se joka nousee asian vuoksi barrikadeille.
Perinteet ovat tiukassa. Jos haluaa että yhteiskunta muuttuu, myös miesten on muututtava, ei vain naisten. Tänä iltapäivänä se ei kuitenkaan tapahdu, enkä minä ole oikea henkilö muutoksesta näille ihmisille saarnaamaan.
Kiitän Delphineä ja Audreytä haastattelusta antamalla heille mekkokankaat – Georgette on auttanut valinnassa: äidille perhekangas, tytölle tyttökangas – joista he ilahtuvat. Akpé kaka, sanomme toisillemme. Kiitos paljon.
Delphine on 56-vuotias. Minäkin olen 56-vuotias. Minun elinajan odotteeni on 85 vuotta, Delphinellä on arviolta seitsemän vuotta elinaikaa jäljellä. Olen synnyttänyt yhden lapsen, Delphine on synnyttänyt kymmenen. Hänellä kuusi kuollutta, minun yksi vahvasti elossa, opiskelemassa ja töissä, omillaan. Elämämme ei voisi olla erilaisempaa. Pystymme silti itkemään yhdessä ilman yhteistä kieltä ja vaikka häpeän etuoikeutettua elämääni, olen kohtaamisestamme aivan hemmetin onnellinen.
Taulun on maalannut ranskalais-beniniläinen Isabelle Bulczynski Dossa ja sen nimi on Génération consciente – Tiedostava sukupolvi. Taulu oli Villa Karon näyttelytilassa ja kävin sitä usein katsomassa, siitä tuli minulle tärkeä ja lopulta ostin sen itselleni. Nyt se koristaa kotini verantaa katsoen kohti tulijoita ylväänä ja suoraan.
Olen käynyt Villa Karossa nyt kolme kertaa. Vaikka residenssiläisen kuuluu toimittaa Akpé -lehteen blogikirjoitus, olen jokaisella matkallani onnistunut väistelemään velvollisuuttani. Olen kyllä aina kirjoittanut, mutta viime hetkellä vetänyt tekstini pois ja pyytänyt saada vielä muokata sitä. Jotenkin näistä matkoista on ollut vaikea kiteyttää ajatuksiaan. Kokemus on ollut niin monisyinen ja niin vaikea jäsennellä ilman että sortuisin kliseisiin ja stereotypioihin, että olen alkanut varoa koko kirjoittamista. On tuntunut, etten voi tulla muutamaksi viikoksi Beniniin ja sitten tilittää että “tämä on Afrikka”. Toisaalta koko keskustelu toiseuttamisesta, kulttuurisesta omimisesta ja eurosentrisestä näkökulmasta on käynyt niin tulenaraksi päivän keskusteluilmapiirissä että tuntuu että kaikki pohdinta on miinoitettua. Olen halunnut välttyä kirjoittamasta kliseistä tekstiä, jossa joko ihastellaan “Afrikan aitoutta” tai kauhistellaan “Afrikan köyhyttä”. Silti juuri sitä on tullut kynästäni. Kulttuurien törmäykset ovat hankala aihe, varsinkin jos yrittää välttää naiivia, kapeaa ja hyvin värittynyttä länsimaista näkökulmaa. Koska eihän sitä voi välttää. Minä OLEN naiivi, etuoikeutettu, ennakkoluuloinen länsimaalainen, vaikka kuinka muuta yrittäisin. Olen myös helposti höynäytettävissä, liian kiltti, liian nynny, pelokas, pumpulissa kasvanut lumihiutale, joka ei ymmärrä eikä kestä toisenlaista todellisuutta. Poden myös valkoista syyllisyyttä ja white saviour -kompleksia. Olen kaikki kliseet samassa paketissa. Tässä vaikutelmiani kolmelta matkalta Villa Karoon.
Kuva: Emma Salokoski
Lokakuu 2019 – Ensimmäinen matkani Villa Karoon
Ensivaikutelmani Beninistä on hämmästynyt. Muistelen kahdenkymmenen vuoden takaista Guineaa, jossa lentokentällä oli maalattia, ja halli oli täynnä huutavia ihmisiä jotka repivät matkalaukkuja eri suuntiin. Silloin ihmettelin miten oli ylipäänsä mahdollista että matkatavarat löysivät oikean omistajansa, ja matkustajat pääsivät kohteisiinsa. Mutta Cotonoun lentokenttä on siisti, rauhallinen ja hiljainen, jonot menevät jouhevasti, passivirkailijat ovat kohteliaita, ja matkatavarat tarkistetaan tagia vastaan.Ulkona odottaa kourallinen rauhallisia vastaanottajia, ja koko prosessi on hoidettu kahdessakymmenessä minuutissa. Saman verran kestää matkassa yöpaikkaan, joka sujuu siistissä ilmastoidussa pakettiautossa läpi Cotonoun bisneskaupunginosan. Tämä on selvästi maan näyteikkuna ja ylpeydenaihe. Juon paikallisen oluen ylihintaisessa ravintolassa jossa on valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijoilla tärkätyt paidat.
Vertaan kokemustani edellisiltaiseen Istanbulin uutuuttaan kiiltävään lentokenttään, jossa kukaan ei osannut neuvoa oikeaan paikkaan, opaskyltit olivat ala-arvoiset, ja kohtaamani työntekijät töykeitä. Jokainen nurkka kiilsi marmorista ja designista, mutta ketään ei kiinnostanut eksyksissä olevan matkailijan kohtalo.
Itse majapaikka on hiukan tuhnuinen, mutta pihalla on kauniit istutukset, nurmikkoa ja palmuja. Guineassa matkustaessani näin nurmikkoa ainoastaan Shell -huoltamon pihassa. (Muistan istuneeni huoltamon pihassa aurinkovarjon alla siemailemassa Coca-Colaa ja tuntevani häpeää siitä että monikansallisen yhtiön tarjoama hapatus tuntui niin yleelliseltä.) Ja työntekijät ovat ystävällisyydessään ihastuttavia. Minuun on aina vedonnut tämänkaltainen hymy, joka tuntuu syntyvän vastustamattomana reaktiona toisen ihmisen kohtaamisesta. Se ei tunnu siltä että hymyä viljeltäisiin kohteliaisuuden takia tai hyödyn tavoittelemiseksi. Mikään ei ole päälleliimattua, kasvojen lihaksia ei pingoiteta sovittujen sääntöjen takia.
Seuraavana päivänä lähdemme kohti Grand-Popoa. Kuskimme Alphonse pysähtyy paikallisen supermarketin pihaan ja tarjoaa mahdollisuutta ostaa eväitä ja tarvikkeita. Grand-Popossa valikoima on kapea, mutta marketti avautuu kiiltävänä ja runsaana. On kuin olisi astunut hiukan kalliimmansorttiseen Prismaan. Myös hinnat ovat sen mukaiset, jopa Suomen hintoja korkeammat.
Melko pian maisema muuttuu hyvin ylläpidettyjen kivitalojen riveistä hökkelikaupungiksi. Tienvarsikaupat ovat parakeissa ja kyltit käsinmaalattuja. Tie on yksitoikkoinen ja pölyinen. Mutta liikenne sujuu yllättävän rauhallisesti, ja autot ovat suhteellisen hyväkuntoisia. Emmekä kohtaa tulvia ja tiekuoppia, joihin auto voisi juttua.
Vajaan kahden tunnin kuluttua olemme Grand-Popossa, ja eteemme aukeaa Villa Karo, suomalaisten taiteilijoiden residenssi. Täällä on tehty ties minkälaisia projekteja noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Täällä ovat majailleet niin arkkitehtiopiskelijat kuin säveltäjät, kuvataiteilijat, muusikot ja valokuvaajat. Kuihtuvaan kylään perustettu siirtomaatyylinen rakennus, joka on tuonut paikkakunnalle sekä bisnestilaisuuksia, että paljon kummallisuuksia ja ihmettelyn aiheita, majoittaa nyt kolme tanssiteoksen taiteilijaa ja yhden nukketeatteriohjaajan. Kahdenkymmenen vuoden ajan paikalliset ovat saaneet tottua kummallisten Yovojen touhuihin, ja kylänraitilla kaikuvat “terve terve!”- huudot ja “mittä kuluu? ei mittän hättää!”. Mutta enimmäkseen täällä puhutaan ranskaa, ja huomaan surkean kouluranskani yhtäkkiä kumpuavan jostakin alitajunnastani. Kielitaitoni rajoittuu todella alkeellisiin kanssakäymisiin; osaan tervehtiä ja kysyä nimeä, ehkä vaihtaa jonkun lauseen, mutta joka päivä huomaan ymmärtäväni ympärilläni käytävistä keskusteluista yhä enemmän. Haluan oppia Beninistä jotakin. Olen tullut etuoikeutetun laiskasti maahan tutkimatta sen historiaa ja kulttuuria millään lailla. Voisin selittää itselleni että haluan kokea maan ilman ennakkoluuloja, mutta se olisi valhe. Olen yksinkertaisesti laiska. Luen Villa Karon ABC-kirjan. Opin miten talo toimii, ja muutamia matkailijalle hyödyllisiä tietoja. Tiedän että maassa harjoitetaan kristinuskoa, jonkin verran islamia, ja ikivanhaa vodun -uskontoa. Animismi on läsnä kaikkialla. En silti tiedä enkä ymmärrä mitään. Istun Villa Karon parvekkeella ja tarkkailen merimaisemaa palmujen ja papaijapuun lehvien välistä. Meri on täällä valtava ja uhkaava ulappa, ei mikään idyllinen kahlailukohde. Sen vyöryvät aallot hallitsevat päivittäistä äänimaisemaa. Sateen ja ukkosen aikaan se jylisee niin syvästi että voin hyvin kuvitella aaltojen yltyvän tsunaminkorkuisiksi ja peittävän koko kylän alleen. Täällä ei uida. Aalto saattaa kaapata kahlailijankin ja imaista kauas rannasta. Näin suurten voimien kanssa ei parane leikitellä.
Huomaan ajattelevani miten hienona pidän tämänkaltaisen instituution olemassaoloa. Talo tarjoaa vakituisen työpaikan toisellekymmenelle paikalliselle työntekijälle, ja päivittäistä bisnestä lähiympäristön kioskeille ja ruokakojuille. Joka kuukausi kylään saapuu uusia vieraita, ja moni kiintyy paikallisiin asukkaisiin tai orpokodin lapsiin ja tarjoaa koulutusta tai tarvikkeita. Paikallisten kanssa on tehty yhteistyöprojekteja, ja paikallisia taiteilijoita kutsuttu Suomeen. Kylässä on solmittu myös avioliittoja, ja raitilla kulkiessaan saa jatkuvasti torjua kosintapyyntöjä. Pari vuotta kestänyt vatsatautirokotetutkimus on myös poikinut monta liittoa, joita piikitellen kutsutaan “ripulirakkauksiksi”. Perjantaisin talo tarjoaa kyläläisille ilmaisen elokuvan, ja joka kuukausi järjestetään konsertti, jonne saapuu koko kylä. Tulevana lauantaina väki saa ihmetellä poikkitaiteellista tanssiteostamme nimeltä Geisha Dance Concert. Teoksessa käsitellään ihmisoikeuksia ja naisen asemaa käyttäen geishakuvastoa symbolina naisen yhteiskunnallisille rooleille. Teoksen on suunnitellut ja ohjannut tanssija-koreografi Wilma-Emilia Kuosa, ja minä toimin teoksessa säveltäjänä ja esiintyjänä. Laulan, improvisoin ja tanssin lavalla, sekä rakennan loopperilla äänestäni moniäänisiä kudelmia. Teoksessa on myös vaikutelmia buto-tanssista, ja pohdin vakavasti miten tämä melkoisen kokeellinen pläjäys uppoaa paikalliseen yleisöön. Suomalaisellakin yleisöllä on tällaisessa sulateltavaa.
Esityspäivän aattona sataa kaatamalla koko yön. Sade jatkuu koko päivän, eikä taukoa hetkeksikään. Ilma on raskas ja painostava, ja sähkö katkeilee. Meidän esityksemme on suunniteltu ulkolavalle joka aukeaa merenrannalle päin. Sinne mahtuu yleisöä viiteentuhanteen henkeen asti. Mutta rankassa sateessa ei paljon sähkölaitteita pystytellä, eikä tanssiaskeleetkaan suju liukkaalla betonilla. Päivän aikana ehtii tulla jo alakulo ja koti-ikävä.
Sound-checkimme on suunniteltu kello viideksi, mutta kellon lyödessä viisi sataa vielä kaatamalla, eikä teknikkoja kuulu. Minä olen jo omaksunut paikallisen aikakäsityksen, ja suuntaan kadun toisella puolella oleviin taidenäyttelyn avajaisiin. Musée Karossa avautuu Mounia Youssefin upea näyttely “AfroVision”, jossa on käsitelty afrikkalaisperäistä identiteettiä mm. hiuksiin liittyvän ylpeyden kautta. Olen Youssefin töistä hyvin otettu. Sen lisäksi, että työt ovat visuaalisesti vaikuttavia, ne ottavat vahvasti kantaa. Kuvissa kyseenalaistetaan muun muassa perinteisiä naisrooleja, sekä afrikkalaisen kauneuskäsityksen toiseuttamista. Mielessäni käy, että tämä näyttely pitäisi saada Suomeen.
Geisha Dance Concert Villa Karossa lokakuussa 2019 Kuva:Kezia Kautto
Huomaan pohtivani rooliani ja asennettani teemaan liittyen. Olen koko ikäni ihaillut afroamerikkalaista ja afrikkalaista kulttuuria. Lapsuudestani asti olen saanut kuulla afrikkalaista musiikkia ja tarinoita myyttisistä kylistä, joissa tanssitaan ja lauletaan ja työskennellään yhdessä. Intersektionaalisen feminismin ja kulttuurisen omimisen käsitteiden noustua keskusteluun viime vuosina olen joutunut ajattelemaan suhtautumistani uudestaan. Kuinka suuri osa ihailustani on holhoavaa, jälkikolonialistista eksotisointia? Kuinka naiivista lähtökohdasta katson koko teemaa, ja kuinka paljon on kyse jonkinlaisesta hyvesignaloinnista kohdallani? Haluanko vain viestittää että olen “hyvis”, ja “sorrettujen puolella”, ja sitä kautta valkopestä omaa imagoani? Olen naiivi ja idealisoiva ajatellessani että stereotyyppinen “afrikkalainen kyläyhteisö” on jonkinlainen ihmisen ideaalinen alkukoti, yhteiskuntamuoto, johon ihminen parhaiten sopii ja jossa sosiaaliset rakenteet ja tyytyväisyys elämään olisivat optimaaliset. Ja mikä oikeus minulla on kokea että Mounia Youssefin näyttely jotenkin koskisi minua? Saanko minä samaistua sen viesteihin ja kokea yhteenkuuluvuutta sen äärellä? Enhän minä ole koskaan joutunut kärsimään syrjinnästä ja huonommasta asemasta ja toiseudesta rotuni takia.
Vai olenko? Mihin kategoriaan lasketaan se, että kylänraitilla lapset huutavat perään “Yovo, cadeau!”, eli “valkolainen, anna lahja!”? Onhan sekin jonkinlaista toiseuttamista, eikö olekin?
Näin voisi ehkä ajatella, mutta vaikka asiaa itse kuinka pohdin, se ei tunnu kohdallani osuvalta. Minä olen täällä etuoikeutetussa asemassa, tein sitten mitä tahansa. Minua kohdellaan erikoisuutena ja harvinaisuutena, kyllä, ja sitä kautta olen jollakin tapaa aina ulkopuolinen ja eksoottinen, mutta sitä ei mielestäni voi millään tavalla rinnastaa sellaiseen yhteiskunnalliseen toiseuteen, jossa monet elävät koko elämänsä. Suomessa elävä ulkomaalaistaustainen tai rodullistettu ihminen elää jokapäiväistä elämäänsä täysin erilaisissa olosuhteissa kuin minä. Minä olen täällä vierailijana, jota kohdellaan silkkihansikkain, viedään upeisiin paikkoihin, kestitetään ja kohdellaan hyvin. Ja vaikka todella monessa kanssakäymisessä on taustalla taloudellisia hyötymismotiiveja, minun elintasoni on sellainen ettei minua juurikaan hetkauta edes hiukan röyhkeämpi taloudellinen hyväksikäyttö; vaikka minulta pyydettäisiin palveluista ja hyödykkeistä paikalliseen hintatasoon nähden moninkertaista “Yovohintaa”, sen maksaminen ei hetkauttaisi talouttani millään lailla. Ainoa harmi mitä siitä minulle koituu on jonkinlainen mielipaha, mikä aiheutuu siitä että rikotaan sellaista asiaa mikä Suomessa koetaan hyvin pyhänä; avointa ja rehellistä reiluutta kaupanteossa.
Äitini kertoi minulle lapsena Afrikasta. Hänellä oli tuliaisina tuotuja kankaita, joita kuumina päivinä mökin rannalla kiedoimme ympärillemme leikkiäksemme afrikkalaisia. Hän kertoi miten naiset kantavat vettä ruukuissa päidensä päällä, ja kuinka he venyttävät rintansa niin että voivat imettää selässä roikkuvia lapsiaan olan yli. Afrikka oli minulle myyttinen maanosa, ja kuvittelin sen olevan todellinen kotimaani. Kaikkihan me olemme täältä lähtöisin, mutta jotkut kokevat tuntevansa yhteyden yhä.
Minulla on ollut paljon romantisoivia mielikuvia Afrikasta. Suurin osa niistä rapisi rytinällä ensimmäisellä Guineanmatkallani. Kesti 20 vuotta ennenkuin uudestaan uskaltauduin tälle maanosalle. Toinen matkakokemukseni on ollut paljon lempeämpi. Tiesin paremmin mitä odottaa, olin kokeneempi matkustaja ja vatsabaketeeristoni paljon karaistuneempi. En odottanut Beninistä rantaidylliä ja rentouttavaa lomaa, en aisteja helliviä esteettisiä kokemuksia, luonnonkauneutta ja taiteesta ihastumista. En oikeastaan tiedä mitä odotin. Ehkä en odottanut mitään. Ehkä juuri siksi paikka pääsi yllättämään minut positiivisesti. Ihmisten läsnäolo ja lämpö, maisemien loputon karuus, ajankulku, erilainen elämänrytmi… Se miten asiat hoituvat. Eivät kylmän koneen kautta, vaan suoralla ihmiskontaktilla. Jos ei ensimmäisen ihmisen kautta, niin ketjussa kolmannentoista. Mutta aina läsnä on ihminen. Ja aina tärkeämpää kuin itse hoidettava asia, on ihminen joka asiaa hoitaa, ja hänen kanssaan käyty vuorovaikutus. Se että Suomessa voi hoitaa kaiken tapaamatta juuri koskaan ketään livenä tuntuu täällä käsittämättömältä. Jo se, että kerron meneväni yksin metsäkävelylle tuntuu kanssani jutelleesta paikallisesta naurettavalta. Yksin? Miksi ihmeessä?
Tietenkin minä kaipaan yksinäisyyttä. Olen niin kasvanut siihen että jatkuva sosiaalisuus uuvuttaa minut. Silloin vetäydyn ylhäiseen etuoikeutettuun yksinäisyyteeni siirtomaatyylisen huvilan yläkertaan, jossa saan kirjoittaessani katsoa vyöryvää merta ja kuunnella kalastajien nuottakellojen kilinää aivan rauhassa.
Villa Karo ylhäältä katsottuna. Kuva: Sampo Kiviniemi
Tammi-helmikuu 2021 – Toinen matkani Villa Karoon
Toinen reissuni Villa Karoon tapahtuu keskellä holtittomasti leviävää pandemiaa. Koko maailma on ollut poikkeustilassa jo vuoden, ja uusi virusmuunnos leviää Euroopassa. Kukaan ei nyt matkusta, vahvasta koronaväsymyksestä ja etelänkaipuusta huolimatta.
Mutta Villa Karo on päättänyt pitää residenssitoimintaa yllä. Beninin tartuntaluvut ovat todella alhaiset, ja maahan saapuessa on tiukat testaustoimet.
Pohdimme lähtöä moneen kertaan. Voiko tässä tilanteessa matkustaa? Mitä jos sairastumme Beninissä? Tai mitä jos tuomme Beniniin lisää tartuntoja? Päättelemme, että jos Villa Karon ylläpitäjät pitävät matkustamista mahdollisena, luotamme heihin. Otamme erityisen kattavan matkavakuutuksen, kysyn erikseen kattaako se helikopterikyydin sairastapauksessa. Suurin huolenaihe on mahdollisuus siihen että tuomme tartunnan mukanamme. Se tuntuisi moraalisesti pahalta. Teemme kaikkemme ettei niin käy; otamme koronatestin ennen lähtöämme, ja meidät testataan uudestaan Cotonoun lentokentällä, kahdella menetelmällä. Pikatesti antaa luvan jatkaa matkaa ja odottaa pcr-testin tuloksia. Vietämme kolme päivää Cotonoussa hotellissa odottaessamme testituloksia.
Matkalla on tietenkin maskipakko. Kangasmaskit eivät käy, täytyy olla kirurginen maski. Raivoa nostattaa matkalla mies joka ei piittaa maskipakosta vaan laittaa maskin syrjään heti kun se on mahdollista. Sellainen räikeä piittaamattomuus tuntuu todella itsekkäältä.
Aasialaiset matkustajat ovat sonnustautuneet kunnon suojavarusteisiin; valkoiset paperihaalarit, FFP-maskit, kumihanskat ja suojalasit. Mietin että olisi itsekin pitänyt hankkia vastaavat. Lentokoneessa ilman pyöriessä tuskin voi välttyä aerosolien kulkeutumiselta silmien limakalvoille, vaikka maski onkin naamalla.
Vielä Cotonoussa korona on vahvasti läsnä. Hotellissa on maskipakko, ja kauppoihin ei pääse pesemättä käsiään, käyttämättä maskia ja mittauttamatta kuumetta. Mutta tavallinen kansa ei kadulla kulkiessaan käytä maskeja. Vielä suurempi ero iskee silmille kun saavumme Grand-Popoon. Täällä eletään kuin koronaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei käytä maskia, ihmisiä halataan, kanssakäyminen on aivan normaalia. Yhdellä tavalla korona näkyy; käsienpesupisteitä on enemmän kuin aiemmin, joka ravintolan ovella.
Hyvin pian totumme paikalliseen elämäntyyliin, eli aivan normaaliin elämään. Olemme päässeet pakoon koronatodellisuudelta. Minun kannaltani tämän vierailun ajankohta on täydellinen; alani seisoo totaalisesti rajoituksien takia, eikä minulla ole mitään töitä Suomessa. Pari etäkuoroharjoitusta on viikossa, mutta lienee sama mistä maasta käsin niitä vedän. Matkan aikana tapaan muitakin samassa tilanteessa olevia; kun etätyöt ovat normi, voi niitä suorittaa mistä päin maailmaa tahansa. Nettiyhteys on toki hiukan epäluotettava, mutta jos asiat eivät ole pakottavan kiireellisiä ja elintärkeitä niin niiden hoitaminen ei ole niin minuutin päälle.
Olen Suomessa ollut hyvin tarkka rajoitusten noudattamisesta, ja pitänyt kaikenmaailman rajoitusprotestojia moraalittomina ja itsekkäinä. Ruotsin linjaa olen pitänyt pöyristyttävänä ja Anders Tegnelliä suorastaan murhaajana. Täällä ajatukseni joutuvat kuitenkin koetukselle.
Paikalliset ovat tottuneet paljon pahempiinkin tauteihin kuin korona. Malaria saattaa tappaa täysin terveen ihmisen kolmessä päivässä, ja kaikki ovat sen jossain vaiheessa sairastaneet, ja sairastavat toistamiseen. Kuolleisuus on korkea, on aivan tavanomaista että ihmiset heittävät veivinsä nelissäkymmenissä, eli minun iässäni. Ystäväni Steven isä kuoli 42-vuotiaana. Steven ystävän äiti kuoli juuri 44-vuotiaana. Tauteja tulee ja menee, ja ihmisen henki ei ole ihmisen kädessä. Suhtautuminen elämään on pakostakin kevyempi kuin meillä Suomessa. Hävikki on suuri ihan normaalioloissakin, joten korona on näissä oloissa melko harmiton pikkuvirus.
Erot suhtautumisessa elämään ja kuolemaan näkyvät muissakin asioissa. Paikallisiin seremonioihin kuuluu aina jonkin eläimen uhraaminen, usein kanan tai kilin. Mekin saamme nähdä rituaalin, jossa kilin kaula sahataan tylsällä veitsellä auki, ja veri valutetaan kuppiin, josta se roiskitaan alttarille puujumalan kunniaksi. Meille yovoille näky ei ole miellyttävä. Ei varsinkaan se osuus jossa kili heitetään valutuksen jälkeen sivuun, ja se jatkaa sätkimistään vielä monta minuuttia. Suomessa tästä saisi eläinrääkkäystuomion.
Minun on kuitenkin tarkasteltava omia tuntemuksiani monelta kannalta. Jos syön lihaa, mikä oikeus minulla on moralisoida eläimen tappamista? Onko eläimellä paremmat oltavat silloin kun se elää lajityypillistä elämää koko ikänsä vapaana kylässä, ja sitten kärsii loppupäässä muutaman minuutin, vai silloin kun se elää koko elämänsä ahtaassa karsinassa jossa se ei mahdu edes kääntymään, mutta kuitenkin murhatessa tainnutetaan? Meiltä on länsimaissa siivottu tappaminen näkymättömiin, emmekä lihaa syödessämme edes ajattele, että se on elävästä olennosta peräisin. Minä olen sellaisen ajatuksen kannalla, että jos syö lihaa, täytyisi se pystyä itse tappamaan. Oli miten oli, en tilaa lihaa paikallisissa ravintoloissa. Siihen tosin vaikuttaa enemmän se että liha on täällä sitkeää ja mautonta, jopa kalliissa ravintoloissa. Suomessa vähäinen lihansyöntini johtuu ilmastokysymyksistä. En silti ole niin suoraselkäinen että olisin siirtynyt vegaaniksi, vaikka pitäisi, ainakin osittain.
Helmikuu 2022
Kolmas matkani Villa Karoon
Kolmannella matkallani Beniniin tunnen oloni jo vanhaksi konkariksi. Maan tavat ovat jokseenkin tutut, ja Grand-Popoon saavuttaessa tuntuu kuin ei olisi ollut poissa välissä lainkaan. Residenssi on tällä kertaa täynnä, joten majoitumme tutkimuskeskukseen, joka on nyt avattu residenssiläisille. Keskuksessa ei ole samaa tunnelmaa kuin päärakennuksessa, mutta huoneissa on ilmastointi ja omat suihkuhuoneet. Ilmastoituun huoneeseen jää helposti kykkimään kun keskipäivän kuumuus on pahimmillaan, ja nukkuminen on helpompaa kuin 30 asteen kuumuudessa, mutten ole vakuuttunut siitä miten hyvää ilmastointi tekee hengitysteille. Jotain viisautta on ollut siirtomaatyylisessä rakentamisessa, jossa majoitutaan toiseen kerrokseen leveiden kattojen alle, ja huoneiden läpi virtaa jatkuva merituuli.
Aamiaispöydässä käy vilkas keskustelu. Residenssiläisillä on paljon todella mielenkiintoisia projekteja, joissa pohditaan mm. kolonialismin ja eurosentrisen ajattelun vaikutuksia kansainväliseen kanssakäyntiin, miehisiä rooleja, naisten johtajuutta, paikallisen väestön toimijuutta ja identiteettiä. Nämä ovat teemoja, jotka ovat olleet vahvasti mielessäni jokaisella reissullani, ja myös kanssakäymisessä paikallisten kanssa. On usein tuntunut kornilta tulla tänne etsimään inspiraatiota johonkin omaan loistavan apurahajärjestelmän tukemaan hörhöilyprojektiin, kun ihmiset, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä, kamppailevat aivan eri luokan ongelmien kanssa. On orpolasta, koulumaksuvaikeuksia, köyhyyttä, nälkää, perustarpeiden täyttämisen haasteita. Joka puolella. Tietenkin on myös keskiluokkaisuutta, toimeliaisuutta, kansainvälistä kaupankäyntiä ja instituutioita. Taiteellista visiota ja aikaansaavia projekteja.
Residenssiläisten auttamishalu on ollut toistamiseen esille tuleva asia, eikä mitenkään helposti ratkaistavissa. Aiemmin ei ole ollut mitään järjestöä, jonka kautta olisi valvotusti voinut auttaa paikallisia ihmisiä, mutta kukaan residenssiin matkustanut ei ole voinut välttyä avunpyynnöiltä. Avunpyyntöjä tulee sekä töksähtävästi ja suoraan, että kierrellen ja korulauseisiin verhottuna. Melkein jokaista ystävystymistä varjostaa eriarvoisuus ja epäsuhtaiset lähtökohdat, ja melkein jokaisessa ystävyyssuhteessa jossain vaiheessa eteen tulee jonkinlainen avunpyyntö. Se varjostaa suhteita, ja hämmentää käsitystä ystävyyden vilpittömyyttä. Suomessa ei ole tapana pyytää tuttavilta taloudellista apua, sellainen koetaan häpeälliseksi. Täällä asiaa on kuitenkin pakko ajatella toisella tavalla. Tapoihin kuuluu muutenkin kysellä matkalta tulevalta että “mitä lahjoja toit minulle?”. Lahjan pyytäminen ei ole samanlainen tabu tai huonon käytöksen merkki kuin meillä, päin vastoin se kuuluu leikilliseen huulenheittoon.
Itse ajattelen asiaa myös siltä kannalta, että saatuani ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon, opintotukea ja lukuisia taiteilija-apurahoja, olisi todella perspektiivitöntä ellen itse antaisi jotain tähän yhteisöön, johon pääsen ylellisesti hakemaan inspiraatiota. Auttaminen vaan ei ole niin yksinkertaista ja suoraviivaista kuin toivoisi. Yksittäisille ihmisille annetut lahjoitukset ja avustukset voivat herättää yhteisössä kateutta ja eripuraa, ja jopa rikkoa yhteisöjä.
Avustuksia voidaan toisinaan myös käyttää toisin kuin oli sopimus, kuten on valitettavasti huomattu mm. Villa Karon vieressä sijaitsevan orpokodin tapauksessa. Voiko orpokodin johtoon luottaa? Ehkei kannata antaa lahjoituksia suoraan johdon käsiin? Miten sitten ylipäänsä voi auttaa niin, että tietää avun menevän siihen, mihin se on tarkoitettu ja luvattu?
Itse koen parhaaksi tavaksi tukea paikallista bisnestä. Siis ostaa palveluita, tuotteita ja ruokaa, maksaa muusikoille ja esiintyjille asianmukaisesti, käydä retkillä ja tilata soittotunteja. Ja maksaa suosiolla Yovohintaa. En halua kannustaa ylihintojen kiskomiseen, mutta maksan mielelläni vähän enemmän kuin mitä on pyydetty. Tosin niin tehdäkseen täytyy olla perillä oikeasta hintatasosta, että tietää koska summa on kohtuullinen ja koska on viilattu liian torkeästi linssiin.
Bisneksen käyminen tosin auttaa vain niitä, joilla jo on turvattu perustoimeentulo. Orpolasten koulunkäyntiavustukset onkin toinen kysymys. Villa Karon ”Power woman” Georgette Singbe pyörittää järjestötoimintaa, jonka kautta voi ryhtyä läheisen kylän orpolapsen tai osattoman tytön koulunkäyntikummiksi. Kummius ei ole ihan halpaa puuhaa, ja toiveissa on, että sellaiseen ryhtyessään sitoutuisi kummiuteen hiukan pidemmäksi aikaa kuin vain hetkeksi, ettei koulunkäynti katkea juuri alkuun päästyään.
Eräs poika, jonka tanssiharrastusta olimme seuranneet jo ensimmäisestä vierailusta lähtien, oli joutunut orpokodissa pulaan, ja heitetty pihalle. Tunsimme poikaa hiukan, ja tiesimme että hänellä oli ollut lupaava alku koulunkäynnissä, ja rahkeita edetä koulussa hyvin. Epäonnekseen hän oli joutunut aikuisten juonitteluiden uhriksi ja pahoille teille. Päätimme ryhtyä hänen tukijoikseen porukalla, Georgetten järjestön kautta.
Myös Villa Karo on perustanut vapaaehtoisen rahaston, jolla tuetaan orpokodin lasten koulunkäyntiä lyhentämättömänä niille, jotka eivät pääse kouluun kun orpokodilla ei ole varaa maksaa heidän koulunkäyntiään. Rahastosta maksetaan suoraan koululle tarvittava summa, ei siis orpokodin kautta.
Matkamme viimeisiä päiviä varjostaa uutinen Euroopassa puhjenneesta sodasta. Uutinen on niin järkyttävä ja lannistava, että on vaikeaa enää keskittyä mihinkään luovaan toimintaan. Putinin hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä olemme kuitenkin kuvaamassa musiikkivideota Steve Abenille paratiisimaisissa maisemissa Monojoen varrella. Kuvaushomma on mukava projekti, ja saamme synkät ajatukset hetkeksi kohdistettua muualle. Voin sitten isovanhempana kertoa hauskoja tarinoita vastaukseksi kysymykseen “missä olit kun kolmas maailmansota syttyi?”
Emma oli residenssissä Jouni Väänäsen kanssa. Tässä he ovat kuvaamassa Steven musiikkivideota. Kuvat: Emma Salokoski
-Tasa-arvosta puhumiseen ei tarvita miesperspektiiviä
Saavuin Afrikkaan ummikkona suoraan Sysmän Villa Sarkiasta runokuurilta. Kirjoitin siellä itsekseni esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa. Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssissä kaverinani olivat Edith Södergranin runokokoelmat ja niiden ympärillä kelluva utumainen hiljaisuuden huopa. Pudotus sieltä Etiopian Addis Abeban lentokentälle oli niin hektinen, että meinasin myöhästyä koneesta, kun en ymmärtänyt afrikkalaista jonotuspolitiikkaa; että samalle tiskille voi jonottaa yhtä aikaa montaa konetta eli mikään jono ei lopu koskaan. Onneksi puhun ranskaa kymmenen vuoden kokemuksella, joten onnistuin selittämään lentokentän väelle portin sulkeutumisen ja sain heidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on vielä päästä koneeseen.
Muutamaa rytmihäiriötä myöhemmin ajoin yksin pikkubussin takapenkillä rallia ympäri lentokenttää ihmisten huutaessa radiopuhelimiin ainakin neljällä eri kielellä. Minua kehotettiin juoksemaan portaat ylös koneeseen. Vain minua odotettiin lähtöä varten! Ryntäsin puolityhjään lentokoneeseen, jonka matkustajat eivät reagoineet minuun mitenkään. Melkein tuntia myöhemmin koneeni lähti Afrikan taivaan tuuliin. Aloin ymmärtää jotain afrikkalaisesta aikakäsityksestä – aika ei hallitse täällä ketään vaan afrikkalaiset hallitsevat aikaa.
Sydämellinen Alphonse odotti minua Cotonoun kentällä ja pääsimme sujuvasti kohti Villa Karoa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tenttasin Alphonselta paikalliset hyvät käytöstavat ja faux pas:t eli käytöskoodin räikeimmät rikkeet. Hymy oli tärkein työväline, sitä käyttämällä pääsisin kuulemma pitkälle. Lupausten pitäminen oli kaikista tärkein ohjenuora, pienessä kylässä saa nopeasti arveluttavan maineen, jos puhuu ohi suunsa. Villa Karossa minua oli vastassa monta leveää hymyä ja ystävällisyyttä tuikkivia silmiä. Koin oloni heti tervetulleeksi jonkinlaiseen uuteen kotiin. Ensimmäisenä yönä aaltojen huumaava pauke ja kiljuvat lepakot tuudittivat minut Prinsessa Ruusus-uneen, josta heräsin afrikkalaiseen kakofoniaan.
Kirkon kellot aloittavat konsertoinnin riitasoinnussa viereisen orpokodin kukkojen kanssa aamukuuden hujakoilla. Lämppäribändinä ovat paikalliset kalastajat, joiden transsimainen lehmänkellojen kilkatus aaltojen ryminää vasten tekevät äänimaisemasta polyrytmisyydessään absurdin. Iloisena huutelevat puutarhurit tuovat orkesteriin satunnaisia solisteja, jotka kilpailevat ujeltavien ja erittäin moninaisten lintuilmiöiden parissa. Kalastajien toiminta hypnotisoi minut jo ensimmäisenä aamuna, heidän toimintansa oli kuin loppuun asti harjoiteltu koreografia. Valtava verkko kietoo ympärilleen puolisen sataa kalastajaa, jotka eivät pidä videoinnista. Sen sijaan kuka tahansa on tervetullut vetämään loputonta verkkoa kalasaalista vastaan.
Ensimmäisen viikon käytin tutustumiseen ja tarkkailuun. Esitin jokaisen hassun kysymyksen, joka päähäni juolahti. Parhaita oppaitani olivat viereisen orpokodin lapset. He selittivät kuorossa, kuinka mitäkin viljellään ja jakoivat omia tarinoitaan. Heidän kohtaloitaan kuunnellessa on vaikeaa pitää kyynelkanavia hallinnassa. Sysmän rauhasta kolmenkymmenen orpolapsen keskelle tupsahtaminen oli vaikuttava kokemus. Päätin tutustua orpokodin johtajaan Idrikseen ja miettiä mitä voisin tehdä lasten hyväksi residenssiaikanani. Minulla kun ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin vaikuttaa heidän tulevaisuuksiinsa suuremmin, kuin pyörän osien ostossa auttamalla. Sadalla viidellä kympillä olisi voinut kustantaa yhden lapsen koulumaksun mutta jo neljällä kympillä pystyi korjaamaan yhden pyörän koulumatkoja varten. Keräsimme kolehdin parin stipendiaatin ja harjoittelijan kanssa viemisiksi useamman pyörän laittamista varten.
Ensimmäisellä käynnillä orpokodissa sovimme charmantin johtajan kanssa, että keskiviikkoisin voisin opettaa lapsille tanssia kahdessa ryhmässä kolmesta viiteen. Vaikka olen opettanut tanssia jo yli puolet elämästäni, ymmärsin olevani suurimman tähänastisen haasteeni edessä. Käsittääkseni lapsilla ei aiemmin ollut ollut harrastusta ja ainakaan kukaan heistä ei ollut koskaan käynyt tanssitunnilla eurooppalaiseen tyyliin. Lisäksi suurin osa oli vielä niin pieniä, ettei puhunut kunnolla ranskaa, joten meillä ei olisi yhteistä kieltä. Ikähaarukka oli myös älytön; vanhempien lasten ryhmä 10-17-vuotiaita ja nuorempien 3-9-vuotiaita. Pelkästään lasten motoriset kyvyt olisivat tähtitieteellisen kaukana toisistaan. Päätin lähestyä opetusta lapsille ominaisen rytmiikan kautta ja kannustaa heitä näyttämään heille jo tuttuja tansseja. Rytmi ja liike olisivat yhteinen kielemme. Ensimmäisen käynnin jälkeen orpokodissa juoksin pikkumuseoon itkemään, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt niin karuja elinoloja. Myöhemmin paikalliset rauhoittelivat minua kertomalla, että tämä orpokoti oli yksi Beninin parhaista. Itkin itseni uneen.
Opettelin orpokodin lasten ja henkilökunnan nimiä ja uppouduin runojen maailmaan. Villa Karon kirjastossa on runohylly, joka ilahdutti minua, koska pystyin jatkamaan runokuuriani. Erityisesti Tomi Kontion kirjat veivät mennessään ja toivat hyvää vastapainoa afrikkalaisen kulttuurin opetteluun. Viimeistelin myös omaa esikoisrunokokoelmaani – kunnes erään sähkökatkon seurauksena koneeni ei enää käynnistynyt. Sähkökatkojen palautuessa on virtapiikki, joka käräyttää latauksessa olleen laitteen kuin sädetikun. Opin tästä sen, että Afrikassa on oltava läsnä kaikessa mitä tekee. Multitasking EI kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, sillä aika ei sanele mitään. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkimainingeissa päätin joogatessani ottaa tämän takaiskun tilaisuutena olla enemmän läsnä. Ehtisin istua loppuelämäni yötä vasten apurahahakemusten kalmeassa kajossa.
Lähdin Beniniin
työstämään Geisha-tanssikonserttini kansainvälistä versiota. Olin päättänyt
kääntää teoksen suomenkielisen runokäsikirjoituksen ranskaksi ja englanniksi.
Olin myös utelias paikallisista kielistä, sillä läheskään kaikki eivät puhu
ranskaa, joka opitaan koulunpenkillä. Teokseni on kuuden eri taidemuodon
hybridi. Olen käsikirjoittanut sen teeman runojen kautta miettien
ihmisoikeusrikkomuksia naisia vastaan tasa-arvosta haaveillen. Teoksen ilmiasu
on saanut inspiraationsa japanilaisesta estetiikasta, sillä olen pitkään
harrastanut Geisha-perinteen tutkimista. Esiinnyn teoksessa vartalomaalattuna, mitään
piilottelematta vartalopositiivisuuden puolesta. Olen päättänyt yrittää olla
häpeämättä vatsamakkaroitani julkisesti. Paljas iho on haavoittuvainen, vaikka
se olisi kuinka meikattu. Tanssiessani maali tuhrii minut niin kuin
ihmisoikeusrikkomukset tuhrivat jokaisen naisen sielun. Tasa-arvo ei ole
tottumiskysymys.
Henkilökohtaiset kokemukseni vallan väärinkäytöstä ovat saaneet minut tuntemaan itseni oman elämäni geishaksi. Kuitenkaan en ole valinnut kokopäiväisen viihdyttäjän roolia, vaan koen, että minua yritetään siihen jatkuvasti alistaa muun muassa ikääni ja ulkonäkööni vedoten. Rautainen ammattitaitoni jää toiseksi kun, palaveri alkaa sillä, että beibeä pyydetään keittämään äijille kahvit.
Laulaja-lauluntekijä Emma Salokoski on säveltänyt runoistani lauluja, luoden Geisha-teosta varten oman äänimaailman. Hän säveltää ja esittää teoksen musiikin instrumenttinaan pelkästään omaa äänensä. Hän kirjaimellisesti antaa äänen naisten aseman puolesta taisteluun.
Harjoittelin usein aamupäivisin hänen laulujaan uusille kielille kääntäen merituuliin huutaen. Kaiku alkoi tuoda takaisin uusia versioita lauluista. Huomasin nopeasti kylällä ihanan aurinkoisen Kezia-harjoittelijan kanssa pyöriessäni, etten voisi suoraan kääntää runojani ranskaksi loukkaamatta yhteisöä. Grand-Popossa ei kannattaisi puhua eurooppalaisista ongelmista. Vaikka valtarakenteiden tasa-arvoa musertavat epäkohdat muistuttavat toisiaan, infrastruktuurin puutteiden takia ne kulkevat eri nimillä. Tekninen infrastruktuuri loistaa poissaolollaan esimerkiksi jätehuollon kohdalla – roskat pyörivät pitkin rantoja.
Päätin käyttää kaiken
vuorovaikutusaikani kyläläisten kanssa tutkimalla heidän
yhteiskuntarakenteitaan keskusteluiden kautta, jotta voisin ymmärtää heidän
lähtökohtansa tasa-arvoon. Valitettavasti kylän naisten puheille en koko aikana
päässyt.
Villa Karon
lämminhenkisen henkilökunnan kanssa juttelu jäi aina osastolle: minne
mun pikkarit on jääneet pyykkikuormasta? Alkuasetelma oli syvemmälle
keskusteluyhteydelle epäedullinen, koska tarvitsin heidän apuaan, milloin
missäkin arkisessa asiassa. Avun kysymisen jälkeen keskustelu on jo
ehdollistunut, enkä tietenkään halua velvoittaa ketään jakamaan
henkilökohtaisia asioita elämästään vain siksi, että hän sattuu olemaan töissä
residenssipaikassani. Olen varma, että jos olisin viettänyt pidemmän pätkän
kuin kuusi viikkoa Villa Karossa, olisin päässyt pidemmälle keskusteluissa. Nämä
ovat asioita, joita ei kannata alkaa pakottamaan.
Tämä johti siihen kokemukseen, että kaikkialla on vaan miehiä. Vihanneksia myyvä nainen ei halua keskustella yovon eli valkolaisen kanssa. Ravintoloissa on pelkkiä miesseurueita ja niitäkin vain harvoin. Yleensä ravintolat aukeavat yovoja varten ja Kezia opetti, että jos haluaa syödä jotain muuta kuin riisiä ja kalaa, sen perään kannattaa kysellä jo edellisenä päivänä. Muutaman harvan kerran sain istua seurueessa, jossa oli läsnä afrikkalainen nainen. Surukseni hän oli aina poissaoleva eikä keskusteluyhteyttä sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta ikinä syntynyt. Asiaa eivät auttaneet seurueen miehet, jotka vastasivat aina naisten puolesta. He antoivat ymmärtää, ettei heidän seuralaisinaan tuomien naisten kanssa kannata keskustella. Koin tämän asetelman äärimmäisen hämmentäväksi, koska kuitenkin valkoisen naisen kanssa he keskustelivat enemmän kuin mielellään. Aloin muistaa minkälaiset kokemukset ovat saaneet minut aloittamaan Geisha-tanssikonsertin työstämisen.
Geisha-tanssikonsertin
runoni:
the
Other girls
I’ve heard that the other girls are a little bit better they just tolerate without a shiver I’ve heard they’re the ones that are a little bit older who can beat the race with the turtle and they won’t collapse into their shell when they get scared
The other women are reportedly better they’ll just listen and won’t question They are more beautiful their mascara won’t run over coffee when they try to correct the wrongdoing
I’ve heard that little girls are bad ‘cause they often get so sad over the evil world that they should grow up faster start to match the men just like their mothers
I’ve heard that young women are weak because they let the harassment show They freeze without a reaction collapse under power cry in constriction
They should just be collected squeaking from upsetting the balance of this world
where we can’t breathe
Hiding behind status Wearing power structures As their armors so that from below They can skim Those young girls Who still have the courage To cry for HELP
In a man’s world these problems don’t exist There are only quick&easy solutions that you should already know by heart Understand without feeling anything Swallow without experiencing nothing
Oli alusta asti selvää, että tekstini ei aukeaisi paikalliselle yhteisölle samalla lailla kuin eurooppalaiselle yleisölle. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi jopa loukata paikallisia. Minun olisi siis keksittävä paikallista puhetyyliä hyödyntäen vastine sanomalleni. Keskustelin Possotomen visiitilläni pitkään Oboube Blanchard “Blankku” Djossoun kanssa naisten asemasta. Keskustelu tapahtui kaksi viikkoa Afrikkaan saapumisen jälkeen. Se oli ensimmäinen, joka ei alkanut sillä, että minulle joko myytiin jotain tai kartoitettiin naimisiinmenon mahdollisuutta. Blankulta pääsin utelemaan naisten asemasta kyselemällä hänen perheensä naisista. Hän antoi minulle avainsanat tulevalle vastinerunolleni – La Fille de Demain: Huomisen tyttö sai alkunsa. Blankku myös lauloi spoken word-esitykselleni melodisen minan-kielisen väliriffin, joka rytmittää runoa paikalliseen tapaan.
Afrikkalaisen päivän
kulku on täyteläinen sellaisella tavalla, että energia loppuu joka ilta kello
yhdeksän. Joka päivä tapaa ainakin 50 ihmistä, joista leijonanosa on miehiä.
Paikallisia elinkeinoja on minimalistisesti tarjolla, joten on lähes pakko olla
vähintäänkin muusikko-matkaopas-ravintoloitsija selviytyäkseen. Olin kesätauon
jälkeen ensimmäinen stipendiaatti. Vietin suuren määrän ajasta omillani, joten
koin välillä aika raskaaksi miesten päivittäiset kosinnat. Kun jokainen
keskustelu käsittelee sitä mitä aion ostaa tai milloin mennään naimisiin alkaa
tuntua aika raskaalta olla valkoinen nainen. Erilaisuutta ei pääse minnekään
karkuun ja kulttuurierojen takia on vaikea puolustautua sellaisella tavalla,
joka ei loukkaisi paikallista tapakulttuuria. Onneksi Alphonse antoi keinon
päästä pinteestä. Hymyilin itseni kramppiin. Väänsin kaikista kaupanteko
tilanteista niin huonoa huumoria, että hävettäisi jos harrastaisin häpeämistä.
Mutta olen lähtenyt miettimään aivan muita asioita kuin häpeämisen perinnettä.
Tästä keksin uuden häshtägini #imperfectisthenewperfect, jota minun on
noudatettava, jotta uskallan runoilla ranskaksi, joka on vasta kolmas kieleni.
La
Fille de Demain (vastine the Other girls runolle)
Libre comme l’air Elle veut rester Sans enfants à ses côtes Peut-on rester solidaire et la soutenir?
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo! (Abonner vos conseils, c’est une enfant de demain!)
Malgre son chemin Laissez-tomber vos conseils C’est une fille de demain D’un demain indépendant Liberez sa main!
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
La beauté n’est pas dangereuse Une célibataire peut être sérieuse n’attaquez pas ses faiblesses Elle les guérit avec son intelligence
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
On apprécie sa délicatesse Mmm, chaleureuse avec ses gestes Vulnerable quand même IL FAUT PAS LA TESTER CA VA LA BLESSER
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Le corps ne sait pas mentir Il as toujours raison Les conneries on peut ressentir Le corps est une prison -Nous sommes emprisonnés par la brutale vérité; Pour mettre le coeur à l’aise le corps a besoin de libérte
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Sous la peau, près du couer, dans les yeux Nous sommes des fréres et soeurs La même anatomie En n’importe quelle couleur
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Toisella viikolla Coomi Dick “Dickson” Agbodjakin esitteli minulle nuorten miesten 14-24 vuotiaiden tanssiryhmän. Melkein kymmenen jäseninen kollektiivi harjoittelee lähinnä keskenään paikallisia tansseja soveltaen niitä kaupallisin vaikuttein lavalle. Heillä on käsittämätön groove ja flavour for the stage. Ensimmäisessä kohtaamisessa pojat opettivat minulle tanssejaan, joiden toteuttamiseen tarvitaan duracell-pupun syke ja leopardin agiliteetti. Heidän menossaan tanssin riemu on estotonta, mikä oli ihanaa tunnistaa jälleen uudella tavalla. Ehdotin heille jazztanssituntia. Heti ensimmäisen tunnin jälkeen nuorukaiset suureksi yllätyksekseni toivoivat, että johdattaisin heidät joka viikko jazztanssitekniikan maailmaan. Heidän nöyryytensä jalkojen ojentamista yhdessä pohtiessamme on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Heidän kanssaan työskennellessäni muulloin läpi tunkeva toksinen miesego oli tipotiessään. Vaikka tämä oli visiittini aikana ainoa tilanne, jossa vietin aikaa yksin miesjoukon keskellä en kertaakaan kokenut oloani ulkopuoliseksi. Me stiplailimme hihitellen ja olimme noloja ihan kaikessa rauhassa. Kenenkään ei tarvinnut esittää kuningasta, olimme sulassa sovussa yhdessä tutkimassa uutta maaperää. Jazztanssin liikekieli on kaikessa tarkkuudessaan aikamoinen vastakohta afrikkalaiselle free flowlle, jossa ykkösestä ei kauheasti stressata. Tilanne on monelle ammattitanssijallekin stressaava, kun täytyy löytää sellainen dynamiikan taso, joka vastaa jazztanssin perinteen tulkintaa. Lähestyn monia asioita tanssi-ilmaisun keinoin, joten on tärkeää investoida persoona liikkeen taakse, ettei tanssi jää pelkäksi imitaatioksi liikkeestä. Suurin osa oppilaistani odotti aina minankielistä käännöstä ohjeistuksestani, joten tunneilla he puhuivat paljon keskenään. Olin yllättynyt siitä, ettei se vaivannut minua mitenkään. Sukupuoliroolit eivät kertaakaan nousseet esille heidän opetellessaan minun kehittämääni lyyriseen jazziin venyvää jazztanssin tyylisuuntaa. Heidän kanssaan sain olla yksi kundeista – mikä mieletön etuoikeus. Vihdoin odottamani kulttuurivaihto tapahtui – me vaihdoimme omia tanssikulttuureitamme.
Kun lähtöni alkoi lähestyä, he toivoivat, että kirjoittaisin heille tuntini ylös, jotta he voisivat jatkaa harjoituksia. Viimeisellä yhteisellä tunnilla Kezia kuvasi heille harjoitusvideoita, joista voi sitten lähteä liikkeelle omin päin. Toivon vilpittömästi, että voimme jatkaa treenaamista videokuratoinnin kautta mutta pelkään, ettei heillä ole tällaiseen toimintaan tarvittavia laitteita tai rahaa internettiin. Toivon löytäväni tähän jonkun ratkaisun Suomen päässä, sillä en haluaisi palon sammuvan resurssien puutokseen. Ehkä joku tanssikoulu haluaisi ottaa lahjakkaat pojat kummiryhmäkseen? Ilmoittaudun tämän tanssikoulun vapaaehtoiseen palvelukseen ja lupaan organisoida kulttuurivaihtoa sponsorisopimusta vastaan. Vaikka olin tunneilla opettajan roolissa opin heiltä varmasti enemmän uusia rytminkäsittelytaitoja ja askelia, kuin mitä ehdin itse heille opettaa. Team Afro dancers treenaa mielellään uusien stipendiaattien kanssa lauantaisin klo.12 Lissa Gbassassa ystävyyskoulun löytymistä odotellessa!
Tapahtuman järjestäminen
Afrikassa tuntui siltä kuin osallistuisi kaikkiin olympialaisiin yhtä aikaa.
Sain kokea monta paikallista esitystä, joissa rytmi repi ihoa luistani ja
ilmaisun vapaus kääri sydämeni lohtuun. Kuitenkin esityksen järjestäjän ja
etenkin eurooppalaisen tanssiesityskonseptin esiintyjänä olin aika kauhuissani.
Paikallisten esitysten kulkuun kuuluu satunnaisia hetkiä, jolloin lavalla on
enemmän yleisöä kuin mahtuisi ja esiintyjät jäävät jalkoihin.
Yhteisöllisyys on täällä
jotain sellaista, joka saa minut miettimään mitä sana oikeasti tarkoittaa
suhteessa eurooppalaisiin kokemuksiini. Täällä kukaan paikallisista ei ole
ollut niin väsynyt, että olisi tiuskinut pitkin hampain vastauksia minulle
missään tilanteessa. Kaikki toimintamallit ovat täällä niin erilaisia kuin missään,
missä olen aikaisemmin käynyt, että tämä on osoitus heidän loputtomasta
kärsivällisyydestään. Kukaan ei ole ollut liian kiireinen taluttamaan minua
takaisin kartalle, kun olen joutunut suuntavaistottomuuteni uhriksi. En ole
koskaan ennen saanut tällaista kollektiivista kiltteyttä osakseni.
Koskettavinta tässä havainnossa on se asia, joka tässä yhteisössä myös
pohdituttaa eniten. He ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään. He nukkuvat
savimajojen lattioilla ja keräävät kaduilta roskia myytäväksi, jotta voisivat
ruokkia monilapsisen perheensä. Heillä on minun näkökulmastani kaikki tekosyyt
käyttäytyä huonosti.
Kuitenkin heillä on
parhaat käytöstavat, joihin olen koskaan törmännyt. He ovat myös opettaneet
minua miettimään enemmän ennen kuin valitan veden sulkemisesta. He ovat
opettaneet minut hymyilemään aina kun sähkökatko sotkee kaikki suunnitelmat –
silloin on hyvää aikaa keskustella maailmasta, kun ei ole häiriötekijöitä.
Tuntuu siltä, että yhteisöllisyys tarkoittaa läsnäolon taitoa.
Aisaparini Emma Salokoski saapui Cotonouhun viisi päivää ennen esiintymistämme kuukausikonsertissa ja Grand-Popoon neljä päivää ennen Afrikan ensi-iltaamme. Käytin joka viikko ennen hänen saapumistaan paljon aikaa tapahtuman organisoimiseen. Olisi tärkeää, että saisimme tarjota uudenlaisen elämyksen paikallisille. Siihen tarvitaan esitystilanteessa erilainen työrauha kuin mihin on totuttu. Esityksemme pyrkii interaktiivisuuteen muttei kuitenkaan kestäisi koko kylän osallistumista heille ominaisella tavalla. Lobbasin siis joka käänteessä tulevaa puhumalla satumaisesta taiasta, joka voidaan saavuttaa vaan yhteistyöllä esitystilanteemme rauhottamiseksi. Onneksi esityksemme alkaa Emman säveltämällä kolmenkymmenen minuutin ambient acapella-äänimaisemalla, joka esitetään ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia videoprojisointien kanssa, joissa vesivärit heijastelevat japanilaisen puutarhan tunnelmaa valumalla. Yleisön saapueassa paikalle ilmassa on jo shamaanimainen äänimaailma ja valuva maali on todella rauhoittava näky. Ensimmäinen kohtauksemme on saanut inspiraation Buto-harjoituksesta eli lähinnä sulamme minimalistisesti äänimaiseman ajan. Pelon sekaisin tuntein emme suostuneet tinkimään visiostamme vaan päätimme esiintyä juuri niin, kuin teoksemme kokonaisuus vaatisi.
Neljän kaatosateisen päivän ajan ehdimme Emman kanssa orientoitua uusiin olosuhteisiin. Toimitin hänelle pursuavan läjän tekstiä naisen aseman puolesta kolmella kielellä laulettavaksi ja harjoittelimme vimmatusti lähmä-helteessä, jossa jo sormen ojennus käy heinäpaalin vetämisestä. Sana lämmittely sai residenssikauteni aikana aivan uusia ulottuvuuksia, sillä Lissa Gbassassa työskentely oli kaikessa ihanuudessaan verrattavissa leivänpaahtimessa treenaamiseen. Samaan aikaan kun sulin harjoituksissa atomien pikkuserkuiksi, Samurai-yövartijamme Boubé ja Abdoullaye kulkivat iloisesti pipoissa ja talvitakeissa.
Ensimmäinen
treenipäiväni betonilattialla sujui vuohia pois paimentaessa, he eivät olleet
kutsumassa minua yhteistanssiin. Vuohilta opin sen, ettei päivien kulkua
kannata kovin tarkkaan suunnitella, sillä muuttuvia tekijöitä voi olla vaikka
45 lounastauolla työtilassasi. Vuohille ei kannata huudella, siinä paljastuu
alivoima heti.
Esityspäiviä edeltävinä
päivinä olimme ihmetelleet matalapainetta, joka purkautui murskaavina
sadekuuroina ja pakotti myöntämään maanvetovoiman otteen. Vielä esityspäivänä
sade tulvi harjoitustilaan sisään mutta optimistina jumppasin itseäni
esityskuntoon orpokodin lasten kiipeillessä mukana yogassani.
Innostuin Villa Karon henkilökunnan toiveesta opettamaan Flow Yogaa maanantaisin ja torstaisin läpi residenssikauteni. Nämä kohtaamiset olivat aikani helmiä. Kaikissa muissa tilanteissa henkilökunta auttoi minua. Jooga-tunneilla minä sain keksiä keinoja helpottamaan kollektiivista hartiajumia, joka aiheutuu alkeellisista työvälineistä ja huonoista työskentelyasennoista. Sain kuulla, että yksi joogaoppilaistani, sisäkkömme Agathe haluaisi jatkaa joogan pitämistä lähtiessäni. Minusta tämä oli paras lahja, jonka he voivat toisilleen antaa. Printtasimme Agathelle joogaohjelmia ja kävimme läpi sopivaa tahtia tunnin kuluksi. Viimeisillä joogatunnilla pääsinkin hänen oppilaakseen! Tunnin päätteeksi minulla on tapana jakaa affirmaationi. Nyt pyysin heitä keksimään omat affirmaationsa, jotka voisi yhdessä jakaa tunnin lopuksi.
Power to the women! Lause jäi kaikumaan mieleeni, kun kävelin onnesta soikeana pois Madame Yoga Agathen venyttelytuokiosta. Suomeen palattuani sain kuulla, että joogatunnit ovat jatkuneet ja muitakin kylän naisia kuin henkilökuntaa on kutsuttu mukaan. Toivon kovasti, että myös orpokodin lapset pääsisivät tulevaisuudessa keskiviikkoisin puuhailemaan stipendiaattien kanssa. Keskiviikkoisin ei ole koulua, joten tekeminen on tervetullutta.
Olen tarkkaillut kuinka
lähes kaikki arkiaskareet pakottavat afrikkalaisen naisen kyyryyn; polttopuut
pitää haalia maasta, kasvimaat kitkeä ja luudan vartena toimii nainen. Tämä
observaatio auttoi minua ymmärtämään, miksen kuule heidän ääntään täällä.
Niinpä kirjoitin heille vastinetekstin Geisha-tanssikonsertin kohtaukseeni,
jossa aiemmin puhuin naisiin kohdistuvista kohtuuttomista ulkonäköpaineista.
Kansainvälisessä esitysversiossa puhun siitä faktasta, että lähes jokaiselle
meistä on annettu ääni.
Ils m’ont donner une voix.
Je ne suis pas une poupeé J’ai une corps vivante et une âme puissante J’ai une voix Je réspires, mon coeur bat Je rêve et je peux me blesser
Temps en temps c’est assez a juste murmurer Coucou, je tiens à toi
Normalement ça suffit as parler pour communiquer Ca va un peu un peu? Molo molo!(ihan rauhassa)
Mais il ya des fois Que je suis obliger a criér Pour être entendu Ça me fatigues Ma voix se cassés Les appéls devient silencieux La voix devient du pleur
Molo molo!
Tais-toi et fais toi belle! Les appels sont pour rien Il faut rester silencieux dans le silence tout vas bien
Mais ils m’ont donner une voix Une voix pour murmurer, pour parler; criée et pleurer
Une voix pour chanter
Minulle on annettu ääni En ole nukke Minulla on eloisa keho Ja säkenöivä sielu Minulla on ääni Hengitän Sydämeni lyö Unelmoin Ja minuun voi sattua
Joskus riittää pelkkä kuiskaus Kuiskaus, joka sanoo; “minä pidän sinusta” Yleensä se riittää Voin ilmaista itseäni, kommunikoida muiden kanssa
“Ça va un peu un peu? Molo molo!”
Mutta joskus on pakko huutaa Jotta tulisi kuulluksi Ja joskus ääni hajoaa Vaikenee Muuttuu itkuksi
“Molo molo!”
“Tais-toi et fais toi belle!” Ole hiljaa ja pysy kauniina! Vetoomukset kaikuvat kuuroille korville Pitää pysyä hiljaa
Hiljaisuudessa kaikki on hyvin Mutta minulle on annettu ääni jolla voin kuiskata, puhua, huutaa, itkeä Minulle on annettu ääni jolla laulaa.
Une voix pour chanter
(ranskalainen teksti Wilma-Emilia Kuosa, käännös Emma Salokoski)
Työryhmässämme käväisi
myös kolmas jäsen, joka on tämän runon inspiraation lähde. Hän ei kuullut minua
kolmeen viikkoon.
Esityspäivänä sade lakkasi juuri sopivasti, että Emma pääsi tekemään ulkopodiumilla soundcheckin. Pääsisimme sittenkin esiintymään ulkona, sillä sisälle olisi mahtunut vain murto-osa yleisöstä. Sain apua vartalomaalaukseeni stipendiaatti Outi Sippolalta, joka maalasi kanssani antaumuksella vodun-värejä hyödyntäen minut esitystä varten. Olin heleän vaaleanpunaisen sävyinen vielä kotimatkallakin. Vihdoin olisi aika näyttää yhteisölle, mihin he olivat minua ja Emmaa inspiroineet. Olisi aika antaa ääni naisen asemalle.
Pääsimme aloittamaan esityksen inspiroivan ohjelmiston johtajan Georgetten alkusanojen jälkeen Buto-kohtauksella, jossa työskentelemme silmät kiinni. Afrikkalainen yleisömme räjähti nauruun Emman luoman musiikin aikana kohdassa, jossa hän henkäilee musiikkiaan antaumuksella. Aiemmin ei ollut käynyt mielessäni, mitä kaikkia sävyjä tämä huokailu voikaan sisältää… Oli ihanaa saada alusta asti tuntea yleisön elävän mukanamme tuntemattomassa tilanteessa meille kaikille. Tunnistin silmät kiinni tanssiessani myös oman nimeni huudoista sekä ihmetyksiä siis ootteks te nukahtaneet sinne?
Niin kuin aina
esitystemme alussa yleisö vääntelehtii ja huokailee, kunnes antautuu
transsimaiseen rentouteen kanssamme. Intromme on kuulemma juuri tarpeeksi pitkä
purkamaan alkuärsytyksen teoksen vietäväksi antautumiseen. Kun vihdoin pääsimme
seuraavaan kohtaukseen, oli Grand-Popossa hiljaisempaa kuin koskaan, yleisö
halusi kuulla laulumme. Oli mieletön kokemus saada laulaa kahleiden taakse jättämisestä
kyläläisten edessä. Laulussa koputamme sydämen ovelle ja pyydämme lupaa astua
sisään. Tilanne läikähteli lämpöä yli kielimuurien ja kulttuurierojen. Muistin
kuinka yritin torilta ostaa valkoista vodun-väriä kertoen, että haluaisin
maalata itseni valkoiseksi. Kuvittelin torimyyjän ihmetyksen määrää samalla kun
hän demonstroi savipohjaisia värejä iholleni valkoisuuttani korostamaan.
Teoksen edetessä väri huuhtoutuu iholtani melkoiseksi sekoitukseksi. Pidän
tästä hien aiheuttamasta symboliikasta. Olen myös varma, että tästä syntyi
lentävä lause Ootteko kuulleet siitä yovosta, joka ei mielestään ollut
vielä tarpeeksi valkoinen?
Pääsimme teoksen
esityksessä noin kahteenkymmeneen minuuttiin teknisistä vaikeuksista huolimatta
ja oli aika lausua ”Minulla on ääni” runo Emman kanssa. Pääsin
kohtaan, jossa huudan, että välillä on pakko huutaa, että tulisi
kuulluksi ja välillä vaan alkaa sataa!
Sade pakotti meidät
keskeyttämään esityksen ja pelastamaan laitteistomme sen armoilta. Esitys jäisi
esittämättä. Pöllämystynyt tunnelma vallitsi kaikkiin suuntiin mutta
valitettavasti meillä ei ollut vaihtoehtoja.
Toivomme, että pääsemme tulevaisuudessa esittämään teoksemme yhteisölle, joka teki siitä uuden.
Mounia Youssef on libanonilais-togolainen taiteilija, joka työskentelee valokuvauksen ja graafisen suunnittelun parissa. Hän on opiskellut Accrassa ja Cotonoussa, jossa tällä hetkellä asuu. Youssef keskittyy työssään afrikkalaiseen identiteettiin, sekä sukupuolten väliseen tasa-arvoon afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän on aloittanut taiteellisen uransa vuonna 2016.
(c) Mounia Youssef (2017)
AfroVision on Youssefin kannanotto siihen kauneuden muottiin, johon afrikkalaiset naiset yrittävät sulautua. Hän korostaa luonnollisten hiusten ja luonnollisen kauneuden merkitystä, ja sen kautta vapautumista historiallisista kahleista. Hän esittelee näyttelyssään 2000-luvulla syntyneen « nappy »-liikkeen, jossa hyväksytään oma afrikkalaisuutensa, ja länsimaalaisista standardeista poikkeavat hiuksensa.
Les femmes ont besoin de pouvoir. Naiset tarvitsevat valtaa.
Youssef kiinnittää erityistä huomiota naisiin, sillä heihin kohdistuu ankarampi katse, ja heille on annettu huonommat eväät itsensä hyväksymiselle. Hiukset ovat yksi välineistä joiden avulla afrikkalainen nainen voi ottaa vallan itsestään. Youssef ei kuitenkaan jätä mainitsematta koulutusta sekä muita muotoja joiden kautta naisille täytyy saada enemmän valtaa sekä itsestään että yhteiskunnasta jossa he elävät. Youssef kutsuu näyttelyssä esillä olevaa mustavalkoista kuvasarjaansa nimellä L’Hair du Temps, jossa malleina on ollut luonnollisia hiuksiaan käyttäviä beniniläisiä ja togolaisia.
Ennen näyttelyn avajaisia kutsuttiin paikalle Grand-Popon nuoria, jotka saivat kaikessa rauhassa käydä läpi teokset taiteilijan kanssa. Youssef selitti heille näkemyksensä luonnollisesta afrikkalaisesta kauneudesta, ja toiveensa siitä, että olla ylpeästi oma afrikkalainen itsensä olisi hyväksyttyä. Hän kutsui nuoret keskustelemaan kanssaan, ja kuvailemaan omia näkemyksiään ja kokemuksiaan.
Avajaisiin osallistui lehdistön lisäksi yli 100 vierasta, jotka toivottivat tervetulleiksi Villa Karon johtaja Kwassi Akpladokou ja kulttuurimanageri Georgette Singbe, Grand-Popon kaupungintalon edustaja sekä Youssefin tuottaja Adrien Guillot. Vieraat nauttivat cocktailin Musée Karon pihassa, ja pääsivät keskustelemaan Youssefin sekä muutaman hänen mallinsa kanssa.
Näyttelystä on mahdollista ostaa postikortteja ja julisteita sekä tilata vedoksia teoksista.
