Avainsana: Scholarship holders

Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.

-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.

Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.

Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.