0

Avainsana: Concerts

Maco Oey & Grand Poppoo

Villa Karossa sai alkunsa uusi musiikkibändi, Grand Poppoo, jossa musisoivat Villa Karon loppukevään stipendiaateista Maco Oey ja Sami Kontola sekä beniniläiset Steve Abeni ja Pierre Assogba. Kiitos oivallisen nimen keksimisestä kuuluu Villa Karon stipendiaatti ja kuvataiteilija Riiko Sakkiselle. Grand Poppoon ensimmäinen konsertti järjestettiin torstaina 5.4. Villa Karossa. Konserttia edelsi näyttävä mainostuskampanja: konserttijulisteita jaeltiin ympäriinsä ja järjestettiinpä mainostusta varten myös mopokulkue megafonia unohtamatta. ”Innostus konsertin järjestämiseen syntyi halusta näyttää Villa Karolle ja muille paikallisille, minkälaisten projektien parissa me stipendiaatit (Kontola, Mattila ja Sakkinen) olimme residenssijaksomme aikana työskennelleet.”

Konsertissa kuulluissa kappaleissa laulettiin niin suomeksi, englanniksi, minaksi, swahiliksi kuin jorubaksi. Yleisöä oli mukavasti kokoontunut Villa Karon mosaiikille ja tunnelma oli valloittavan lämminhenkinen. Yleisö eli hyvin mukana, ja huipennuksena mosaiikille kerääntyikin suurehko joukko ihmisiä tanssimaan loppukappaleen tahdissa. Lissa Gbassan seinälle heijastettiin samanaikaisesti kuvia, joita Sakkinen oli stipendiaattijaksonsa aikana ottanut, ja lisäksi konsertissa esiintyi kolmaskin Villa Karon stipendiaatti, muusikko Anni Mattila. Hän esitti konsertissa residenssijaksonsa aikana työstettyjä kappaleita pianon säestyksellä. Oey kertoo ilahtuneensa yleisön heittäytymisestä ja toivoo, että mukanaolleille jäi konsertista paljon mieleenpainuvia muistijälkiä.

Yhdessä muusikko Menard Mpondan kanssa Oey pitää Tampereella peruskouluissa musiikkityöpajoja, joissa yhdistyy iloinen yhdessä tekeminen ja rohkea heittäytyminen. Musiikkityöpajoissa muun muassa lauletaan, soitetaan rumpuja sekä harjoitellaan soittotekniikkaa. Samankaltaiset harjoitukset ja menetelmät ovatkin osoittautuneet toimiviksi kulttuurista riippumatta. Musiikkityöpajojen järjestämisen ohessa Oey ja Mponda ovat vierailleet Tansaniassa kouluttamassa paikallisia opettajia. Tarkoituksena oli jatkaa työskentelyä samankaltaisten tehtävien parissa myös Beninissä, mutta suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mpondan joutuessa yllättäen lentämään Tansaniaan. Mpondan poislähdön seurauksena Oey kävi yksin viidessä peruskoulussa pitämässä koululaisille musiikkityöpajoja. Oey kertoo, että musiikinopetusta ei valitettavasti ole usein paikallisissa kouluissa saatavilla muuta kuin juhlapäiviä varten, jolloin saatetaan järjestää esimerkiksi erilaisia tanssi- ja laulukilpailuja. Lisäksi soittimien määrä kouluissa on yleensä hyvin rajallinen. Alkuperäiseen työsuunnitelmaan kuului myös osallistuminen Ghanassa järjestettävään Green Festival -tapahtumaan. Suunnitellun reissun peruuntuessa avautuikin uusi tilaisuus hieman toisenlaisen projektin työstämiselle.

Miten Grand Poppoo kokoonpano sitten muodostui?

”Tavoitteenani oli löytää uusia ideoita ja tehdä omaa musiikkia. Olen mielelläni vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa ja tykkään ryhmätyön tekemisestä. Parasta Beninissä oleskeluni aikana onkin ollut yhdessäolo ja iloisuus.” Kaikki lähti siitä, kun paikallinen muusikko, Steve Abeni pyysi Oeyta virittämään kitaransa, minkä jälkeen Abeni ryhtyi improvisoimaan Oeyn soittaessa kitaraa. Myöhemmin Pierre Assogba liittyi mukaan ja seuraavaksi olikin lyömäsoitintaiteilija Sami Kontolan vuoro. Kokoonpanon jäsenet kokoontuivat useaan otteeseen yhdessä musisoimaan Villa Karoon, ja yhteistyön tuloksena syntyi kappale Mariama, jonka minan-, ranskan- ja jorubankielisestä sanoituksesta vastaavat Abeni ja Assogba. Yhdessä soittamisen myötä syntyi innostus kappaleen taltioimiseen, joten lopulta matka vei Cotonouhun äänitysstudioon. Tavoitteena on työstää kappale  Suomessa loppuun asti ja saada se julkaistuksi. Mariama-kappaleen musiikkivideota työstettiin yhteisvoimin Villa Karossa: Sakkinen vastasi taiteellisesta näkemyksestä, ohjauksesta ja visuaalisesta toteutuksesta rokotetutkimukseen osallistuneen Sampo Kiviniemen toimiessa kameramiehenä.

Oleskelunsa aikana Oey yritti ahkerasti opetella minan kieltä. ”Paikalliset ihmiset aina arvostavat kohdemaan kielen opettelua ja samalla se on mielestäni osoitus paikallisen kulttuurin, kuten myös ihmisten kunnioittamisesta.” Residenssijakson aikana syntyi toinenkin uusi kappale nimeltä Minan kieli korvissa soi! Oey kertoo olevansa onnellinen siitä, millaisia virikkeitä on paikallisesta musiikista saanut ja iloitsee myös uusien näkökulmien löytämisestä. Oeyn mukaan jokainen Afrikassa käynti muuttaa ihmistä. Tukea Villa Karosta omiin projekteihin on saatavilla, mutta loppujen lopuksi se, missä määrin haluaa ottaa kontaktia paikallisiin on pitkälti itsestä ja omista työskentelymetodeista kiinni. Vuorovaikutustaidot ovat tärkeässä roolissa residenssissä ollessa, kun eletään tiivisti eri taustoista tulevien ihmisten kanssa, joilla saattaa olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Lisäksi Oeysta on ollut hienoa nähdä uusien ystävyyssuhteiden muodostuvan, ja ehkä tulevaisuudessa saattaa kehkeytyä uusia yhteistyöprojekteja muiden stipendiaattien kanssa. Uusi residenssijakso Teksasissa odottaa, ja innolla jäämme myös odottamaan jatkoa Grand Poppoon tarinalle.

 

Muusikko ja opettaja Marco “Maco” Oey vietti Villa Karossa kolme viikkoa maalis-huhtikuussa 2018.

 

 

Harjoittelijan haavissa: Laura Pyrrö

Toistakymmentä vuotta sitten näin Sibelius-Akatemian lehdessä artikkelin Villa Karosta, ja siitä asti residenssi on aika ajoin käynyt mielessäni.

Oman työskentelyn lisäksi odotin paikalliseen kulttuurin tutustumista, omatoimisia retkiä, Togoon tutustumista kuten myös vodun-menojen seuraamista. Odotukseni täyttyivät ja suunnitellut työt sain tehdyksi, vaikkakaan trooppisen ilmaston vuoksi en pystynyt täysin totutulla intensiteetillä työskentelemään. Jos hakisin uudestaan stipendiaatiksi, muuttaisin hiukan omaa työsuunnitelmaani: olisi ollut mielenkiintoista tehdä yhteistyötä paikallisten muusikkojen kanssa. Stipendiaattijaksooni sisältyi paljon sellaista, mikä ei alkuperäiseen työsuunnitelmaani kuulunut. Innostuin esimerkiksi kirjoittamaan runoja ja osallistuin djembe-rumputunneille.

Residenssiaikana harjoittelin tulevaa operettirooliani, jonka harjoitukset alkavat heti Suomeen palattuani. Toinen suunnitelmaani kuulunut työ, erään oopperateoksen suomennos ja sovitus, jäi tosin kesken – osittain myös nettikatkosten vuoksi. Työnteon lisäksi olen valmistautunut tulevaa puolimaratonia varten, vaikka ihan niin pitkiä matkoja ei tullutkaan täällä juostuksi kuin olin ajatellut.

Esiintyminen Villa Karon kuukausikonsertissa oli hyvin ikimuistoinen kokemus. Ulkotiloissa musisoiminen tietysti tuo mukanaan haasteita ja muiltakaan häiriötekijöiltä ei voinut välttyä: äänenvahvistusta ei ollut, sähköpianon koskettimet toimivat hiukan puutteellisesti eivätkä nuotitkaan oikein tahtoneet pysyä tuulessa paikallaan. Olen useita kertoja aikaisemmin esiintynyt peruskoululaisille, joten osasin kyllä odottaa, että yleisö ei välttämättä malta pysyä paikallaan puhumatta. Konsertin myötä jäin pohtimaan, minkä verran täällä ylipäätään on senkaltaisia tilaisuuksia, joissa tulisi olla hiljaa. Suomessa yhteiskunnan normit melko tarkasti sanelevat, milloin hillitty käytös on toivottavaa. Uskon ja toivon, että yleisö kuitenkin sai esityksestäni jotakin irti!

On vaikea eritellä yhtä ikimuistoista hetkeä, sillä unohtumattomia hetkiä on niin paljon. Tämä on ollut erikoinen, yhteinen matka entuudestaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, joista sittemmin onkin tullut ystäviä. Jättimäisen merikilpikonnan kohtaaminen meren rannalla on varmastikin yksi mieleenpainuvimmista hetkistä. Sen jälkeen olenkin sitkeästi yrittänyt iltaisin taskulampun kanssa havaita rannalla lisää kilpikonnia, tosin huonolla menestyksellä. Kun meno on tuntunut liian pysähtyneeltä, olen lähtenyt kiertelemään ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Jokaiseen viikkoon onkin mahtunut unohtumattomia reissuja.

Olen paljon matkustellut esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä myös asunut ulkomailla, joten mitään yllättävää kulttuurista eroa ei oleskeluni aikana tullut vastaan. Olin jo etukäteen ottanut huomioon muun muassa erilaisen hygieniakäsityksen kuten myös vesi- ja sähkökatkokset. Aika kivuttomasti siis sujahdin paikallisiin menoihin mukaan. Tärkeää on, että sallii itsensä olla maassa maan tavalla. Kaikkeen tulee täällä varata enemmän aikaa, sillä asioiden järjestyminen ottaa oman aikansa.

Etukäteen haaveilin jo siitä, että saa vain rauhassa keskittyä itseensä ja omaan työhönsä jonkun muun huolehtiessa esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai aamiaistarjoilusta. Ei ole myöskään tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että välillä vaikkapa lukee kirjaa töiden tekemisen sijasta. Oleskeluni aikana olen kerännyt voimia, jotta jaksan taas innolla palata kotona odottavaan arkeen. Lisäksi on ollut hienoa tutustua muihin stipendiaatteihin. Asuminen yhdessä ikään kuin kämppiksinä tarjoaa otollisen mahdollisuuden poikkitaiteellisten yhteistyöprojektien muodostumiselle. Muutamia mahdollisia yhteistyöprojekteja jatkoa ajatellen onkin jo virinnyt. Ehdin myös pitää laulutunteja toiselle stipendiaatille, folkloristi Andreas Kalkunille.

Kotiinpaluun lähestyessä omia ajatuksia on hiukan vaikea saada kasaan. Tuntuu, että vasta saavuin ja toisaalta taas siltä, että olisin ollut täällä jo paljon pidemmän aikaa! Mielelläni lähden kuitenkin takaisin kotiin, missä työt, koirat ja Karo-puolisoni odottavat. Valoa, värejä ja lämpöä tulee varmastikin ikävä. Viisi viikkoa on mielestäni ollut hyvä aika. Ei tunnu siltä, että aika olisi työprojektien kanssa varsinaisesti loppunut kesken. Hieman olen jopa yllättynyt, miten tehokkaasti ja hyvin sain lopulta harjoitelluksi. Kotona tulee usein keksineeksi kaikenlaista oheistekemistä, kuten kaappien järjestelyä tai pyykkäystä, mikäli ei huvittaisi tarttua töihin. Täällä ajatuksena on ollut nimenomaan työnteko tiedostaen samalla, että aikaa on hyvin rajallisesti.

Minulla on tiedossa uusia rooleja sekä konsertteja. Kevään stipendiaattien kanssa olisi myös tarkoitus kokoontua myöhemmin Suomessa. Oli myös kiva huomata, että lyhyessäkin ajassa oppii suppeasti kommunikoimaan ranskaksi ja ehtivätpä ruokalistan perusraaka-aineetkin tulla tutuiksi – en siis ole koskaan opiskellut ranskaa. Tästä innoittuneena olisi tarkoitukseni aloittaa ranskan tunnit Suomeen päästyäni. Lisäksi minulla on tuloillaan Pohjois-Afrikkaan sijoittuva barokkiooppera, jonka lavastus- ja puvustusideoihin olen saanut inspiraatiota täältä ostamistani kaulakoruista. Tavoitteenani onkin tuoda visuaaliseen ilmeeseen hiukan länsiafrikkalaista vaikutusta. Olen aikaisemmin ollut muutamaan otteeseen taiteilijaresidenssissä Italiassa, ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti hakea uudestaankin ulkomaille residenssiin.

Residenssijaksoni on ollut erittäin positiivinen kokemus ja voin lämpimästi suositella stipendiaatiksi hakemista Villa Karoon. Olen kokenut oloni tervetulleeksi ja Villa Karon henkilökunta on ollut ihanan avuliasta ja ystävällistä. Liian laajamittaista, kunnianhimoista projektia ei kannata lähteä työstämään, sillä kuumassa ilmastossa ajatustyö on helposti melko tahmeaa. Kannattaa lisäksi pitää mielessä, että kulttuurisia eroavaisuuksia on paljon. On hyvä varautua myös siihen, että omaan työhön liittyviä uusia, odottamattomiakin ajatuksia saattaa ilmaantua.

Oopperalaulaja Laura Pyrrö vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Laura Pyrrö

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: ”Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

https://www.instagram.com/p/BRxaPNellez/?taken-by=villakaro.benin

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: ”Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

https://www.instagram.com/p/BRVpxilAD0o/?taken-by=villakaro.benin

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. ”Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti ”Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: ”En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

Harjoittelijan haavissa kausi 2 osa 3: Fredrik Ginman & Victor Bäck

Uuden vuoden vaihteesta lähtien ilonamme Villa Karossa on ollut Drifters’ Collective -bändissä vaikuttava räppärikaksikko Fredrik Ginman ja Victor Bäck, jotka Villa Karon keskuudessa yhteisnimellä ”Frector” paremmin tunnetaan. Haastattelumme hetkellä käsillä on kaksikon viimeinen päivä Beninissä ennen Suomeen paluuta. Suurta kotiinpaluuintoa ei ole ilmassa, sillä he olisivat mielellään viihtyneet Afrikan taivaan alla pitempääkin.

– Täällä oleminen on niin erilaista, rauhallista energiaa, kun pääsee rutiineista pois. Voi vaan istua ja olla stressaamatta mistään, Vicke toteaa.

– Me tultiin tänne kirjoittamaan lyriikat ja biisien pohjat meidän bändin seuraavalle albumille. Täällä ollaan, jotta kerrankin aikaa keskittyä ilman kiirettä, töitä ja keikkoja. Mut sitten taas samalla inspiraatiota on ihan toisella tavalla, kun ympärillä on paikallinen musiikki, rytmit, perkussioit ja kulttuuri kaikkinensa, Freddie lisää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vicke ja Freddie

Ajatus Afrikkaan lähdöstä sai alkunsa nimenomaan ajanpuutteesta ja sen ääneen lausumisesta. Eräs musiikkituottajatuttava oli vinkannut residenssiin hakemisesta, ja Vicken äiti puolestaan tiesi muutaman vuoden takaa joitain Villa Karon kävijöitä. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

– Heti kun tää nähtiin, niin päätettiin, että tänne pitää päästä! Musiikin, kulttuurin, räpin ja kaiken kannalta tää oli meille paras vaihtoehto. Alkuun oli tarkoitus hakea muuallekin, mutta kun Villa Karon hakemus tehtiin, niin tajuttiin, että ei me oikeasti minnekään muualle halutakaan. Tää antais meille kaikista eniten, Freddie kertoo.

Hakemukseen panostaminen kannatti, ja ovi Afrikkaan aukeni. Biisien kirjoittamisen lisäksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului muun muassa break dance -workshoppeja ja useampia keikkoja, mutta kaikkeen aika, raha ja selkävaivat eivät antaneet myöden. Eräskin konsertti oli jo suunnitteilla, mutta syystä useasta kustannukset nousivat liian korkeiksi ja suunnitelma oli peruttava. Onneksi esiintymistilaisuus kuitenkin järjestyi Djanglanmey-nimisestä pikkukylästä, jossa Yrjänä Sauros ja muutamat muut suomalaiset olivat vuosi sitten käyneet esiintymässä.

DSCF3560 (Medium)

Videolla Villa Karon stipendiaateista koottu The Funky Poulet extempore-esiintyminen Djanglanmeyn kylässä.

– Funky Poulet -keikka oli aivan loistava! Upeaa, että saatiin tehdä toi, mieletön fiilis pienessä kylässä. Mukana meidän kanssa viulu, piano ja kiippari, koko homma oli spontaania improvisointia. Täällä jengi on ollut niin avointa ja jakanut meidän kanssa niiden musiikkijuttuja, että oli tosi hienoa päästä näyttämään meidän omaa hiphoppia paikallisille.

Nyt lähdön hetkellä ajatukset Beniniin paluusta ovat jo hautumassa.

– Nyt kun täältä tuntee porukkaa, ois hienoa joskus tulla tänne koko bändillä ja tehdä paljon lisää. Ja vois tulla esittämään biisejä, joita me ollaan nyt täällä ollessa kirjoitettu. Niissä on paljon pieniä vaikutteita ihmisistä, keskusteluista, djembe-sessioista ja kaikesta mitä täällä on koettu.

 

Teksti ja video: Ida Lindholm
Kuvat: Eveliina Wirtanen ja Ishmael Falke