Tasa-arvo ei ole tottumiskysymys

-Tasa-arvosta puhumiseen ei tarvita miesperspektiiviä

Saavuin Afrikkaan ummikkona suoraan Sysmän Villa Sarkiasta runokuurilta. Kirjoitin siellä itsekseni esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa. Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssissä kaverinani olivat Edith Södergranin runokokoelmat ja niiden ympärillä kelluva utumainen hiljaisuuden huopa. Pudotus sieltä Etiopian Addis Abeban lentokentälle oli niin hektinen, että meinasin myöhästyä koneesta, kun en ymmärtänyt afrikkalaista jonotuspolitiikkaa; että samalle tiskille voi jonottaa yhtä aikaa montaa konetta eli mikään jono ei lopu koskaan. Onneksi puhun ranskaa kymmenen vuoden kokemuksella, joten onnistuin selittämään lentokentän väelle portin sulkeutumisen ja sain heidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on vielä päästä koneeseen.

Muutamaa rytmihäiriötä myöhemmin ajoin yksin pikkubussin takapenkillä rallia ympäri lentokenttää ihmisten huutaessa radiopuhelimiin ainakin neljällä eri kielellä. Minua kehotettiin juoksemaan portaat ylös koneeseen. Vain minua odotettiin lähtöä varten! Ryntäsin puolityhjään lentokoneeseen, jonka matkustajat eivät reagoineet minuun mitenkään. Melkein tuntia myöhemmin koneeni lähti Afrikan taivaan tuuliin. Aloin ymmärtää jotain afrikkalaisesta aikakäsityksestä – aika ei hallitse täällä ketään vaan afrikkalaiset hallitsevat aikaa.

Sydämellinen Alphonse odotti minua Cotonoun kentällä ja pääsimme sujuvasti kohti Villa Karoa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tenttasin Alphonselta paikalliset hyvät käytöstavat ja faux pas:t eli käytöskoodin räikeimmät rikkeet. Hymy oli tärkein työväline, sitä käyttämällä pääsisin kuulemma pitkälle. Lupausten pitäminen oli kaikista tärkein ohjenuora, pienessä kylässä saa nopeasti arveluttavan maineen, jos puhuu ohi suunsa. Villa Karossa minua oli vastassa monta leveää hymyä ja ystävällisyyttä tuikkivia silmiä. Koin oloni heti tervetulleeksi jonkinlaiseen uuteen kotiin. Ensimmäisenä yönä aaltojen huumaava pauke ja kiljuvat lepakot tuudittivat minut Prinsessa Ruusus-uneen, josta heräsin afrikkalaiseen kakofoniaan.

Kirkon kellot aloittavat konsertoinnin riitasoinnussa viereisen orpokodin kukkojen kanssa aamukuuden hujakoilla. Lämppäribändinä ovat paikalliset kalastajat, joiden transsimainen lehmänkellojen kilkatus aaltojen ryminää vasten tekevät äänimaisemasta polyrytmisyydessään absurdin. Iloisena huutelevat puutarhurit tuovat orkesteriin satunnaisia solisteja, jotka kilpailevat ujeltavien ja erittäin moninaisten lintuilmiöiden parissa. Kalastajien toiminta hypnotisoi minut jo ensimmäisenä aamuna, heidän toimintansa oli kuin loppuun asti harjoiteltu koreografia. Valtava verkko kietoo ympärilleen puolisen sataa kalastajaa, jotka eivät pidä videoinnista. Sen sijaan kuka tahansa on tervetullut vetämään loputonta verkkoa kalasaalista vastaan.

Ensimmäisen viikon käytin tutustumiseen ja tarkkailuun. Esitin jokaisen hassun kysymyksen, joka päähäni juolahti. Parhaita oppaitani olivat viereisen orpokodin lapset. He selittivät kuorossa, kuinka mitäkin viljellään ja jakoivat omia tarinoitaan. Heidän kohtaloitaan kuunnellessa on vaikeaa pitää kyynelkanavia hallinnassa. Sysmän rauhasta kolmenkymmenen orpolapsen keskelle tupsahtaminen oli vaikuttava kokemus. Päätin tutustua orpokodin johtajaan Idrikseen ja miettiä mitä voisin tehdä lasten hyväksi residenssiaikanani. Minulla kun ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin vaikuttaa heidän tulevaisuuksiinsa suuremmin, kuin pyörän osien ostossa auttamalla. Sadalla viidellä kympillä olisi voinut kustantaa yhden lapsen koulumaksun mutta jo neljällä kympillä pystyi korjaamaan yhden pyörän koulumatkoja varten. Keräsimme kolehdin parin stipendiaatin ja harjoittelijan kanssa viemisiksi useamman pyörän laittamista varten.

Ensimmäisellä käynnillä orpokodissa sovimme charmantin johtajan kanssa, että keskiviikkoisin voisin opettaa lapsille tanssia kahdessa ryhmässä kolmesta viiteen. Vaikka olen opettanut tanssia jo yli puolet elämästäni, ymmärsin olevani suurimman tähänastisen haasteeni edessä. Käsittääkseni lapsilla ei aiemmin ollut ollut harrastusta ja ainakaan kukaan heistä ei ollut koskaan käynyt tanssitunnilla eurooppalaiseen tyyliin. Lisäksi suurin osa oli vielä niin pieniä, ettei puhunut kunnolla ranskaa, joten meillä ei olisi yhteistä kieltä. Ikähaarukka oli myös älytön; vanhempien lasten ryhmä 10-17-vuotiaita ja nuorempien 3-9-vuotiaita. Pelkästään lasten motoriset kyvyt olisivat tähtitieteellisen kaukana toisistaan. Päätin lähestyä opetusta lapsille ominaisen rytmiikan kautta ja kannustaa heitä näyttämään heille jo tuttuja tansseja. Rytmi ja liike olisivat yhteinen kielemme. Ensimmäisen käynnin jälkeen orpokodissa juoksin pikkumuseoon itkemään, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt niin karuja elinoloja. Myöhemmin paikalliset rauhoittelivat minua kertomalla, että tämä orpokoti oli yksi Beninin parhaista. Itkin itseni uneen.

Opettelin orpokodin lasten ja henkilökunnan nimiä ja uppouduin runojen maailmaan. Villa Karon kirjastossa on runohylly, joka ilahdutti minua, koska pystyin jatkamaan runokuuriani. Erityisesti Tomi Kontion kirjat veivät mennessään ja toivat hyvää vastapainoa afrikkalaisen kulttuurin opetteluun. Viimeistelin myös omaa esikoisrunokokoelmaani – kunnes erään sähkökatkon seurauksena koneeni ei enää käynnistynyt. Sähkökatkojen palautuessa on virtapiikki, joka käräyttää latauksessa olleen laitteen kuin sädetikun. Opin tästä sen, että Afrikassa on oltava läsnä kaikessa mitä tekee. Multitasking EI kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, sillä aika ei sanele mitään. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkimainingeissa päätin joogatessani ottaa tämän takaiskun tilaisuutena olla enemmän läsnä. Ehtisin istua loppuelämäni yötä vasten apurahahakemusten kalmeassa kajossa.

Lähdin Beniniin työstämään Geisha-tanssikonserttini kansainvälistä versiota. Olin päättänyt kääntää teoksen suomenkielisen runokäsikirjoituksen ranskaksi ja englanniksi. Olin myös utelias paikallisista kielistä, sillä läheskään kaikki eivät puhu ranskaa, joka opitaan koulunpenkillä. Teokseni on kuuden eri taidemuodon hybridi. Olen käsikirjoittanut sen teeman runojen kautta miettien ihmisoikeusrikkomuksia naisia vastaan tasa-arvosta haaveillen. Teoksen ilmiasu on saanut inspiraationsa japanilaisesta estetiikasta, sillä olen pitkään harrastanut Geisha-perinteen tutkimista. Esiinnyn teoksessa vartalomaalattuna, mitään piilottelematta vartalopositiivisuuden puolesta. Olen päättänyt yrittää olla häpeämättä vatsamakkaroitani julkisesti. Paljas iho on haavoittuvainen, vaikka se olisi kuinka meikattu. Tanssiessani maali tuhrii minut niin kuin ihmisoikeusrikkomukset tuhrivat jokaisen naisen sielun. Tasa-arvo ei ole tottumiskysymys.

Henkilökohtaiset kokemukseni vallan väärinkäytöstä ovat saaneet minut tuntemaan itseni oman elämäni geishaksi. Kuitenkaan en ole valinnut kokopäiväisen viihdyttäjän roolia, vaan koen, että minua yritetään siihen jatkuvasti alistaa muun muassa ikääni ja ulkonäkööni vedoten. Rautainen ammattitaitoni jää toiseksi kun, palaveri alkaa sillä, että beibeä pyydetään keittämään äijille kahvit.

Laulaja-lauluntekijä Emma Salokoski on säveltänyt runoistani lauluja, luoden Geisha-teosta varten oman äänimaailman. Hän säveltää ja esittää teoksen musiikin instrumenttinaan pelkästään omaa äänensä. Hän kirjaimellisesti antaa äänen naisten aseman puolesta taisteluun.

Harjoittelin usein aamupäivisin hänen laulujaan uusille kielille kääntäen merituuliin huutaen. Kaiku alkoi tuoda takaisin uusia versioita lauluista. Huomasin nopeasti kylällä ihanan aurinkoisen Kezia-harjoittelijan kanssa pyöriessäni, etten voisi suoraan kääntää runojani ranskaksi loukkaamatta yhteisöä. Grand-Popossa ei kannattaisi puhua eurooppalaisista ongelmista. Vaikka valtarakenteiden tasa-arvoa musertavat epäkohdat muistuttavat toisiaan, infrastruktuurin puutteiden takia ne kulkevat eri nimillä. Tekninen infrastruktuuri loistaa poissaolollaan esimerkiksi jätehuollon kohdalla – roskat pyörivät pitkin rantoja.

Päätin käyttää kaiken vuorovaikutusaikani kyläläisten kanssa tutkimalla heidän yhteiskuntarakenteitaan keskusteluiden kautta, jotta voisin ymmärtää heidän lähtökohtansa tasa-arvoon. Valitettavasti kylän naisten puheille en koko aikana päässyt.

Villa Karon lämminhenkisen henkilökunnan kanssa juttelu jäi aina osastolle: minne mun pikkarit on jääneet pyykkikuormasta? Alkuasetelma oli syvemmälle keskusteluyhteydelle epäedullinen, koska tarvitsin heidän apuaan, milloin missäkin arkisessa asiassa. Avun kysymisen jälkeen keskustelu on jo ehdollistunut, enkä tietenkään halua velvoittaa ketään jakamaan henkilökohtaisia asioita elämästään vain siksi, että hän sattuu olemaan töissä residenssipaikassani. Olen varma, että jos olisin viettänyt pidemmän pätkän kuin kuusi viikkoa Villa Karossa, olisin päässyt pidemmälle keskusteluissa. Nämä ovat asioita, joita ei kannata alkaa pakottamaan.

Tämä johti siihen kokemukseen, että kaikkialla on vaan miehiä. Vihanneksia myyvä nainen ei halua keskustella yovon eli valkolaisen kanssa. Ravintoloissa on pelkkiä miesseurueita ja niitäkin vain harvoin. Yleensä ravintolat aukeavat yovoja varten ja Kezia opetti, että jos haluaa syödä jotain muuta kuin riisiä ja kalaa, sen perään kannattaa kysellä jo edellisenä päivänä. Muutaman harvan kerran sain istua seurueessa, jossa oli läsnä afrikkalainen nainen. Surukseni hän oli aina poissaoleva eikä keskusteluyhteyttä sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta ikinä syntynyt. Asiaa eivät auttaneet seurueen miehet, jotka vastasivat aina naisten puolesta. He antoivat ymmärtää, ettei heidän seuralaisinaan tuomien naisten kanssa kannata keskustella. Koin tämän asetelman äärimmäisen hämmentäväksi, koska kuitenkin valkoisen naisen kanssa he keskustelivat enemmän kuin mielellään. Aloin muistaa minkälaiset kokemukset ovat saaneet minut aloittamaan Geisha-tanssikonsertin työstämisen.

Geisha-tanssikonsertin runoni:

the Other girls

I’ve heard that the other girls are a little bit better
they just tolerate without a shiver
I’ve heard they’re the ones that are a little bit older
who can beat the race with the turtle
and they won’t collapse into their shell
when they get scared

The other women are reportedly better
they’ll just listen and won’t question
They are more beautiful
their mascara won’t run over coffee
when they try to correct the wrongdoing

I’ve heard that little girls are bad
‘cause they often get so sad
over the evil world
that they should grow up faster
start to match the men
just like their mothers

I’ve heard that young women are weak
because they let the harassment show
They freeze without a reaction
collapse under power
cry in constriction

They
should
just
be
collected
squeaking
from
upsetting
the balance
of this world

where we can’t breathe

Hiding behind status
Wearing power structures
As their armors
so that from below
They can skim
Those young girls
Who still have the courage
To cry for HELP

In a man’s world
these problems don’t exist
There are only quick&easy solutions
that you should already know by heart
Understand without feeling anything
Swallow without experiencing nothing

Oli alusta asti selvää, että tekstini ei aukeaisi paikalliselle yhteisölle samalla lailla kuin eurooppalaiselle yleisölle. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi jopa loukata paikallisia. Minun olisi siis keksittävä paikallista puhetyyliä hyödyntäen vastine sanomalleni. Keskustelin Possotomen visiitilläni pitkään Oboube Blanchard “Blankku” Djossoun kanssa naisten asemasta. Keskustelu tapahtui kaksi viikkoa Afrikkaan saapumisen jälkeen. Se oli ensimmäinen, joka ei alkanut sillä, että minulle joko myytiin jotain tai kartoitettiin naimisiinmenon mahdollisuutta. Blankulta pääsin utelemaan naisten asemasta kyselemällä hänen perheensä naisista. Hän antoi minulle avainsanat tulevalle vastinerunolleni – La Fille de Demain: Huomisen tyttö sai alkunsa. Blankku myös lauloi spoken word-esitykselleni melodisen minan-kielisen väliriffin, joka rytmittää runoa paikalliseen tapaan.

Afrikkalaisen päivän kulku on täyteläinen sellaisella tavalla, että energia loppuu joka ilta kello yhdeksän. Joka päivä tapaa ainakin 50 ihmistä, joista leijonanosa on miehiä. Paikallisia elinkeinoja on minimalistisesti tarjolla, joten on lähes pakko olla vähintäänkin muusikko-matkaopas-ravintoloitsija selviytyäkseen. Olin kesätauon jälkeen ensimmäinen stipendiaatti. Vietin suuren määrän ajasta omillani, joten koin välillä aika raskaaksi miesten päivittäiset kosinnat. Kun jokainen keskustelu käsittelee sitä mitä aion ostaa tai milloin mennään naimisiin alkaa tuntua aika raskaalta olla valkoinen nainen. Erilaisuutta ei pääse minnekään karkuun ja kulttuurierojen takia on vaikea puolustautua sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi paikallista tapakulttuuria. Onneksi Alphonse antoi keinon päästä pinteestä. Hymyilin itseni kramppiin. Väänsin kaikista kaupanteko tilanteista niin huonoa huumoria, että hävettäisi jos harrastaisin häpeämistä. Mutta olen lähtenyt miettimään aivan muita asioita kuin häpeämisen perinnettä. Tästä keksin uuden häshtägini #imperfectisthenewperfect, jota minun on noudatettava, jotta uskallan runoilla ranskaksi, joka on vasta kolmas kieleni.

La Fille de Demain (vastine the Other girls runolle)

Libre comme l’air
Elle veut rester
Sans enfants
à ses côtes
Peut-on rester solidaire
et la soutenir?

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo!
(Abonner vos conseils, c’est une enfant de demain!)

Malgre son chemin
Laissez-tomber vos conseils
C’est une fille de demain
D’un demain indépendant
Liberez sa main!