Teksti: Anna-Maija Halonen

Torstai 5.5.2022

Tänään matkaamme pieneen Ghebonen kylään tapaamaan yhtä äitiä ja tämän tytärtä. Olen ensimmäistä kertaa Afrikassa ja toista viikkoa Beninissä, Grand-Popon kylässä, Villa Karossa residenssijaksolla. Teen taustatyötä fiktiivistä käsikirjoitusta varten, aiheena äiti- ja tytärpuolet, kehitysyhteistyö ja auttamisen monimutkaisuus, ja Villa Karon kulttuuripäällikkö Georgette Singbe on etsinyt minulle sopivat haastateltavat. Georgette on retkellä mukana oppaana ja tulkkina, ilman häntä näitä kohtaamisia ei yksinkertaisesti olisi.

On kuuma, olemme tien päällä kuumimpaan aikaan päivästä. Viimeisessä tienhaarassa kohti kylää henkilökuljetusautomme jää jumiin pienen hiekkaiseen ojaan, ja menemme Georgetten kanssa loppumatkan jalan sillä aikaa kun kuljettajamme Serge jää hoitamaan auton ylös ojasta. Tulikuuma hieno hiekka tunkee sandaaleihin, ohut huivini ei juuri auta aurinkoa vastaan. Silti on tallustettava, naama hiessä.

Onneksi matka ei ole mahdottoman pitkä. Pääsemme pienelle aukiolle telttakatoksen alle varjoon muovituoleille istumaan. Muovituoleja on iso pino, telttakatos on kyläläisten varjoisa taukopaikka, ihana keidas. Kylän asukas, ilmeisesti taukopaikan valtiatar istuu seuraamme ja ihailen hänen ja Georgeten tapaa tervehtiä toisiaan laulaen ja taputtaen.

Kun odottelemme haastateltavien vapautumista, tulee ilmoitus että joku kylässä on kuollut ja että haastattelut viivästyisivät siksi hieman. On ilmeisesti meneillään seremonia, johon haastateltava äiti osallistuu. Georgette on turhautunut mutta minua ei haittaa, vaikka pieni vesipulloni alkaa olla tyhjä ja nälkäkin kurnii. Kuolema saa puolestani mennä haastattelun edelle.

Kohta aukion ohi kulkee nainen yläruumis paljaana, silmissään poissaoleva ja samalla tiukka ilme, kuin hän olisi jossakin muualla. Hän pyörähtää mykkänä ympäri ja kohottaa kätensä välillä ilmaan. Naisen perässä kulkee nuori mies kädessään pieni muoviastia, josta hän viskoo sormillaan vettä vuorotellen vasemmalle ja oikealle. Aion kysyä seremoniasta lisää Georgettelta myöhemmin, mutta tulkitsen niin, että tässä saatetaan kuolleen sielu pois kylästä ja tästä maailmasta.

Beninissä elinajanodote on keskimäärin 61 vuotta, naisilla 63 ja miehillä 60 vuotta (Suomen YK-Liitto, Globalis-sivusto 2020.) Tapaamani äiti, Delphine ei tiedä tarkkaa ikäänsä mutta arvelee olevansa 56-vuotias. Hänen kymmenestä synnyttämästään lapsesta on elossa neljä. Raskas työ suolankeittäjänä ja monet synnytykset ovat vieneet Delphineltä voimia.

Kun kysyn Delphineltä onko jotakin, mitä hän elämässä katuu, hän on hiljaa. Sanon, ettei hänen tarvitse kertoa mitä se on. Delphinen silmät kostuvat ja hän mutisee puoliksi vaatteensa helman takaa, että hän katuu sitä että valitsi tuon miehen. Minua alkaa itkettää, samoin Georgettea. Hetken pyyhimme kaikki silmiämme.

Delphinen nuorin tytär, 22-vuotias Audrey on loppusuoralla ompelijaopinnoissaan. Audrey on äitinsä ylpeydenaihe, Delphine toivoo tyttären saavuttavan elämässään kaiken toivomansa. Audrey ei osaa lukea, mutta toivoo kohta voivansa auttaa äitiään perheen elättämisessä. Naisten välinen side on luja.

Audreyssä asuu pieni kapina sitä vastaan että naisten täytyy tehdä kaikki kotityöt palkkatyön lisäksi, mutta hänen ujosta ja nöyrästä olemuksestaan näkee, ettei hän ole se joka nousee asian vuoksi barrikadeille.

Perinteet ovat tiukassa. Jos haluaa että yhteiskunta muuttuu, myös miesten on muututtava, ei vain naisten. Tänä iltapäivänä se ei kuitenkaan tapahdu, enkä minä ole oikea henkilö muutoksesta näille ihmisille saarnaamaan.

Kiitän Delphineä ja Audreytä haastattelusta antamalla heille mekkokankaat – Georgette on auttanut valinnassa: äidille perhekangas, tytölle tyttökangas – joista he ilahtuvat. Akpé kaka, sanomme toisillemme. Kiitos paljon.

Delphine on 56-vuotias. Minäkin olen 56-vuotias. Minun elinajan odotteeni on 85 vuotta, Delphinellä on arviolta seitsemän vuotta elinaikaa jäljellä. Olen synnyttänyt yhden lapsen, Delphine on synnyttänyt kymmenen. Hänellä kuusi kuollutta, minun yksi vahvasti elossa, opiskelemassa ja töissä, omillaan. Elämämme ei voisi olla erilaisempaa. Pystymme silti itkemään yhdessä ilman yhteistä kieltä ja vaikka häpeän etuoikeutettua elämääni, olen kohtaamisestamme aivan hemmetin onnellinen.

Taulun on maalannut ranskalais-beniniläinen Isabelle Bulczynski Dossa ja sen nimi on Génération consciente – Tiedostava sukupolvi. Taulu oli Villa Karon näyttelytilassa ja kävin sitä usein katsomassa, siitä tuli minulle tärkeä ja lopulta ostin sen itselleni. Nyt se koristaa kotini verantaa katsoen kohti tulijoita ylväänä ja suoraan.