Kirjoituksia Villa Karosta

Teksti: Emma Salokoski 

Olen käynyt Villa Karossa nyt kolme kertaa. Vaikka residenssiläisen kuuluu toimittaa Akpé -lehteen blogikirjoitus, olen jokaisella matkallani onnistunut väistelemään velvollisuuttani. Olen kyllä aina kirjoittanut, mutta viime hetkellä vetänyt tekstini pois ja pyytänyt saada vielä muokata sitä. Jotenkin näistä matkoista on ollut vaikea kiteyttää ajatuksiaan. Kokemus on ollut niin monisyinen ja niin vaikea jäsennellä ilman että sortuisin kliseisiin ja stereotypioihin, että olen alkanut varoa koko kirjoittamista. On tuntunut, etten voi tulla muutamaksi viikoksi Beniniin ja sitten tilittää että “tämä on Afrikka”. Toisaalta koko keskustelu toiseuttamisesta, kulttuurisesta omimisesta ja eurosentrisestä näkökulmasta on käynyt niin tulenaraksi päivän keskusteluilmapiirissä että tuntuu että kaikki pohdinta on miinoitettua. Olen halunnut välttyä kirjoittamasta kliseistä tekstiä, jossa joko ihastellaan “Afrikan aitoutta” tai kauhistellaan “Afrikan köyhyttä”. Silti juuri sitä on tullut kynästäni. Kulttuurien törmäykset ovat hankala aihe, varsinkin jos yrittää välttää naiivia, kapeaa ja hyvin värittynyttä länsimaista näkökulmaa. Koska eihän sitä voi välttää. Minä OLEN naiivi, etuoikeutettu, ennakkoluuloinen länsimaalainen, vaikka kuinka muuta yrittäisin. Olen myös helposti höynäytettävissä, liian kiltti, liian nynny, pelokas, pumpulissa kasvanut lumihiutale, joka ei ymmärrä eikä kestä toisenlaista todellisuutta. Poden myös valkoista syyllisyyttä ja white saviour -kompleksia. Olen kaikki kliseet samassa paketissa. Tässä vaikutelmiani kolmelta matkalta Villa Karoon. 

Lokakuu 2019 – Ensimmäinen matkani Villa Karoon 

Ensivaikutelmani Beninistä on hämmästynyt. Muistelen kahdenkymmenen vuoden takaista Guineaa, jossa lentokentällä oli maalattia, ja halli oli täynnä huutavia ihmisiä jotka repivät matkalaukkuja eri suuntiin. Silloin ihmettelin miten oli ylipäänsä mahdollista että matkatavarat löysivät oikean omistajansa, ja matkustajat pääsivät kohteisiinsa. Mutta Cotonoun lentokenttä on siisti, rauhallinen ja hiljainen, jonot menevät jouhevasti, passivirkailijat ovat kohteliaita, ja matkatavarat tarkistetaan tagia vastaan.Ulkona odottaa kourallinen rauhallisia vastaanottajia, ja koko prosessi on hoidettu kahdessakymmenessä minuutissa. Saman verran kestää matkassa yöpaikkaan, joka sujuu siistissä ilmastoidussa pakettiautossa läpi Cotonoun bisneskaupunginosan. Tämä on selvästi maan näyteikkuna ja ylpeydenaihe. Juon paikallisen oluen ylihintaisessa ravintolassa jossa on valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijoilla tärkätyt paidat. 

Vertaan kokemustani edellisiltaiseen Istanbulin uutuuttaan kiiltävään lentokenttään, jossa kukaan ei osannut neuvoa oikeaan paikkaan, opaskyltit olivat ala-arvoiset, ja kohtaamani työntekijät töykeitä. Jokainen nurkka kiilsi marmorista ja designista, mutta ketään ei kiinnostanut eksyksissä olevan matkailijan kohtalo. 

Itse majapaikka on hiukan tuhnuinen, mutta pihalla on kauniit istutukset, nurmikkoa ja palmuja. Guineassa matkustaessani näin nurmikkoa ainoastaan Shell -huoltamon pihassa. (Muistan istuneeni huoltamon pihassa aurinkovarjon alla siemailemassa Coca-Colaa ja tuntevani häpeää siitä että monikansallisen yhtiön tarjoama hapatus tuntui niin yleelliseltä.) Ja työntekijät ovat ystävällisyydessään ihastuttavia. Minuun on aina vedonnut tämänkaltainen hymy, joka tuntuu syntyvän vastustamattomana reaktiona toisen ihmisen kohtaamisesta. Se ei tunnu siltä että hymyä viljeltäisiin kohteliaisuuden takia tai hyödyn tavoittelemiseksi. Mikään ei ole päälleliimattua, kasvojen lihaksia ei pingoiteta sovittujen sääntöjen takia. 

Seuraavana päivänä lähdemme kohti Grand-Popoa. Kuskimme Alphonse pysähtyy paikallisen supermarketin pihaan ja tarjoaa mahdollisuutta ostaa eväitä ja tarvikkeita. Grand-Popossa valikoima on kapea, mutta marketti avautuu kiiltävänä ja runsaana. On kuin olisi astunut hiukan kalliimmansorttiseen Prismaan. Myös hinnat ovat sen mukaiset, jopa Suomen hintoja korkeammat. 

Melko pian maisema muuttuu hyvin ylläpidettyjen kivitalojen riveistä hökkelikaupungiksi. Tienvarsikaupat ovat parakeissa ja kyltit käsinmaalattuja. Tie on yksitoikkoinen ja pölyinen. Mutta liikenne sujuu yllättävän rauhallisesti, ja autot ovat suhteellisen hyväkuntoisia. Emmekä kohtaa tulvia ja tiekuoppia, joihin auto voisi juttua. 

Vajaan kahden tunnin kuluttua olemme Grand-Popossa, ja eteemme aukeaa Villa Karo, suomalaisten taiteilijoiden residenssi. Täällä on tehty ties minkälaisia projekteja noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Täällä ovat majailleet niin arkkitehtiopiskelijat kuin säveltäjät, kuvataiteilijat, muusikot ja valokuvaajat. Kuihtuvaan kylään perustettu siirtomaatyylinen rakennus, joka on tuonut paikkakunnalle sekä bisnestilaisuuksia, että paljon kummallisuuksia ja ihmettelyn aiheita, majoittaa nyt kolme tanssiteoksen taiteilijaa ja yhden nukketeatteriohjaajan. Kahdenkymmenen vuoden ajan paikalliset ovat saaneet tottua kummallisten Yovojen touhuihin, ja kylänraitilla kaikuvat “terve terve!”- huudot ja “mittä kuluu? ei mittän hättää!”. Mutta enimmäkseen täällä puhutaan ranskaa, ja huomaan surkean kouluranskani yhtäkkiä kumpuavan jostakin alitajunnastani. Kielitaitoni rajoittuu todella alkeellisiin kanssakäymisiin; osaan tervehtiä ja kysyä nimeä, ehkä vaihtaa jonkun lauseen, mutta joka päivä huomaan ymmärtäväni ympärilläni käytävistä keskusteluista yhä enemmän. Haluan oppia Beninistä jotakin. Olen tullut etuoikeutetun laiskasti maahan tutkimatta sen historiaa ja kulttuuria millään lailla. Voisin selittää itselleni että haluan kokea maan ilman ennakkoluuloja, mutta se olisi valhe. Olen yksinkertaisesti laiska. Luen Villa Karon ABC-kirjan. Opin miten talo toimii, ja muutamia matkailijalle hyödyllisiä tietoja. Tiedän että maassa harjoitetaan kristinuskoa, jonkin verran islamia, ja ikivanhaa vodun -uskontoa. Animismi on läsnä kaikkialla. En silti tiedä enkä ymmärrä mitään. Istun Villa Karon parvekkeella ja tarkkailen merimaisemaa palmujen ja papaijapuun lehvien välistä. Meri on täällä valtava ja uhkaava ulappa, ei mikään idyllinen kahlailukohde. Sen vyöryvät aallot hallitsevat päivittäistä äänimaisemaa. Sateen ja ukkosen aikaan se jylisee niin syvästi että voin hyvin kuvitella aaltojen yltyvän tsunaminkorkuisiksi ja peittävän koko kylän alleen. Täällä ei uida. Aalto saattaa kaapata kahlailijankin ja imaista kauas rannasta. Näin suurten voimien kanssa ei parane leikitellä. 

Huomaan ajattelevani miten hienona pidän tämänkaltaisen instituution olemassaoloa. Talo tarjoaa vakituisen työpaikan toisellekymmenelle paikalliselle työntekijälle, ja päivittäistä bisnestä lähiympäristön kioskeille ja ruokakojuille. Joka kuukausi kylään saapuu uusia vieraita, ja moni kiintyy paikallisiin asukkaisiin tai orpokodin lapsiin ja tarjoaa koulutusta tai tarvikkeita. Paikallisten kanssa on tehty yhteistyöprojekteja, ja paikallisia taiteilijoita kutsuttu Suomeen. Kylässä on solmittu myös avioliittoja, ja raitilla kulkiessaan saa jatkuvasti torjua kosintapyyntöjä. Pari vuotta kestänyt vatsatautirokotetutkimus on myös poikinut monta liittoa, joita piikitellen kutsutaan “ripulirakkauksiksi”. Perjantaisin talo tarjoaa kyläläisille ilmaisen elokuvan, ja joka kuukausi järjestetään konsertti, jonne saapuu koko kylä. Tulevana lauantaina väki saa ihmetellä poikkitaiteellista tanssiteostamme nimeltä Geisha Dance Concert. Teoksessa käsitellään ihmisoikeuksia ja naisen asemaa käyttäen geishakuvastoa symbolina naisen yhteiskunnallisille rooleille. Teoksen on suunnitellut ja ohjannut tanssija-koreografi Wilma-Emilia Kuosa, ja minä toimin teoksessa säveltäjänä ja esiintyjänä. Laulan, improvisoin ja tanssin lavalla, sekä rakennan loopperilla äänestäni moniäänisiä kudelmia. Teoksessa on myös vaikutelmia buto-tanssista, ja pohdin vakavasti miten tämä melkoisen kokeellinen pläjäys uppoaa paikalliseen yleisöön. Suomalaisellakin yleisöllä on tällaisessa sulateltavaa. 

Esityspäivän aattona sataa kaatamalla koko yön. Sade jatkuu koko päivän, eikä taukoa hetkeksikään. Ilma on raskas ja painostava, ja sähkö katkeilee. Meidän esityksemme on suunniteltu ulkolavalle joka aukeaa merenrannalle päin. Sinne mahtuu yleisöä viiteentuhanteen henkeen asti. Mutta rankassa sateessa ei paljon sähkölaitteita pystytellä, eikä tanssiaskeleetkaan suju liukkaalla betonilla. Päivän aikana ehtii tulla jo alakulo ja koti-ikävä. 

Sound-checkimme on suunniteltu kello viideksi, mutta kellon lyödessä viisi sataa vielä kaatamalla, eikä teknikkoja kuulu. Minä olen jo omaksunut paikallisen aikakäsityksen, ja suuntaan kadun toisella puolella oleviin taidenäyttelyn avajaisiin. Musée Karossa avautuu Mounia Youssefin upea näyttely “AfroVision”, jossa on käsitelty afrikkalaisperäistä identiteettiä mm. hiuksiin liittyvän ylpeyden kautta. Olen Youssefin töistä hyvin otettu. Sen lisäksi, että työt ovat visuaalisesti vaikuttavia, ne ottavat vahvasti kantaa. Kuvissa kyseenalaistetaan muun muassa perinteisiä naisrooleja, sekä afrikkalaisen kauneuskäsityksen toiseuttamista. Mielessäni käy, että tämä näyttely pitäisi saada Suomeen. 

Huomaan pohtivani rooliani ja asennettani teemaan liittyen. Olen koko ikäni ihaillut afroamerikkalaista ja afrikkalaista kulttuuria. Lapsuudestani asti olen saanut kuulla afrikkalaista musiikkia ja tarinoita myyttisistä kylistä, joissa tanssitaan ja lauletaan ja työskennellään yhdessä. Intersektionaalisen feminismin ja kulttuurisen omimisen käsitteiden noustua keskusteluun viime vuosina olen joutunut ajattelemaan suhtautumistani uudestaan. Kuinka suuri osa ihailustani on holhoavaa, jälkikolonialistista eksotisointia? Kuinka naiivista lähtökohdasta katson koko teemaa, ja kuinka paljon on kyse jonkinlaisesta hyvesignaloinnista kohdallani? Haluanko vain viestittää että olen “hyvis”, ja “sorrettujen puolella”, ja sitä kautta valkopestä omaa imagoani? Olen naiivi ja idealisoiva ajatellessani että stereotyyppinen “afrikkalainen kyläyhteisö” on jonkinlainen ihmisen ideaalinen alkukoti, yhteiskuntamuoto, johon ihminen parhaiten sopii ja jossa sosiaaliset rakenteet ja tyytyväisyys elämään olisivat optimaaliset. Ja mikä oikeus minulla on kokea että Mounia Youssefin näyttely jotenkin koskisi minua? Saanko minä samaistua sen viesteihin ja kokea yhteenkuuluvuutta sen äärellä? Enhän minä ole koskaan joutunut kärsimään syrjinnästä ja huonommasta asemasta ja toiseudesta rotuni takia. 

Vai olenko? Mihin kategoriaan lasketaan se, että kylänraitilla lapset huutavat perään “Yovo, cadeau!”, eli “valkolainen, anna lahja!”? Onhan sekin jonkinlaista toiseuttamista, eikö olekin? 

Näin voisi ehkä ajatella, mutta vaikka asiaa itse kuinka pohdin, se ei tunnu kohdallani osuvalta. Minä olen täällä etuoikeutetussa asemassa, tein sitten mitä tahansa. Minua kohdellaan erikoisuutena ja harvinaisuutena, kyllä, ja sitä kautta olen jollakin tapaa aina ulkopuolinen ja eksoottinen, mutta sitä ei mielestäni voi millään tavalla rinnastaa sellaiseen yhteiskunnalliseen toiseuteen, jossa monet elävät koko elämänsä. Suomessa elävä ulkomaalaistaustainen tai rodullistettu ihminen elää jokapäiväistä elämäänsä täysin erilaisissa olosuhteissa kuin minä. Minä olen täällä vierailijana, jota kohdellaan silkkihansikkain, viedään upeisiin paikkoihin, kestitetään ja kohdellaan hyvin. Ja vaikka todella monessa kanssakäymisessä on taustalla taloudellisia hyötymismotiiveja, minun elintasoni on sellainen ettei minua juurikaan hetkauta edes hiukan röyhkeämpi taloudellinen hyväksikäyttö; vaikka minulta pyydettäisiin palveluista ja hyödykkeistä paikalliseen hintatasoon nähden moninkertaista “Yovohintaa”, sen maksaminen ei hetkauttaisi talouttani millään lailla. Ainoa harmi mitä siitä minulle koituu on jonkinlainen mielipaha, mikä aiheutuu siitä että rikotaan sellaista asiaa mikä Suomessa koetaan hyvin pyhänä; avointa ja rehellistä reiluutta kaupanteossa. 

Äitini kertoi minulle lapsena Afrikasta. Hänellä oli tuliaisina tuotuja kankaita, joita kuumina päivinä mökin rannalla kiedoimme ympärillemme leikkiäksemme afrikkalaisia. Hän kertoi miten naiset kantavat vettä ruukuissa päidensä päällä, ja kuinka he venyttävät rintansa niin että voivat imettää selässä roikkuvia lapsiaan olan yli. Afrikka oli minulle myyttinen maanosa, ja kuvittelin sen olevan todellinen kotimaani. Kaikkihan me olemme täältä lähtöisin, mutta jotkut kokevat tuntevansa yhteyden yhä. 

Minulla on ollut paljon romantisoivia mielikuvia Afrikasta. Suurin osa niistä rapisi rytinällä ensimmäisellä Guineanmatkallani. Kesti 20 vuotta ennenkuin uudestaan uskaltauduin tälle maanosalle. Toinen matkakokemukseni on ollut paljon lempeämpi. Tiesin paremmin mitä odottaa, olin kokeneempi matkustaja ja vatsabaketeeristoni paljon karaistuneempi. En odottanut Beninistä rantaidylliä ja rentouttavaa lomaa, en aisteja helliviä esteettisiä kokemuksia, luonnonkauneutta ja taiteesta ihastumista. En oikeastaan tiedä mitä odotin. Ehkä en odottanut mitään. Ehkä juuri siksi paikka pääsi yllättämään minut positiivisesti. Ihmisten läsnäolo ja lämpö, maisemien loputon karuus, ajankulku, erilainen elämänrytmi… Se miten asiat hoituvat. Eivät kylmän koneen kautta, vaan suoralla ihmiskontaktilla. Jos ei ensimmäisen ihmisen kautta, niin ketjussa kolmannentoista. Mutta aina läsnä on ihminen. Ja aina tärkeämpää kuin itse hoidettava asia, on ihminen joka asiaa hoitaa, ja hänen kanssaan käyty vuorovaikutus. Se että Suomessa voi hoitaa kaiken tapaamatta juuri koskaan ketään livenä tuntuu täällä käsittämättömältä. Jo se, että kerron meneväni yksin metsäkävelylle tuntuu kanssani jutelleesta paikallisesta naurettavalta. Yksin? Miksi ihmeessä? 

Tietenkin minä kaipaan yksinäisyyttä. Olen niin kasvanut siihen että jatkuva sosiaalisuus uuvuttaa minut. Silloin vetäydyn ylhäiseen etuoikeutettuun yksinäisyyteeni siirtomaatyylisen huvilan yläkertaan, jossa saan kirjoittaessani katsoa vyöryvää merta ja kuunnella kalastajien nuottakellojen kilinää aivan rauhassa. 

Tammi-helmikuu 2021 – Toinen matkani Villa Karoon 

Toinen reissuni Villa Karoon tapahtuu keskellä holtittomasti leviävää pandemiaa. Koko maailma on ollut poikkeustilassa jo vuoden, ja uusi virusmuunnos leviää Euroopassa. Kukaan ei nyt matkusta, vahvasta koronaväsymyksestä ja etelänkaipuusta huolimatta. 

Mutta Villa Karo on päättänyt pitää residenssitoimintaa yllä. Beninin tartuntaluvut ovat todella alhaiset, ja maahan saapuessa on tiukat testaustoimet. 

Pohdimme lähtöä moneen kertaan. Voiko tässä tilanteessa matkustaa? Mitä jos sairastumme Beninissä? Tai mitä jos tuomme Beniniin lisää tartuntoja? Päättelemme, että jos Villa Karon ylläpitäjät pitävät matkustamista mahdollisena, luotamme heihin. Otamme erityisen kattavan matkavakuutuksen, kysyn erikseen kattaako se helikopterikyydin sairastapauksessa. Suurin huolenaihe on mahdollisuus siihen että tuomme tartunnan mukanamme. Se tuntuisi moraalisesti pahalta. Teemme kaikkemme ettei niin käy; otamme koronatestin ennen lähtöämme, ja meidät testataan uudestaan Cotonoun lentokentällä, kahdella menetelmällä. Pikatesti antaa luvan jatkaa matkaa ja odottaa pcr-testin tuloksia. Vietämme kolme päivää Cotonoussa hotellissa odottaessamme testituloksia. 

Matkalla on tietenkin maskipakko. Kangasmaskit eivät käy, täytyy olla kirurginen maski. Raivoa nostattaa matkalla mies joka ei piittaa maskipakosta vaan laittaa maskin syrjään heti kun se on mahdollista. Sellainen räikeä piittaamattomuus tuntuu todella itsekkäältä. 

Aasialaiset matkustajat ovat sonnustautuneet kunnon suojavarusteisiin; valkoiset paperihaalarit, FFP-maskit, kumihanskat ja suojalasit. Mietin että olisi itsekin pitänyt hankkia vastaavat. Lentokoneessa ilman pyöriessä tuskin voi välttyä aerosolien kulkeutumiselta silmien limakalvoille, vaikka maski onkin naamalla. 

Vielä Cotonoussa korona on vahvasti läsnä. Hotellissa on maskipakko, ja kauppoihin ei pääse pesemättä käsiään, käyttämättä maskia ja mittauttamatta kuumetta. Mutta tavallinen kansa ei kadulla kulkiessaan käytä maskeja. Vielä suurempi ero iskee silmille kun saavumme Grand-Popoon. Täällä eletään kuin koronaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei käytä maskia, ihmisiä halataan, kanssakäyminen on aivan normaalia. Yhdellä tavalla korona näkyy; käsienpesupisteitä on enemmän kuin aiemmin, joka ravintolan ovella. 

Hyvin pian totumme paikalliseen elämäntyyliin, eli aivan normaaliin elämään. Olemme päässeet pakoon koronatodellisuudelta. Minun kannaltani tämän vierailun ajankohta on täydellinen; alani seisoo totaalisesti rajoituksien takia, eikä minulla ole mitään töitä Suomessa. Pari etäkuoroharjoitusta on viikossa, mutta lienee sama mistä maasta käsin niitä vedän. Matkan aikana tapaan muitakin samassa tilanteessa olevia; kun etätyöt ovat normi, voi niitä suorittaa mistä päin maailmaa tahansa. Nettiyhteys on toki hiukan epäluotettava, mutta jos asiat eivät ole pakottavan kiireellisiä ja elintärkeitä niin niiden hoitaminen ei ole niin minuutin päälle. 

Olen Suomessa ollut hyvin tarkka rajoitusten noudattamisesta, ja pitänyt kaikenmaailman rajoitusprotestojia moraalittomina ja itsekkäinä. Ruotsin linjaa olen pitänyt pöyristyttävänä ja Anders Tegnelliä suorastaan murhaajana. Täällä ajatukseni joutuvat kuitenkin koetukselle. 

Paikalliset ovat tottuneet paljon pahempiinkin tauteihin kuin korona. Malaria saattaa tappaa täysin terveen ihmisen kolmessä päivässä, ja kaikki ovat sen jossain vaiheessa sairastaneet, ja sairastavat toistamiseen. Kuolleisuus on korkea, on aivan tavanomaista että ihmiset heittävät veivinsä nelissäkymmenissä, eli minun iässäni. Ystäväni Steven isä kuoli 42-vuotiaana. Steven ystävän äiti kuoli juuri 44-vuotiaana. Tauteja tulee ja menee, ja ihmisen henki ei ole ihmisen kädessä. Suhtautuminen elämään on pakostakin kevyempi kuin meillä Suomessa. Hävikki on suuri ihan normaalioloissakin, joten korona on näissä oloissa melko harmiton pikkuvirus. 

Erot suhtautumisessa elämään ja kuolemaan näkyvät muissakin asioissa. Paikallisiin seremonioihin kuuluu aina jonkin eläimen uhraaminen, usein kanan tai kilin. Mekin saamme nähdä rituaalin, jossa kilin kaula sahataan tylsällä veitsellä auki, ja veri valutetaan kuppiin, josta se roiskitaan alttarille puujumalan kunniaksi. Meille yovoille näky ei ole miellyttävä. Ei varsinkaan se osuus jossa kili heitetään valutuksen jälkeen sivuun, ja se jatkaa sätkimistään vielä monta minuuttia. Suomessa tästä saisi eläinrääkkäystuomion. 

Minun on kuitenkin tarkasteltava omia tuntemuksiani monelta kannalta. Jos syön lihaa, mikä oikeus minulla on moralisoida eläimen tappamista? Onko eläimellä paremmat oltavat silloin kun se elää lajityypillistä elämää koko ikänsä vapaana kylässä, ja sitten kärsii loppupäässä muutaman minuutin, vai silloin kun se elää koko elämänsä ahtaassa karsinassa jossa se ei mahdu edes kääntymään, mutta kuitenkin murhatessa tainnutetaan? Meiltä on länsimaissa siivottu tappaminen näkymättömiin, emmekä lihaa syödessämme edes ajattele, että se on elävästä olennosta peräisin. Minä olen sellaisen ajatuksen kannalla, että jos syö lihaa, täytyisi se pystyä itse tappamaan. Oli miten oli, en tilaa lihaa paikallisissa ravintoloissa. Siihen tosin vaikuttaa enemmän se että liha on täällä sitkeää ja mautonta, jopa kalliissa ravintoloissa. Suomessa vähäinen lihansyöntini johtuu ilmastokysymyksistä. En silti ole niin suoraselkäinen että olisin siirtynyt vegaaniksi, vaikka pitäisi, ainakin osittain. 

Helmikuu 2022 

Kolmas matkani Villa Karoon 

Kolmannella matkallani Beniniin tunnen oloni jo vanhaksi konkariksi. Maan tavat ovat jokseenkin tutut, ja Grand-Popoon saavuttaessa tuntuu kuin ei olisi ollut poissa välissä lainkaan. Residenssi on tällä kertaa täynnä, joten majoitumme tutkimuskeskukseen, joka on nyt avattu residenssiläisille. Keskuksessa ei ole samaa tunnelmaa kuin päärakennuksessa, mutta huoneissa on ilmastointi ja omat suihkuhuoneet. Ilmastoituun huoneeseen jää helposti kykkimään kun keskipäivän kuumuus on pahimmillaan, ja nukkuminen on helpompaa kuin 30 asteen kuumuudessa, mutten ole vakuuttunut siitä miten hyvää ilmastointi tekee hengitysteille. Jotain viisautta on ollut siirtomaatyylisessä rakentamisessa, jossa majoitutaan toiseen kerrokseen leveiden kattojen alle, ja huoneiden läpi virtaa jatkuva merituuli. 

Aamiaispöydässä käy vilkas keskustelu. Residenssiläisillä on paljon todella mielenkiintoisia projekteja, joissa pohditaan mm. kolonialismin ja eurosentrisen ajattelun vaikutuksia kansainväliseen kanssakäyntiin, miehisiä rooleja, naisten johtajuutta, paikallisen väestön toimijuutta ja identiteettiä. Nämä ovat teemoja, jotka ovat olleet vahvasti mielessäni jokaisella reissullani, ja myös kanssakäymisessä paikallisten kanssa. On usein tuntunut kornilta tulla tänne etsimään inspiraatiota johonkin omaan loistavan apurahajärjestelmän tukemaan hörhöilyprojektiin, kun ihmiset, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä, kamppailevat aivan eri luokan ongelmien kanssa. On orpolasta, koulumaksuvaikeuksia, köyhyyttä, nälkää, perustarpeiden täyttämisen haasteita. Joka puolella. Tietenkin on myös keskiluokkaisuutta, toimeliaisuutta, kansainvälistä kaupankäyntiä ja instituutioita. Taiteellista visiota ja aikaansaavia projekteja. 

Residenssiläisten auttamishalu on ollut toistamiseen esille tuleva asia, eikä mitenkään helposti ratkaistavissa. Aiemmin ei ole ollut mitään järjestöä, jonka kautta olisi valvotusti voinut auttaa paikallisia ihmisiä, mutta kukaan residenssiin matkustanut ei ole voinut välttyä avunpyynnöiltä. Avunpyyntöjä tulee sekä töksähtävästi ja suoraan, että kierrellen ja korulauseisiin verhottuna. Melkein jokaista ystävystymistä varjostaa eriarvoisuus ja epäsuhtaiset lähtökohdat, ja melkein jokaisessa ystävyyssuhteessa jossain vaiheessa eteen tulee jonkinlainen avunpyyntö. Se varjostaa suhteita, ja hämmentää käsitystä ystävyyden vilpittömyyttä. Suomessa ei ole tapana pyytää tuttavilta taloudellista apua, sellainen koetaan häpeälliseksi. Täällä asiaa on kuitenkin pakko ajatella toisella tavalla. Tapoihin kuuluu muutenkin kysellä matkalta tulevalta että “mitä lahjoja toit minulle?”. Lahjan pyytäminen ei ole samanlainen tabu tai huonon käytöksen merkki kuin meillä, päin vastoin se kuuluu leikilliseen huulenheittoon. 

Itse ajattelen asiaa myös siltä kannalta, että saatuani ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon, opintotukea ja lukuisia taiteilija-apurahoja, olisi todella perspektiivitöntä ellen itse antaisi jotain tähän yhteisöön, johon pääsen ylellisesti hakemaan inspiraatiota. Auttaminen vaan ei ole niin yksinkertaista ja suoraviivaista kuin toivoisi. Yksittäisille ihmisille annetut lahjoitukset ja avustukset voivat herättää yhteisössä kateutta ja eripuraa, ja jopa rikkoa yhteisöjä. 

Avustuksia voidaan toisinaan myös käyttää toisin kuin oli sopimus, kuten on valitettavasti huomattu mm. Villa Karon vieressä sijaitsevan orpokodin tapauksessa. Voiko orpokodin johtoon luottaa? Ehkei kannata antaa lahjoituksia suoraan johdon käsiin? Miten sitten ylipäänsä voi auttaa niin, että tietää avun menevän siihen, mihin se on tarkoitettu ja luvattu? 

Itse koen parhaaksi tavaksi tukea paikallista bisnestä. Siis ostaa palveluita, tuotteita ja ruokaa, maksaa muusikoille ja esiintyjille asianmukaisesti, käydä retkillä ja tilata soittotunteja. Ja maksaa suosiolla Yovohintaa. En halua kannustaa ylihintojen kiskomiseen, mutta maksan mielelläni vähän enemmän kuin mitä on pyydetty. Tosin niin tehdäkseen täytyy olla perillä oikeasta hintatasosta, että tietää koska summa on kohtuullinen ja koska on viilattu liian torkeästi linssiin. 

Bisneksen käyminen tosin auttaa vain niitä, joilla jo on turvattu perustoimeentulo. Orpolasten koulunkäyntiavustukset onkin toinen kysymys. Villa Karon ”Power woman” Georgette Singbe pyörittää järjestötoimintaa, jonka kautta voi ryhtyä läheisen kylän orpolapsen tai osattoman tytön koulunkäyntikummiksi. Kummius ei ole ihan halpaa puuhaa, ja toiveissa on, että sellaiseen ryhtyessään sitoutuisi kummiuteen hiukan pidemmäksi aikaa kuin vain hetkeksi, ettei koulunkäynti katkea juuri alkuun päästyään. 

Eräs poika, jonka tanssiharrastusta olimme seuranneet jo ensimmäisestä vierailusta lähtien, oli joutunut orpokodissa pulaan, ja heitetty pihalle. Tunsimme poikaa hiukan, ja tiesimme että hänellä oli ollut lupaava alku koulunkäynnissä, ja rahkeita edetä koulussa hyvin. Epäonnekseen hän oli joutunut aikuisten juonitteluiden uhriksi ja pahoille teille. Päätimme ryhtyä hänen tukijoikseen porukalla, Georgetten järjestön kautta. 

Myös Villa Karo on perustanut vapaaehtoisen rahaston, jolla tuetaan orpokodin lasten koulunkäyntiä lyhentämättömänä niille, jotka eivät pääse kouluun kun orpokodilla ei ole varaa maksaa heidän koulunkäyntiään. Rahastosta maksetaan suoraan koululle tarvittava summa, ei siis orpokodin kautta. 

Matkamme viimeisiä päiviä varjostaa uutinen Euroopassa puhjenneesta sodasta. Uutinen on niin järkyttävä ja lannistava, että on vaikeaa enää keskittyä mihinkään luovaan toimintaan. Putinin hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä olemme kuitenkin kuvaamassa musiikkivideota Steve Abenille paratiisimaisissa maisemissa Monojoen varrella. Kuvaushomma on mukava projekti, ja saamme synkät ajatukset hetkeksi kohdistettua muualle. Voin sitten isovanhempana kertoa hauskoja tarinoita vastaukseksi kysymykseen “missä olit kun kolmas maailmansota syttyi?”