0

Villa Karo

Vodoun – toute une vie

Texte: Victor Amoussou

Etant convaincu de la fragilité et du déséquilibre de leur civilisation, certains occidentaux partent inlassablement en croisade dans des pays exotiques. Ils explorent par exemple l’Afrique pour des réponses, mais ils y trouvent des manquements de vigueurs intellectuelles, parce que de base la vie quotidienne les ferme les yeux sur la civilisation profonde et hiérarchisée. L’erreur est faite depuis les premiers explorateurs: le fait de voir l’Afrique comme un continent à exploiter. Beaucoup des occidentaux ont toujours le but de profiter de l’étranger pour se modeler ou développer leur civilisation. Sans comprendre les langues et perceptions originales, ils regardent seulement la surface de cette culture: côté folklorique, esthétique, etc. Au lieu d’intégrer et valoriser la culture traditionnelle Africaine, ils se limitent à l’observer avec des perceptions occidentales.

Pendant des crises contemporaines mondiales, l’Afrique des traditions endogènes – exotériques et ésotériques – ont beaucoup à apporter à l’humanité. Parlons du cas de Vodoun dans la République du Benin. Le Vodoun signifie ce qui dépasse l’entendement humain. C’est la fusion des éléments fondamentaux de la nature, mais aussi un diminutif : l’ensemble des divinités ou esprits ajouté aux mânes des ancêtres qu’on appelle en Fon Vodun, Yèhwé ou Houn. Ils habitent des temples qu’on appelle Vodun ho, Yèhwé ho ou Houn ho. Ces temples sont dirigés par les prêtres, Vodunon, Yèhwénon ou Hounon.

Selon la dualité de toute chose crée ici-bas, la destinée spirituelle de l’humanité lui est voilée. Pour briser ce sceau, dans le culte Vodoun c’est le Fâ, une langue médiatrice entre les divinités et les humains. Le fâ est à la foi une science et une divinité présidant au destin de l’homme ; c’est un livre ouvert sur le passé, le présent et l’avenir, qui enseigne á l’homme ses liens profonds avec la nature. La planète sur laquelle nous vivons n’est qu’une fusion des quatre éléments de l’univers : le feu, l’air, l’eau et la terre. Pour parler des divinités, ils sont esprits de ces matières. On les trouve de différentes proportions dans toute espèce créés et chacun a son nom et signe dans le Fâ. La première fusion est appelée en Fon GBE, qui selon l’intonation signifie la vie, le monde ou la langue parlée. Donc les divinités parlent aux humains grâce à ces signes.

Le Fâ a en tout seize signes principaux qui symbolisent des dieux. Dans l’interprétation les combinaisons donnent des signes secondaires. Chaque signe a son sens mystique et ésotérique, ainsi que divinités qui les régissent et les gouvernent. Ils ont également leurs correspondances élémentaires : plantes, animaux, perles… qu’ils choisissent pour la composition cérémonielle et sacrificielle. On reçoit la condescendance et la clémence des dieux par les sacrifices. Le Fâ comme divinité est initiatique. Son prêtre, en fon Bokonon, est un sage de réflexions surnaturelles divinement inspiré. Chaque Vodoun est érigé sur un signe de Fâ. C’est pourquoi dans la tradition chaque prêtre doit avoir son Bokonon sauf si son kpôli (destin) lui permet de l’être. Tous les temples sont divers et uniques. Ils ne peuvent pas être généralisés.

La société Béninoise est profondément liée au Vodoun. Une preuve est que le Président porte serment aux noms des mânes des ancêtres. Vodoun est incontestablement une caractéristique spéciale, ressource du développement pour le Benin, si on l’observe du côté culturelle, politique, économique, écologique… Voilà pourquoi il faut lui donner le respect et la valeur qu’il mérite aussi en Occident. Il est temps par exemple de ne plus remplir les musées et galeries occidentaux avec « objets exotiques », mais les préserver dans leurs contextes originaux et essayer de les comprendre dans leurs propres termes, ni de rester dans la théorie occidentale. Expérience sans savoir est inutile et savoir sans expertise est folie.

Le Vodoun n’est pas uniquement une religion. C’est une science complexe de la perception de la vie et aussi un système morale et juridique, étant tout fortement lié à la langue. Par conséquent, il ne s’ouvre pas facilement aux visiteurs. De nos jours les maîtres de la tradition sont prêts à partager leurs connaissances pour l’évolution de l’humanité, les internationaux comme l’anthropologue et sociologue Honorat Aguessy, le professeur de Fâ David Koffi Aza, les pontifes du culte Vodoun et les couronnés officiels du Bénin. Profitons de leur savoir !

Lue teksti suomeksi Akpé-lehden numerosta 2/2014.

Kalastajan pitkä päivä

Artikkeli on julkaistu Maailman Kuvalehdessä 3/2014.
Kirjoittaja Maija Lassila on ollut Villa Karon stipendiaattina.

Ghanalaiset kalastajat työskentelevät ison osan vuodesta beniniläisellä Grand Popon rannalla.

Ghanalaiset kalastajat matkustavat meritse Beniniin kalastamaan. Osa perheenjäsenistä seuraa autolla perästä. Kuva Maija Lassila
Ghanalaiset kalastajat matkustavat meritse Beniniin kalastamaan. Osa perheenjäsenistä seuraa autolla perästä. Kuva Maija Lassila

Aurinko paahtaa, on myöhäinen aamupäivä. Ghanalainen kalastusosuuskunta on ollut työssä jo aamuvarhaisesta. Muutama kymmenen miestä on asettunut omille paikoilleen vetämään mereen johtavaa paksua köyttä.

Vedetään nuottaa, joka ulottuu monien satojen metrien päähän vaahtopäiselle Guineanlahdelle.

Myöhemmin miehet lepäävät varjossa ja odottelevat, että kalat uisivat verkkoon. Kauempana rannalla toinen miesryhmä vetää toista köyttä. Ennen pitkää nuottaköydet yhdistyvät ja verkko voidaan vetää rannalle. Jos saalis jää pieneksi, vedetään kaksi nuotallista. Kalaa on saatava joka päivä.

Lähemmäs sata Etelä-Ghanan Ketan kalastajakaupungista tullutta miestä on ajanut suuret yhdestä puusta veistetyt veneensä ohi Ghanan naapurimaan Togon rannikon, aina Grand Popoon Beniniin. Ryhmä viettää kymmenen kuukautta vuodesta täällä beniniläisellä rannalla. Kalastajien perheet seuraavat mukana, osa tulee rajojen yli autoilla. Kun kalastussesonki on ohi, palataan takaisin kotimaahan. Taukokuukausina kalastajat korjaavat verkkoja, juhlivat ja kuluttavat saatuja ansioitaan.

Viitisen vuotta sitten perustetun kalastusosuuskunnan päällikkö Wortsetsey Monyeko, 32, on kalastajien keskuudessa auktoriteetti. Hän on vastuussa kalojen myynnistä saaduista voitoista ja niiden jakamisesta. Voitot talletetaan pankkiin ja jaetaan sesongin päätteeksi niin, että päällikkö saa noin kolmasosan. Loput jaetaan tasan ryhmän kesken.

Päällikön suuri osuus selittyy hänen vastuullaan. Hän on vastuussa muun muassa veneiden, polttoaineiden ja verkkojen hankkimisesta sekä välineiden korjaamisesta.

Kalat ovat vähentyneet, selitykset vaihtelevat

Kuten muualla Länsi-Afrikassa, myös Beninin rannikolla suuret teolliset kalastusalukset  ryöstökalastavat. Paikallisten kertomusten mukaan tilanne ei ole kuitenkaan aivan niin paha kuin Ghanassa.

Grand Popossa selitykset kalojen vähentymiselle vaihtelevat. Usein kalastajat kertovat kaloja kyllä olevan, mutta kauempana ulapalla. Teolliset kalastusalukset heittävät suuren osan saaliista mereen kuolemaan. Tämän selitetään ajavan muut kalat kauemmas rannikosta, pienkalastajien ulottumattomiin.

Toisaalta kalojen vähentymistä selitetään ihmisten vähentyneellä kunnioituksella merta ja rantaa kohtaan. Yhä pienempiä kaloja pyydetään. Kalojen ei kuitenkaan ajatella täysin loppuneen.

Merivirran imussa, murtuvissa mainingeissa

Nuotanvetohuudot sekoittuvat kylän äänimaisemaan: mopojen pärinään, kukkojen kiekumiseen, maininkien jymyyn. Pillit soivat, kun kolmihenkinen soittajaryhmä kilkuttaa kelloja nuotanvetäjille.

Monyeko päättää, koska pidetään taukoa ja koska vetämistä jatketaan. Hän kannustaa miehiä jatkamaan pienellä laulunpätkällä. Jokunen kalastajan vaimo seuraa miehiä mukanaan vesiämpäreitä ja lounasta.

Monyeko päättää lounastaa perheensä luona. Kalastajat asuvat palmunlehvistä hiekalle rakennetuissa väliaikaisissa majoissa, joissa ei ole vettä tai saniteettimahdollisuuksia. Lounaaksi syödään usein käymällä valmistettua maissia ja tuoreita taskurapuja.

Ghanalaisen kalastusosuuskunnan toiminta on vain yksi Beninin monista erikoistuneista kalastusmuodoista. Toiset kalastusporukat keskittyvät makean veden kalastukseen tai merellä kalastamiseen veneestä käsin.

Yökalastuskaudella lokakuusta tammikuuhun monen kalastajan päivä alkaa jo kolmelta yöllä. Kalastajat uivat kuun valossa kauas veneille, väistäen merivirran imun ja murtuvat mainingit.

Kun kaikki miehet ovat veneissä, he nostavat vihreät purjeet ja etenevät joskus kymmenienkin kilometrien matkoja ulapalle kalojen perässä. Kalojen liikkeitä kuunnellaan veteen asetettavan pitkän puun kautta. Kun verkot on laskettu, kalastajat nukkuvat veneessä. Vasta aamupäivällä he palaavat rantaan, missä muut kyläläiset odottavat. Rannalla kalat punnitaan ja jaetaan venekunnittain. Seuraavana yönä sama toistuu.

Merellä kalastaminen on hengenvaarallista työtä. Poikia koulutetaan merikalastukseen vuoden ajan, ja uimataidon on oltava täydellinen.

Taitoa ja tarkkuutta vaativaa työtä

Iltapäivällä nuotanvedossa pidetään vähemmän taukoja, mukaan liittyy myös naisia. Kun aurinko painuu alemmas ja kalastajat ovat uupuneita, suuri punainen verkkoa merkitsevä poiju on tullut lähemmäs. Ulapalla nuottaa valvonut vene voidaan ohjata varovasti rantaan. Vain taitavimmat uimarit voivat ohjata venettä. Rantautuessaan vene voi kaatua murtuvissa aalloissa tai moottori rikkoutua.

Kun suuri vene on saatu kuivalle maalle, muutama kalastajista ui verkolle. Verkko on saatava rantaan sotkeutumatta ja yhdessä linjassa. Välillä uimarit katoavat metrien korkuisiin aaltoihin, mutta tulevat taas näkyviin. Vielä pari tuntia kuluu, kunnes molemmat nuottaköydet yhdistyvät ja painava verkko vedetään hiekalle.

Nuotan päässä odottaa saalis, suuri pussi täynnä pieniä hopeanhohtoisia kaloja. Saalis ei ole kovin suuri näin monelle kalastajalle. Alkaa naisten työ, kun he kuljettavat kalat suurissa vadeissa tasaiselle hiekalle, missä niistä muodostetaan samankokoisia kasoja.

Seuraavaksi käydään Worsetseyn johdolla kauppaa kalastajien ja muiden kyläläisten kesken. Grand Popon naiset ovat kalan jälleenmyyjiä. He savustavat kalat ja myyvät ne lähikylien markkinoilla. Pienimmät kalat kuivatetaan auringossa. Viimein joukko rannalla hajaantuu. On kotiinlähdön aika.

Maija Lassila

Lähdön tunnelmat

Villa Karon harjoittelija Emmi Holm jututti koti-Suomeen palaavia stipendiaatteja.

Villa Karon syksy on jo pitkällä; harjoittelijan näkökulmasta katsottuna stipendiaatteja tulee ja menee. Alla journalisti Tanja Seppäsen ja muotoilija Reetta Lukan fiiliksiä heidän lähtöään edeltävänä päivänä. Tanja tuli Villa Karoon kirjoittamaan faktaa ja fiktiota, Reetta sen sijaan haki inspiraatioita ja uusia tuulia tekstiilisuunnitteluun. Kumpikin heistä oli ensimmäistä kertaa Afrikassa.

Minkälaiset vaikutelmat sinulla on Grand-Poposta?

Tanja: Täällä on erittäin turvallinen olo, voi helposti liikkua pimeällä yksin. On myös kotoinen olo. Loppua kohti kylän miehet jättivät minut rauhaan, mikä oli mukavaa! Pientä ”häirintää” lukuunottamatta ihmiset ovat olleet todella mukavia.

Reetta: Kun ajoimme ensimmäistä kertaa Villa Karolle Alphonsen kanssa, muistan, kuinka näkymän pienuus yllätti. Grand-Popo on monen ihmisen kotikylä, silti kaikki rakentaminen on niin pienimuotoista ja vaatimatonta. Täällä on Suomeen verrattuna täysin erilaista, mutta silti on helppo olla. Saman tien olin kuin kotonani! Koen, että meren läsnäolon vaikutus on tälle paikalle suuri, vaikka siellä ei uidakaan. Meri tuo kauneutta ja tietoisuuden muusta, isommasta maailmasta. Lisäksi ilma on raikkaampaa. Huomasin eron heti, kun liikuimme sisämaassa. Toivon aina, että vesi olisi lähellä.

Mikä oli mieleenpainuvin kokemuksesi?

T: Kadulla päristelevät mopot muistan vielä pitkään: ne voivat kuljettaa mitä tahansa! Erilaiset voodoo-uskontoon liittyvät seikat ovat minulle vielä hämärän peitossa: mikä se oikeastaan on? Tuntuu, että voodoon ympärillä pyörii paljon salaisuuksia. Eläminen yleensä on täällä hyvin erilaista.

R: Retki Ganvién alueelle oli ikimuistoinen. Paikkaa kutsutaan Afrikan Venetsiaksi, mutta kokemus yllätti silti. Paikassa oli jotain niin outoa erilaista, etten tiedä voisinko löytää samanlaista maisemaa mistään muualta. Minua kiehtoo, miten koko elämä voi mukautua vesielementtiin. Kaikki on veden keskellä. Siinä oli jotain todella mahtavaa. Uskon, että Ganvién retkeltä putkahtelee muistoja mieleeni vielä pitkän aikaa.

Millä tunnelmilla lähdet kotiin päin?

T: Minulla on odottavat tunnelmat. Toivon, että kotona selviävät ne asiat, jotka ovat jääneet ymmärtämättä. Pienen taustalukemisen jälkeen odotan, että asiat loksahtavat paikoilleen. Olen myös tyytyväinen, etten ole ollut hirveän kipeä, täällähän voisi sattua vaikka mitä! Olen nyt myös oppinut, että pystyn tekemään töitä eli kirjoittamaan paremmin kylmässä kuin kuumassa ilmastossa.

R: Kyllä tulee hieman ikävä paikkaa ja kokemuksia. Olen todella kiitollinen, että olen saanut kokea kaiken tämän. On niin mahtavaa, että pääsin tänne ja annan kokemuksen heijastella elämääni jatkossakin. En ole niinkään surullinen lähdöstä vaan lähinnä onnellinen kaikesta koetusta. Onneksi uskalsin lähteä!

Confessions of an Anthropologist

Villa Karo’s intern in duty, Emmi, who is also an anthropologist, is reflecting ethics, understanding and responsibility in a foreign culture.

”No one will ever read it anyways. Those were the words that I kept repeating to myself every time I started to doubt my ethnographic skills during my fieldwork in Lagos, Nigeria. I wondered if I had understood my informants clearly enough. To make my life easier I lulled myself into believing that my informants in Nigeria will never read my master’s thesis. A funny thought, as I wrote the thesis in English in order to make it more available to everyone.

Finally I got myself to send my thesis about Nollywood, the Nigerian film industry, to the Lagosian university that helped me in my research. I was waiting for somebody to make remarks on the factual errors I had made in my deductions about the Nigerian society. However, nobody said anything. Maybe I had understood the culture ”correctly” or maybe I had emphasized strongly enough on the subjective quality of anthropological knowledge.

The actual traveling part aside, I dare to say that anthropologists in the early 20th century had it easier. Depending on the morale of the anthropologist, he or she could decide quite freely what to say about their research subjects. In most cases, describing the cultural differences was more important than to actually understand the cultural phenomena. The anthropologist was liable for the accuracy of his research to the Western audience, not to his research subjects – the ”natives” more than likely would not have been able to get a hold of the published research, let alone understand it.

I started to think about my experiences in the field while following the heated debate on the portrayal of West African vodun religion in Finland (and in the Western world in general). How does one portray one’s own experiences in an unfamiliar culture? I too signed the ”anthropologist’s ethical guidelines” on how to do ethnographic research while respecting one’s privacy and culture. Truthfully speaking I did not think too much about these guidelines – my informants were after all relatively accustomed to being in the spotlight! But the idea of ”no one will ever read it anyways” (my security blanket so to say) simply will not hold in the modern world.

Today everybody has, theoretically at least, access to published material on the internet. Even the research subjects, ”the natives”, can comment on the possible errors through social media. Researchers, artists, and other explorers need to think more carefully what and more importantly, how they portray their findings. The relationship between the researcher and the researched has become more equal. And rightly so!

After all this pondering, I decided to do something wild: you can download my thesis from the link below. Read it and feel free to comment! After all, that’s what anthropology is all about: cultural debate.

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135400