0

Avainsana: Scholarship holders

KIRJAIMET KERTOVAT – Kokemuksia taideprojektin toteuttamisesta ja kulttuurien kohtaamisista Grand-Popossa

Teksti: Eeva Honkanen ja Kastehelmi Korpijaakko

Grand-Popon koulu. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko
Grand-Popon koulu. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko

”Kuka piirtää linnun parhaiten” kysyy rehtori koululuokassa ja oppilaat tekevät työtä käskettyä. Luokan eteen riviin valikoituu ryhmä ylpeitä oppilaita, jotka ovat piirroksillaan ansainneet paikkansa taideryhmässämme.

Toteutimme beniniläiseen ja suomalaiseen kulttuuriin liittyvän taideprojektin Grand-Popossa. Kuvataideopettajina meille tuntui luonnolliselta ideoida teini-ikäisille oppilaille suunnattu taideprojekti, joka lisäisi yhteisymmärrystä eri kulttuurien kesken.

Meillä kummallakaan ei ollut aikaisempaa kokemusta taideopetuksen järjestämisestä suomalaisen koulujärjestelmän ulkopuolelta. Tulkin välityksellä toimiminen toi haasteita vastavuoroisuuteen oppilaiden ja opettajien kesken, projektin aikana pohdimme monesti tekemisen tarkoitusta ja saimme paljon kokemusta opetuksen organisoinnista vieraassa kulttuurissa.

S niin kuin sisu

Projektin toteuttaminen alkoi ennen matkaa Beniniin Keravalla Sompion yläkoulussa Eeva Honkasen kuvataideryhmissä. Jokainen oppilas sai valita kirjaimen, jonka ympärille rakennettiin kollaasin keinoin kuvitus. Kirjaimet innostivat oppilaita viestimään kuvilla erilaisia asioita suomalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi salmiakki, sisu, ja sauna olivat suosittuja aiheita S-kirjaimen ympärille koottuina. Moni oppilas ilahtui myös ideastamme päivittää kuvia projektin omaan Instagram-tiliin, jonka kautta kuvien syntymistä ja projektin etenemistä oli mahdollista seurata molemmista maista.

Kumpikaan meistä ei puhu ranskaa, joten tiesimme jo etukäteen kielimuurin tuovan projektiin omat haasteensa. Toisaalta otimme kirjaimet ja sanat kuvien lähtökohdiksi juuri tästä syystä: löytääksemme kommunikoinnin kohtia beniniläisten oppilaiden kanssa.

Taidetuokiot Grand-Popossa oli alun perin tarkoitus toteuttaa samoin kuin Suomessa. Toimme mukanamme suomalaisten oppilaiden tekemät teokset ja ajatuksena oli, että grandpopolaiset nuoret kertoisivat ja kirjoittaisivat niistä keksimiään tarinoita. Näin olisi mielenkiintoista tarkastella kuvia eri kulttuurin näkökulmasta.

Koska Beninin peruskouluissa taideopetus on hyvin vähäistä tai mallipiirustukseen perustuvaa, jäivät Grand-Popossa keskustelut kuvista vain yksisanaisiksi ajatusten vaihdoiksi. Oppilaat eivät olleet tottuneet keskustelemaan kuvista tai niiden merkityksistä.

Lisäksi kirjoitustaito vaihteli eri-ikäisten oppilaiden kesken suuresti. Ranska on oppilaille vasta toinen äidinkieli paikallisen minan kielen jälkeen eikä väärinymmärryksiltä ja haasteilta vältytty. Esimerkiksi paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin liittyvien ranskankielisten sanojen keksiminen oli oppilaille haaste. Millä kirjaimella lintu alkaakaan? Entä meri? Todettuamme kielelliset haasteet panostimmekin enemmän tekemiseen kuin puhumiseen ja siitä oppilaat nauttivat!

Opetustuokio Lissa Gbassassa. Kuva: Emmi Holm
Opetustuokio Lissa Gbassassa. Kuva: Emmi Holm

Kuvan tekemisen ilo

Miksi toteuttaa kuvataidetuokioita oman residenssityöskentelyn lisäksi? Kuka tästä hyötyy? Onko projektillamme mitään annettavaa grandpopolaisten elämään? Näiden kysymysten kanssa teimme usein tuttavuutta projektin aikana.

Päällimmäiseksi jäi kuitenkin huojennus. Osallistuvat lapset nauttivat selvästi työskentelystä erilaisten materiaalien ja kuvanteon ongelmien parissa. Kuvan tekemisen ilo välittyi työskentelyn edetessä ja valmiiden töiden äärellä. Se ilo on samaa kulttuurista riippumatta: pieniä onnistumisen kokemuksia ja oman näköisen maailman luomisen taikaa.

Valitsemamme kollaasitekniikka vaati useita vaiheita: pohjavärin työstöä, kuvamateriaalin valintaa ja sommittelua, piirtämistä ja kokeilua. Oppilaiden ilonhetket liittyivät selvästi maalin levittämiseen ja väreistä nautiskeluun, piirustusvaiheen onnistuneisiin ratkaisuihin ja oivalluksiin. Monien välineiden käyttö oli nuorille uusi kokemus; esimerkiksi vesivärien ja vahaliitujen käytöstä syntyi monia riemukkaita hetkiä. Rinnakkain esille asetettuina keravalaisten ja grand-popolaisten lasten työt kertovat kuvanteon haasteista ja iloista molemmilla mantereilla, arjen havaintojen yhtäläisyyksistä ja eroista.

Ilo oli myös meidän puolellamme, sillä opetustuokioiden kautta saimme viettää aikaa paikallisten lasten kanssa sekä kokea rikastavamme hiukan paikallisten ihmisen elämää.

Pohjavärin maalaushetki. Kuva: Eeva Honkanen
Pohjavärin maalaushetki. Kuva: Eeva Honkanen

Yksittäisistä projekteista pysyväksi toimintamuodoksi

Grand-Popon koululaisilla on keskiviikkoisin lyhyt koulupäivä. Se tarkoittaa, että keskiviikkoiltapäivät ovat hyvä mahdollisuus taideopetukseen tavallisen koulutyön ulkopuolella. Jotta useammat oppilaat saisivat nauttia kuvanteon tai muun taidetoiminnan iloista, näistä keskiviikko-iltapäivien taidetuokioista toivoisi muodostuvan jokaviikkoisia. Oman projektimme kohdalla huomasimme, ettei yhteistyöhön Villa Karon ja lähikoulun välillä ole vielä vakiintuneita käytäntöjä vaan jokainen projekti mietitään, perustellaan ja organisoidaan tapauskohtaisesti.

Taidetoiminnan kehittämiseksi pysyvien käytäntöjen luominen olisi mielestämme jatkossa tärkeää. Toivoisimme, että yhteistyö sujuisi mutkattomasti ja koulutiensä varrella jokaisella lähikoulun oppilaalla olisi mahdollisuus osallistua ainakin kerran taidetoimintaan Villa Karossa. Näin jokainen oppilas voisi luottaa vuoronsa tulevan eikä lintupiirrosten taidokkuus enää olisi ainoa portti osallistumiseen. Pysyvät käytänteet kannustaisivat myös stipendiaatteja kouluyhteistyöhön.

Lintupiirroksia liitutaululle. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko
Lintupiirroksia liitutaululle. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko

Villa Karon Lissa Gbassa on upea tila erimuotoisten taidehetkien toteuttamiseen. Kuvataideopetuksen kannalta tarkat tiedot materiaalien saatavuudesta olisivat stipendiaateille tarpeen. Pienet asiat, kuten saksien lukumäärä, voivat vaikuttaa työskentelyn sujuvuuteen paljon. Me toimme työskentelymateriaalit mukanamme ja lahjoitimme ne projektin päätteeksi koulun käyttöön.

Letters & Stories

Olemme iloisia, että saimme mahdollisuuden toteuttaa taideprojektin oman taiteellisen työskentelymme ohella Grand-Popossa. Kaikki ei mennyt niin kuin olimme aluperin suunnitelleet, mutta sitäkin suuremmin koimme onnistumisen tunteita työskentelyn edetessä. Loppujen lopuksi taideprojektista muotoitui erittäin toimiva opetusalusta jatkossakin eri kulttuurien välisiin yhteistyöprojekteihin.

Grand-popolaisten ja keravalaisten nuorten töistä ripustettu yhteisnäyttely Lissa Gbassassa todisti viimeistään sen, että onnistumisen ilo ei koskenut pelkästään meitä opettajia. Näyttelyn avajaisissa oppilaat esittelivät ylpeästi omia teoksiaan ystävilleen ja kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka on tehnyt parhaan työn.

Näyttelytunnelmaa Lissa Gbassassa. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko
Näyttelytunnelmaa Lissa Gbassassa. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko

Grandpopolaisten lasten työt matkasivat mukanamme takaisin Suomeen ja ne tulevat esille Sompion kouluun loppukeväästä 2015. Oppilaiden töitä voi ihailla myös Instagramissa nimellä @LETTERSSTORIES

Oppilaiden valmiita kollaasitöitä. Vasemmalla: Victor, 12 vuotta, Grand-Popon koulu. Oikealla: Aino, 7A-luokka, Sompion koulu, Kerava
Oppilaiden valmiita kollaasitöitä. Vasemmalla: Victor, 12 vuotta, Grand-Popon koulu.
Oikealla: Aino, 7A-luokka, Sompion koulu, Kerava

Harjoittelijan haavissa, osa 1: Manuel Dunkel

Kevätkauden ensimmäiset stipendiaatit (sekä allekirjoittanut) ovat alkaneet jo hiljalleen asettua taloksi Villa Karoon ja tottua Grand-Popon elämän päivittäiseen kiertokulkuun – sen verran kuin siihen tottuminen nyt ylipäätään on suomalaiselle mahdollista. Fiiliskierrokselle päätyi ensimmäisenä jo ennen vuodenvaihdetta saapunut jazz-saksofonisti Manuel Dunkel, tuttavallisemmin Manu, jolla on jo alkanut kolmas viikko Villa Karossa.

-Olen jo alkanut tottua ilmastoon, afrikkalaiseen aikakäsitykseen ja käytäntöihin täällä kylällä sekä Villa Karossa, Dunkel listaa. Hänen ensivaikutelmansa Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta liittyivät voimakkaasti aisteihin.

-Ensimmäiset asiat, jotka huomasin, olivat katuvalojen puutteesta johtuva pimeys, sekä omanlaisensa tuoksu. Jokaisella maalla on omansa, mutta täällä se muodostuu ehkä juurikin asioiden runsaasta polttamisesta. Ensipäivien lämpö katosi harmattanin [aavikolta tulevan pohjoistuulen, toim. huom.] myötä, ja taivaskin muuttui harmaammaksi.

Beniniin Dunkel lähti etsimään vaikutteita paikallisesta musiikista.

-Suunnitelmanani on säveltää pienelle jazzyhtyeelle, ja yhdistää siihen mukaan myös beniniläistä musiikkia, erityisesti rytmiikkaa. Olen saanutkin kuulla oikein hyvää paikallista musiikkia, etenkin perinteistä sellaista. Vodun-päivän festivaalit olivat hyvä paikka kuunnella, ja yllättävissäkin tilanteissa törmää mielenkiintoiseen musiikkiin, kuten lauluyhtyeen kulkiessa illalla kadulla lyömäsoittajineen, tai aamuvarhain herätessä, Dunkel kertoo. Hän oli jo Suomessa tutustunut joihinkin paikallisiin muusikoihin, mutta pääsi lähestulkoon heti saavuttuaan tositoimiin.

-Kysyttiin, haluanko soittaa neljän päivän päästä konsertin paikallisten kanssa, ja hetken vain mietittyäni vastasin kyllä! Olin seuraavana päivänä löytänyt jo lyömäsoittajan ja paikallisen instrumentin balafonin soittajan. Kokoonpano oli haasteellinen, mutta oli kiehtovaa tehdä heidän kanssaan puolen tunnin esiintyminen. Rumputunnilla en vielä ole käynyt, mutta eiköhän sekin ole vielä edessä, tai ainakin ideanvaihtosessio paikallisten kanssa.

Dunkel on melko varma siitä, että paljon mielenkiintoista tulee vielä tapahtumaan seuraavien kolmen viikon aikana.

-Odotan tietenkin monelaisia musiikillisia ja kulttuurisia elämyksiä. Harjoiteltua ja sävellettyä tulee varmasti, täällä on siihen hyvät puitteet ja työrauha, Dunkel kehuu.

 

Santeri Kaipiainen

Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.

Yhteisöllistä ja yksilöllistä pukeutumista Beninissä

Naisia Agbannakin kylässä Reetta Lukka_resize
Naisia Agbanakinin kylässä Togossa. Kuva: Reetta Lukka (2014).


Teksti: Tanja Seppänen

Beninissä kiinnitin heti ensimmäisenä huomiota ihmisten vaatetukseen. Vieraillessani torilla Togon pääkaupungissa Loméssa en tainnut nähdä yhtäkään tavallista vaatekauppaa, mutta kangaskauppoja oli vieri vieressä kymmenittäin. Siinä missä meillä päin ostetaan usein massatuotetut paidat päälle halpavaateketjuista, togolaiset ja beniniläiset ostavat ensin kankaan torilta ja teetättävät siitä itselle vaatteen räätälillä.

Toki Beninistä tai Togosta ostettu kangas voi olla teetetty Aasiassakin. Länsi-Afrikan maista se on mitä todennäköisimmin valmistettu Ghanassa. Kankaan valmistusmaasta riippumatta paikallisten käyttämissä tekstiileissä esiintyvät kuviot ja symbolit ovat kuitenkin länsiafrikkalaisille tuttuja.

Beninissä miehet pukeutuvat usein suoriin housuihin ja paitoihin, jotka on valmistettu samasta kankaasta. Heidän yllään näkee myös länsimaalaista t-paita ja farkut -tyyliä tai mekkomaista asustetta. Naiset pukeutuvat yleisimmin afrikkalaisista tekstiileistä tehtyihin kietaisutyylisiin mekkoihin tai paita- ja hameyhdistelmiin. Myös batiikkivärjätyt vaatteet ovat yleisiä. Itse en tainnut juuri nähdä samankuvioista vaatetta paikallisten yllä, sillä kuosien kirjo oli niin suuri.

Poikkeuksena ovat erilaiset juhlat, kuten Grand-Popolaisten Nonvitcha, jossa melkein koko kylä vierailijoineen pukeutuu samasta kankaasta valmistettuun asusteeseen kerran vuodessa helluntaisin. Samankaltaisuudesta huolimatta persoonallinen tyyli saa silti näkyä. Erilaiset kaula-aukot tai muut yksityiskohdat saavat vaatteen näyttämään erilaiselta kuin naapurilla.

Matkalla hautajaisiin Agbannakin kylään Seppanen_resize
Alpha Agbodjakin (vas.), Reetta Lukka, Dick Agbodjakin & Donald Agbodjakin matkalla hautajaisiin Agbanakinin kylään. Kuva: Tanja Seppänen (2014).

Värien kirjoa hautajaisissa

Muutama viikko Villa Karoon stipendiaatiksi saapumisen jälkeen sain kutsun hautajaisiin. Suomalaisena kutsu tuntemattoman ihmisen hautajaisiin herätti ensin ihmetystä, mutta viimeistään juhlassa ymmärsin, mistä oli kyse. Kyseessä oli vanhuuteen kuollut ihminen ja siten kuolema oli vielä luonnollisempi asia. Samalla hautajaiset toimivat kylä- ja sukujuhlana. Vierailin hautajaisissa Togon puolella Agbannakin kylässä. Ylleni puin tietysti afrikkalaisesta värikkäästä tekstiilistä räätälillä valmistetun mekon.

Vaikka hautajaisjuhlat olivat levittäytyneet koko kylään, pystyi kankaista päättelemään, kuka on todennäköisesti kenellekin läheistä sukua (itseäni lukuun ottamatta). Siinä missä meillä päin istumajärjestyksestä häissä ja hautajaisissa voi usein päätellä, kuka on kenenkin sisar tai äiti, täkäläiset merkkaavat sukulaisensa ja statuksensa samasta kuviosta valmistetulla asulla. Myös tanssijat hautajaisissa olivat pukeutuneet samanlaisiin värikkäisiin asusteisiin. Täytyy myöntää, että koskaan aiemmin en ole viihtynyt hautajaisissa näin hyvin.

Kirjoittaja on runoilija ja toimittaja, joka vietti syys-lokakuussa 2014 viisi viikkoa Villa Karon stipendiaattina.

Perinteinen hausa-asu Aboudoulaye Bouraiman yllä Seppanen_resize
Perinteinen hausa-asu Abdoullai Bourahiman yllä. Kuva: Tanja Seppänen (2014).

Villa Karoon keväällä 2015

Ensi kevääksi Villa Karoon on valittu:

Henrik Amberla, muotoilija
Maria Baric, säveltäjä, musiikkipedagogi, ohjaaja
Tuomas A. Laitinen, kuvataiteilija
Sonya Lindfors, koreografi, tanssija
Sari Palmgren, koreografi, tanssija
Sara Pathirane, kuvataiteilija
Jukka Peltola, näyttelijä
Totte Rautiainen, äänisuunnittelija, säveltäjä
Anna Rosendahl, ohjaaja
Johanna Sipilä, kuvataiteilija
Nemanja Stojanovic, nukketeatteritaiteilija, näyttelijä
Janne Tuomi, lyömäsoittaja, lyömäsoitinpedagogi
Saana Wang, valokuvaaja

Kevään CIMO-harjoittelija on Santeri Kaipiainen, FM, musiikkikasvattaja & pop-/jazzmuusikko.

Onnea kaikille valituille!

Myös syksylle 2015 on jo mahdollista hakea: syksyn haku on käynnissä 15.3.2015 saakka – haun ohjeet löytyvät täältä.