Viikkoja ennen kuin valokuvaaja Miikka Kiminki astui Villa Karon minibussista taiteilijatalon portille, talon henkilökunta sai sähköpostia, jossa pyydettiin residenssihuonetta mahdollisimman kaukaa keittiöstä. Pidempiaikainen altistuminen kalan hajulle saattaisi johtaa allergikon hengenvaaralliseen adrenaliinipiikkiä vaativaan shokkitilaan. Residenssipätkästä Beninissä on kuitenkin säilytty hengissä, ja taiteilijan muut henkilökohtaiset kompleksit ovat synnyttäneet yhteiskunnan lainalaisuuksia tarkastelevaa, erittäin kiinnostavaa valokuvataidetta. Valokuvaaja, joka kääntää oma vastoinkäymisensä itsetutkiskelun kautta ympäröivän maailman tutkielmaksi, iski kuokkansa hedelmälliseen maaperään Grand-Popossa.
Vaikka malaria sotki Miikan aikatauluja, kerääntyi materiaalia valtavasti.
”Grand-Popossa on 44 kylää, joihin on suhteellisen helppo päästä. Tämän ansiosta aikaa ei tarvinnut tuhlata liikkumiseen, mutta saattoi kuitenkin tutustua keskenään hyvin erilaisiin ympäristöihin. Kulttuurikeskuksen sijainti oli täydellinen tällaisen projektin tekemiseen,”
Miikka hehkuttaa ja esittää toiveen paluusta joko Villa Karoon, tai muuten Beniniin niiden kontaktien kautta, jotka kyliä ympäriinsä kolunneelle valokuvaajalle matkoilla kertyi.
Niin taideakatemian lopputyössään kuin opiskelua seuranneessa opetuspätkässäänkin Miikka keskittyi tavalla tai toisella identiteettiin ja omakuvaan. Lopputyönä Turun taideakatemiasta valmistui kirja, jossa valokuvaaja käsitteli omaa maskuliinisuuttaan. Yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaneen pojan miehisen identiteetin kehittymistä tukivat eripuolilta omaksutut miehen roolimallit.
”Vaikken kasvanutkaan isän kanssa, poimin tietysti itselleni miehen malleja muualta. Lopputyössäni pohdin sitä mistä näitä malleja olin hakenut ja valokuvasin ihmisiä, joista olen miehistä minääni rakentanut.” Miikka kertoo.
Miesroolien käsittely on jatkunut Beninissä.
”Sisältäpäin tehdyn suomikuvaston vastapainoksi lähdin hakemaan täältä uutta, laajempaa perspektiiviä”.
Ajatuksena on näiden kuvastojen yhdistäminen myöhemmin näyttelyksi. Paikan päällä Miikka kuvasi valokuvasarjaa yksinhuoltajaisistä ja kylän vanhimmista miehistä sekä videoi naisten viettelemiseksi tarkoitettua tanssia.
Yksinhuoltajaisyydestä
Ensimmäisen, yksinhuoltajaisiin, keskittyvän sarjan aihio oli Miikalla mielessä jo Suomessa. Hän ei kuitenkaan uskonut löytävänsä tällaisia perheitä Beninistä.
”En olisi ikinä osannut aavistaa, että löytäisin täältä kuvattavaksi tässä ajassa kahdeksantoista perhettä!”
Yksinhuoltajuus sinänsä osoittautui Beninissä hyvin erilaiseksi kuin Suomessa. Yhteisöllinen kulttuuri näytti vaikuttavan niin, että vaikka lapset elivätkin isiensä kanssa, käytännössä pihapiirissä tai kauempana oli lähes aina joku nainen, joka huolehti lapsista. Äidit eivät syystä tai toisesta välttämättä päässeet tapaamaan lapsiaan eron jälkeen. Vain kolmessa, neljässä kuvattavista perheistä äiti näki lapsiaan säännöllisesti. Sellaista lasten pallottelua vanhemmalta toiselle, kuin Suomessa ei näissä perheissä esiintynyt.
”Ehkä myöhemmin näistä perheistä voisi valita pienemmän ryhmän, joiden kanssa käsiteltäisiin aihetta syvemmälti. Vielä en kuitenkaan mennyt tarinoihin sen syvemmälle sisään. Keskityin kuvaamiseen ja minulla oli vain muutamia valmiita kysymyksiä ranskaksi.”
Vanhenemisesta ja kunnioituksesta
Yksinhuoltajaisiä käsittelevän projektin lisäksi Miikka teki kuvasarjaa kylänvanhimmista miehistä.
”Vanhat miehet ovat ylipäätään kiinnostaneet minua. Yhtäältä minua kiinnostavat elämän jättämät fyysiset jäljet, toisaalta kiinnostavaa on myös henkinen muutos: se miten elämän kierrossa vanhuus palautuu ikään kuin lapsuuteen ja meistä tulee uudestaan huollettavia. Etenkin vanhoille miehille tuntuu olevan hankalaa hyväksyä omaa avuttomuuttaan lähestyvän kuoleman edessä, niin Suomessa kuin Beninissäkin.”
Vanhusten kunnioittaminen Beninissä on Miikan mukaan käsin kosketeltavaa, toisin kuin Suomessa, vaikka traditiot ovat molemmissa maissa rapistumassa.
”Esimerkiksi erästä kuvaustilannetta varten vanhus oli laittautunut parhaimpiinsa ja saapunut osoittamaansa kuvauspaikkaan. Kun hän ymmärsi, että olin saanut kuvausvälineistöni valmiiksi, hän sormiaan kerran napsauttamalla hääti paikalta parikymmenpäisen hälyävän lapsilauman. Sanaakaan ei salissa vaihdettu. Lapset vaikenivat ja poistuivat paikalta välittömästi vanhusta kunnioittaen.”
Sukupuolten välisestä suhteesta
Kolmas Miikan miehisyys-projekteista liittyy naisen pelkoon. Kyseessä on video, jossa mies esittää naisen viettelemiseksi esittämän tanssin. Tanssija vaati kuvausajankohdaksi täysikuuta, josta hän haki voimaa rituaaliinsa ja näin videon tekeminen jäi Miikan viimeiseen iltaan Beninissä. Videon pariksi on tarkoitus kuvata suomalainen vastine: useimmille meistä tuttu rituaali, jossa suomalainen mies pullosta henkeä ammentaneena uskaltautuu iskuyritykseen baarissa. Luonnollista kuin metso soitimella, mutta näiden lähestymisyritysten taustalla Miikka näkee epävarmuutta, jota erilaisin rituaalein pyritään hallitsemaan:
”Miehet pelkäävät naisia.”
Benissä naisen asema yhteiskunnassa on heikko. Työt kaatuvat heidän harteilleen, ja he ovat yleensä taloudellisesti täysin riippuvaisia miehistään ja näin heille alisteisia. Uskonnon piirissä asetelma on toinen: voodoo-papittaret ovat hedelmällisyyteen liittyvien uskomusten ansiosta miespappeja voimakkaampia ja arvostetumpia. Suomessa asetelma on käänteinen: yhteiskunnassa naisen asema on parempi kuin Beninissä, vaikka tasa-arvoon on yhä matkaa. Kirkon piirissä, sitä vastoin naispappeuttakaan ei aina hyväksytä.
”Tämä asetelma ja erot yhteiskuntiemme välillä tarjoavat herkullisen kontrastin, jota olisi kiinnostava lähteä kehittelemään tulevaisuudessa”.
Valokuvauksesta ja aitoudesta
Benin oli Miikalle ensimmäinen itsenäinen oman projektin kuvausmatka.
”Ihan käytännön tasolla jännitti hieman, se, että miten saisi töitä tehtyä ilman yhteistä kieltä. Valokuvausvälineistökin piti suunnitella kentän mukaan.”
Kiinteiden polttovälien käyttäminen johti itse asiassa tilanteeseen, jossa valokuvattaviin oli luotava pakostakin kontaktia. Tästä oli monella tapaa hyötyä. Valokuvaustilanteet eivät pääse löystymään:
”Kuvaaja pysyy skarppina ja kuvattavat voivat seurata mitä tapahtuu”.
Tällainen kuvaaminen on tietysti haastavampaa, mutta noin yleensä ihmisten lähestyminen ja ikuistaminen on Miikan kokemusten mukaan ollut Beninissä Suomea huomattavasti helpompaa.
”Iästä riippumatta ihmisillä ei ole jatkuvaa kiirettä”.
Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet laitetaan tärkeysjärjestyksessä kaiken kärkeen.
”Fyysisen paikallaolon lisäksi, kuvattavat ovat täällä ajatuksineen ihan aidosti läsnä. Heitä ei tarvitse myöskään ohjastaa, vaan kaikki on niin paljon luonnollisempaa. Ihmiset ovat välittömämpiä, eivätkä poseeraa. Ehkeivät he ole saman lailla tottuneet keimailemaan peilikuvalleen kuin Suomessa, jossa ihmisiä on vaikea löytää maskiensa takaa ja jossa aitous katoaa jatkuvaan itsetarkkailuun ja kontrolliin.”
Suomessa on nykyään vaikea tehdä aikalaiskuvaa kadulla ihmisistä, kun nämä vaativat tivaavat syitä valokuvan ottamiselle.
”Kymmenen minuutin johdatuksen jälkeen, ei spontaaniudesta ole mitään jäljellä ja tekee mieli laittaa kamera takaisin laukkuun”.
Miikan mukaan voi käydä niin, ettei tulevaisuuden polville jää tällaista kuvastoa meidän ajoistamme. Ihmiset ovat pelokkaita netin takia, eikä varovaisuus turhaa olekaan – oman lapsen naama voi löytyä pian Facebookista, tai ties mistä muualta. Kuvan käytön kontrollointi on muuttunut aikaisempaa vaikeammaksi myös valokuvaajalle itselleen.
”Mediatalojen fuusioitumisen, kuvaajilta vaadittavien sopimusten ja valokuvaoikeuksien leviämisen myötä esimerkiksi Satakunnan Kansalle otettu kuva voi löytyä vuosien päästä vaikka jonkun Alma-median kustantaman kirjan kannesta.”
Olemmeko siis Suomessa rakentamassa pelkoa, jonka tieltä Afrikasta vielä löytynyt aitous katoaa?
Miikan sarja ”Kylän vanhimmat” on katsottavissa täällä.