Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: ”Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: ”Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. ”Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti ”Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: ”En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa