Meitä kaikkia ihmisiä yhdistää se, että syntymämme hetkellä olemme kaikki suunnilleen yhtä avuttomia, ja siinä suhteessa samalla viivalla. Toisille on kuitenkin jo varhaisesta iästä jaettu vaikeammat kortit: riippumatta yhteisöstä tai varallisuudesta, saattavat aistilliset, liikunnalliset ja kehitykselliset rajoitukset koitua kasvavan ihmisolennon haasteeksi jo varhain elämässä. Yhdenvertaisuusperiaate on onneksi kirjattu Suomen lakiin, ja vaikka valtaväestöltä saattaa monestikin unohtua aisti- ja liikuntarajoitteisten erityistarpeet, on asian korjaaminen usein melko helppoa, ja apua itsenäiseen ja täysipainoiseen elämään on tarjolla hyvin. Beninissä, jossa julkiset peruspalvelutkaan eivät ole aina maksuttomia tai edes itsestäänselviä, on tilanne vieläkin haastavampi erilaisten fyysisten tai kehityksellisten vammojen kanssa elävillä.
-Vammaiset ovat useimmiten täysin perheestä ja ystävistä riippuvaisia itsensä ruokkimisen, vaatetuksen ja muiden perustarpeiden suhteen. Meidän tavoitteemme onkin avustaa vammaisia autonomiseen elämään työllistämisen kautta, kertoo Grand-Popon kunnan vammaisyhdistyksen puheenjohtaja Pascal Nondichao.
Joulupäivänä 2011 perustettu yhdistys tarjoaa näkö-, kuulo- ja liikuntarajoitteisille mahdollisuuden elättää itsensä käsitöillä, kuten tuolinrakennuksella ja korinpunonnalla. Tällä hetkellä työllistyksen piirissä on 10 henkilöä, ja tavoitteena on kaksinkertaistaa luku tänä toimintavuonna. Vaikka toimisto pyörii 13 vapaaehtoisen voimin, ei varainkeruu kuitenkaan aina ole helppoa.
-Olemme olleet asiastamme yhteydessä alueellisen kehityksen keskukseen. Rahoitus tulee kertalahjoitusten lisäksi noin sadalta säännölliseltä lahjottajaltamme (lahjoitussumma on noin 2 euroa vuodessa) sekä käsitöiden myynnistä. Pari paikallista hotellia sekä myös Villa Karo ovat jo ostaneet tuolejamme. Lisäksi Villa Karo auttaa yhdistystä taloudenhoidossa sekä tapahtumien järjestämisessä, ja l’Auberge tarjoaa apua ruoka- ja majoitusasioissa, Nondichao kertoo.
Vammaiset lapset pääsevät kyllä kouluun, mutta tarvitsevat useimmiten avustajan omasta takaa. Näkövammaisille on oma koulunsa muualla, mutta he voisivat teoriassa käydä koulua myös Grand-Popossa, kunhan yhdistys saa hankittua erillisen tulostimen braille- eli pistekirjoitukselle. Liikuntarajoitteisille yhdistys hankkii sauvoja, kolmipyöriä ja muita apuvälineitä. Kehitysvammaisten auttamiseen ei vielä ole resursseja, mutta tavoitteena on antaa heidän perheilleen tukea sekä rahallisesti että vapaaehtoistyön kautta. Käsitöiden ohella löytyy myös haaveita muuhun aktivointiin.
-Haluaisimme järjestää musiikkitoimintaa. Meillä on muutama hyvä laulaja, mutta lyömäsoittimet puuttuvat vielä! Saisimme varmasti kasattua joukostamme kokonaisen yhtyeen, Nondichao haaveilee.
Kuvat: Pascal Nondichao, yhdistyksen puheenjohtaja
Teksti: Santeri Kaipiainen, Villa Karon CIMO-harjoittelija
Tänä keväänä on Villa Karon stipendiaattikalenterissa huomattavan usein kahden taiteilijan nimet kirjoitettu saman huoneen kohdalle. Lieneekö kaksin aina kaunihimpi vai testaako tropiikki parisuhteen kestävyyttä? Oli miten oli, pysäytin päivärutiiniensa keskelle vuoden ensimmäisen Villa Karon taiteilijapariskunnan, teatteriohjaaja Anna Rosendahlin sekä äänisuunnittelija ja muusikko Totte Rautiaisen. Rakkausruodinnan sijaan ajauduimme (onneksi?) kuitenkin syvien ja oivaltavien ajatusten äärelle kokemisesta, omaksumisesta ja arvottamisesta.
Anna ja Totte
Santeri: Olette olleet nyt Villa Karossa kaksi viikkoa. Miltä tuntuu? Anna: Tuntuu siltä, että nyt vasta alkaa jotenkin ajatus kulkea ja kuva hahmottua siitä, mitä tässä ympäristöstä voisi kerätä, antaa ja ammentaa. Kaksi viikkoa on aika lailla mennyt ”harmattanin varjossa”: paljon asioita on tullut törmäyskurssille kulttuurisesti, mutta myös ajankäytöllisesti hektisen Suomen arjen vaihtuessa toisenlaiseen. Nyt niitä ideoita alkaa syntyä. Totte: Itselläni on samat vibat, vaikka paljon matkustaneena tiesinkin jo ennalta, että erilaisten kulttuurien kohdatessa menee maadoittumiseen aikaa. Kaksi viikkoa on aiemminkin mennyt Afrikan-reissulla siihen, että hahmottaa paikallisen mielentilan ja keho tottuu lämpöön sekä koko kulttuuriin. Nyt alkaa pulssi tasaantua, ja pystyy jo työskentelemäänkin.
Santeri: Millä tavalla työskentely sitten käytännössä muuttuu? Totte: Suomessa on tietynlaiset rutiininsa, joita ei täällä voi toteuttaa, joten pystyy keskittymään eri tavalla kuin kotona, rauhoittumaan työskentelyyn ja löytämään siihen erilaisen rytmityksen. Aluksi tietenkin keskittyminen hajoaa moneen eri ihmeelliseen asiaan, ja muutenkin haluaa olla suorittamatta. Anna: Olisikin aikamoista, jos pystyisi siirtämään Suomen työtavat tänne niin, että vain työpöytä vaihtuisi! On kuitenkin kaunista ja ihastuttavaa antautua uudelle kulttuurille ja meiningille, ja sitä kautta uudistua. Hiljalleen taas muistaa, mitä tuli tänne tekemään, jolloin myös huomaa, mitkä asiat täällä kiinnostavat, kutsuvat luokseen ja tulevat lähelle. Suorituskeskeinen pää toki toivoo pääsevänsä heti kiinni työhön, ja tuottavuudenhan kannalta olisi ideaalia siirtyä uuteen ympäristöön vain silmänräpäyksessä. Kuitenkin jos yrittää heti suorittaa kaiken uuden, sen sijaan että vain antautuisi sille, niin ohittaa kaiken sen muutoksen, mitä tämä uusi ympäristö meille tekee. Sitä haluaa vaikuttua – ja vaikuttuu.
Santeri: Niin, eikä muuten olisikaan järkeä lähteä tänne asti. Totte: Niin, Suomi kuitenkin edustaa aika suorituskeskeistä kulttuuria, ja työ, jota tänne tullaan tekemään, on kuitenkin sidoksissa afrikkalaiseen kulttuuriin. Tiesimme, että viiden viikon oleskelu tulee olemaan todella lyhyt aika, koska täällä ei voi liikaa aikatauluttaa asioiden ja tapahtumien kulkua, vaan ne tulevat yllättäen luokse ja vain tapahtuvat. Pitää vain ajan kanssa saada kiinni kulttuurista ja mielenlaadusta, jotka täällä vallitsevat, ja siitä rikkaudesta, joka pinnan alla kytee. Mitä enemmän aikaa siihen on täällä, sitä parempi, koska sitä ei voi opiskella kirjoista. Anna: Täällä on aivan hirveästi kaikkea materiaalia, jota haluaisi kerätä: liikettä, ääntä, kehoa, kuvaa ja kaikkea sitä toiseutta. Inspiroituahan voi missä vain, mutta jotta siitä tulisi käyttömateriaalia omalle taiteelleni, haluan elää ja tuntea sen omassa kehossani. Se on minulle eettinen kysymys. En voi tulla vain ottamaan asiaa X ja määritellä, että ”tämä on nyt etnistä”, ennen kuin tunnen sen asian itse, ja minulle ennen kaikkea emotionaalisesti, eikä välttämättä älyllisesti. Totte: Jos ensimmäisenä päivänä alkaa vain valokuvata kalastajia ilman, että sanoo heille sanaakaan, niin on se vähän raiskauksenomaista. Ettei halua lainkaan ymmärtää kontekstia, vaan ainoastaan tilanteesta irti kuvat, joille sitten itse antaa merkitykset. Anna: Kaksi viikkoakin on ollut tosi lyhyt aika asioiden elämiseen. Siihen, että niitä voisi ajatella itselleen uusiksi. Totte: Mutta se on ehkä se minimi siihen, että kävelytahti hidastuu ja pystyy hahmottamaan tätä maailmaa. Anna: Niin, kyllä mä ainakin olen sisäisesti törmäyskurssilla koko ajan, vaikka konkreettisesti ei yhtenä päivänä pystykään tekemään paljoa; kohta huomaa taas miettivänsä, että missäs oikein syötäisiin. Sitä tiedostamatonta ja sanatonta tavaraa on kuitenkin niin paljon. Eikä kaikkea jaksakaan pukea sanoiksi.
Santeri: Olette keränneetkin paljon materiaalia: molemmat ovat tanssineet, Totte on nauhoittanut soittoa ja äänimaisemia sekä ottanut paljon valokuvia, ja Anna tutustunut vodun-maailmankuvaan ja perinteeseen. Anna: Olen etsinyt Mami Watan ”sitä jotain”, joka voimakkaasti liittyy mulla suurempaan meritematiikkaan. Eilisellä kyläreissullakin olimme vahvasti kalastuksen parissa, ja saimme monenlaista siihen liittyvää tietoa: kuvia ja ääniä, tavoista ja rytmeistä puhumattakaan. Totte: Tanssi ja rytmi on aina mukana afrikkalaisten kulttuurien parissa työskennellessä. Pari vuotta sitten, kun olin Burkina Fasossa, luonnollisin tapa tutustua kyläläisiin oli olla osa heidän rytmiään ja tanssia joka päivä heidän kanssaan. Tuli heti kehollisesti läsnäolevampi olo, mikä helpotti integroitumista kulttuuriin. Kun täälläkin heti aamulla aloittaa tanssin, niin heti maadoittuu tähän paikkaan eri tavalla, vaikka tällä kertaa ei olekaan koko kylä läsnä. Mahdollisuuksia tanssia saisi olla täällä enemmänkin. Tekemäni rytmiäänitteet vievät aivan omalle uralleen, sieltä tulee paljon vaikutteita ja impulsseja. Suomessa tulee helposti jumiuduttua tiettyihin tuotantokaavioihin, rutiineihin ja estetiikkaan, ja vieraasta rytmiikasta sekä varsinkin sen historiasta ja merkityksistä saa uutta innostusta. Olen huomannut täällä samoja rytmejä kuin afro-brasilialaisessa kulttuurissa ja New Orleansin musiikissa, ja täältähän ne sinne ovat lähteneet, vaikuttaakseen myöhemmin itselle tärkeisiin musiikkityyleihin. Anna: Yksi asia, jota huomaan keräileväni joka puolelta, on kiinnostus kehoon ja varsinkin naiseen. Huomaan vahtaavani koko ajan paikallisia naisia ja heidän kehollisuuttaan! Sonyalla [Lindfors, myös stipendiaatti] on samoja teemoja. Tarkastelussani on ollut sekä yksilön keho että myös yhteisön kollektiivinen kehollisuus. Kalat eivät nouse merestä ilman kylää. Lihaksisto ja kehomuisti periytyvät aivan eri tavalla täällä. Noëlin [Saïzonou, muusikko ja tanssija] kanssa puhuttiin siitä, miten täällä ei ole taideyliopistoja, vaan kaikki kulttuuri periytyy ympäristöstä. Totte: Moni taiteilija puhuu Suomessakin, että taiteen pitäisi olla lähempänä arkea. Taiteen rajoista tehdään isompi asia länsimaissa, ja se vaikuttaa ihmisiin. Anna: En yhtään ihmettele, että kaikki on täällä vähän muusikoita. Taiteilijuus on lähempänä arkea, kun taas meillä on rasitteena ajatus elitistisestä korkeataiteilijuudesta, joka vaatii jonkinlaisen kruunun.
Santeri: Mutta täälläkin näkyy selkeästi raja perinteisen ja modernimman välillä. Totte: Kyllä Noëlkin sekoittaa selkeästi popularisoituneita tansseja, steppejä ja twistejä, paikallisiin rytmeihin, vaikkeivät ne traditioon kuulu. Puhdasoppiselle perinteelle on kuitenkin omat tilaisuutensa, kuten vaikka hautajaiset. Burkinafasolainen Sibiri Bebe, joka opettaa mua Helsingissä, sekoittaa aika rohkeallakin tavalla eri tansseja; vaikka se ei meidän näkökulmasta näytä erityisen rohkealta, niin monet tuomitsevat sen hänen kotimaassaan. Suomessa afrikkalaisen tanssin koreografiat näyttäytyvät helposti meille vain kivoina liikkeinä. Anna: Rohkeus näyttäytyy ehkä jonain muuna kuin rytmien sotkemisena. Perinteet ja historiankirjoitus ovat erilaisia.
Santeri: Onko kaikki keräämänne vielä raakapuuna pinossa pihalla, vai oletteko alkanut jo kasata siitä huonekalua? Totte: Vuollaan vielä. On tässä jo teemoja, mutta kyllä se sieltä tulee. Anna: Joku palli ehkä on jo valmiina, heh. Ei se ihan lautakasana enää ole. Mutta työsuunnissani ei ole mitään uutta, tunnen omat tapani suodattaa materiaalia ja uusia asioita. Aiheet vaan saattavat muuttua tämän jatkuvan törmäyskurssin myötä.
Santeri Kaipiainen Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
”Kuka piirtää linnun parhaiten” kysyy rehtori koululuokassa ja oppilaat tekevät työtä käskettyä. Luokan eteen riviin valikoituu ryhmä ylpeitä oppilaita, jotka ovat piirroksillaan ansainneet paikkansa taideryhmässämme.
Toteutimme beniniläiseen ja suomalaiseen kulttuuriin liittyvän taideprojektin Grand-Popossa. Kuvataideopettajina meille tuntui luonnolliselta ideoida teini-ikäisille oppilaille suunnattu taideprojekti, joka lisäisi yhteisymmärrystä eri kulttuurien kesken.
Meillä kummallakaan ei ollut aikaisempaa kokemusta taideopetuksen järjestämisestä suomalaisen koulujärjestelmän ulkopuolelta. Tulkin välityksellä toimiminen toi haasteita vastavuoroisuuteen oppilaiden ja opettajien kesken, projektin aikana pohdimme monesti tekemisen tarkoitusta ja saimme paljon kokemusta opetuksen organisoinnista vieraassa kulttuurissa.
S niin kuin sisu
Projektin toteuttaminen alkoi ennen matkaa Beniniin Keravalla Sompion yläkoulussa Eeva Honkasen kuvataideryhmissä. Jokainen oppilas sai valita kirjaimen, jonka ympärille rakennettiin kollaasin keinoin kuvitus. Kirjaimet innostivat oppilaita viestimään kuvilla erilaisia asioita suomalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi salmiakki, sisu, ja sauna olivat suosittuja aiheita S-kirjaimen ympärille koottuina. Moni oppilas ilahtui myös ideastamme päivittää kuvia projektin omaan Instagram-tiliin, jonka kautta kuvien syntymistä ja projektin etenemistä oli mahdollista seurata molemmista maista.
Kumpikaan meistä ei puhu ranskaa, joten tiesimme jo etukäteen kielimuurin tuovan projektiin omat haasteensa. Toisaalta otimme kirjaimet ja sanat kuvien lähtökohdiksi juuri tästä syystä: löytääksemme kommunikoinnin kohtia beniniläisten oppilaiden kanssa.
Taidetuokiot Grand-Popossa oli alun perin tarkoitus toteuttaa samoin kuin Suomessa. Toimme mukanamme suomalaisten oppilaiden tekemät teokset ja ajatuksena oli, että grandpopolaiset nuoret kertoisivat ja kirjoittaisivat niistä keksimiään tarinoita. Näin olisi mielenkiintoista tarkastella kuvia eri kulttuurin näkökulmasta.
Koska Beninin peruskouluissa taideopetus on hyvin vähäistä tai mallipiirustukseen perustuvaa, jäivät Grand-Popossa keskustelut kuvista vain yksisanaisiksi ajatusten vaihdoiksi. Oppilaat eivät olleet tottuneet keskustelemaan kuvista tai niiden merkityksistä.
Lisäksi kirjoitustaito vaihteli eri-ikäisten oppilaiden kesken suuresti. Ranska on oppilaille vasta toinen äidinkieli paikallisen minan kielen jälkeen eikä väärinymmärryksiltä ja haasteilta vältytty. Esimerkiksi paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin liittyvien ranskankielisten sanojen keksiminen oli oppilaille haaste. Millä kirjaimella lintu alkaakaan? Entä meri? Todettuamme kielelliset haasteet panostimmekin enemmän tekemiseen kuin puhumiseen ja siitä oppilaat nauttivat!
Opetustuokio Lissa Gbassassa. Kuva: Emmi Holm
Kuvan tekemisen ilo
Miksi toteuttaa kuvataidetuokioita oman residenssityöskentelyn lisäksi? Kuka tästä hyötyy? Onko projektillamme mitään annettavaa grandpopolaisten elämään? Näiden kysymysten kanssa teimme usein tuttavuutta projektin aikana.
Päällimmäiseksi jäi kuitenkin huojennus. Osallistuvat lapset nauttivat selvästi työskentelystä erilaisten materiaalien ja kuvanteon ongelmien parissa. Kuvan tekemisen ilo välittyi työskentelyn edetessä ja valmiiden töiden äärellä. Se ilo on samaa kulttuurista riippumatta: pieniä onnistumisen kokemuksia ja oman näköisen maailman luomisen taikaa.
Valitsemamme kollaasitekniikka vaati useita vaiheita: pohjavärin työstöä, kuvamateriaalin valintaa ja sommittelua, piirtämistä ja kokeilua. Oppilaiden ilonhetket liittyivät selvästi maalin levittämiseen ja väreistä nautiskeluun, piirustusvaiheen onnistuneisiin ratkaisuihin ja oivalluksiin. Monien välineiden käyttö oli nuorille uusi kokemus; esimerkiksi vesivärien ja vahaliitujen käytöstä syntyi monia riemukkaita hetkiä. Rinnakkain esille asetettuina keravalaisten ja grand-popolaisten lasten työt kertovat kuvanteon haasteista ja iloista molemmilla mantereilla, arjen havaintojen yhtäläisyyksistä ja eroista.
Ilo oli myös meidän puolellamme, sillä opetustuokioiden kautta saimme viettää aikaa paikallisten lasten kanssa sekä kokea rikastavamme hiukan paikallisten ihmisen elämää.
Grand-Popon koululaisilla on keskiviikkoisin lyhyt koulupäivä. Se tarkoittaa, että keskiviikkoiltapäivät ovat hyvä mahdollisuus taideopetukseen tavallisen koulutyön ulkopuolella. Jotta useammat oppilaat saisivat nauttia kuvanteon tai muun taidetoiminnan iloista, näistä keskiviikko-iltapäivien taidetuokioista toivoisi muodostuvan jokaviikkoisia. Oman projektimme kohdalla huomasimme, ettei yhteistyöhön Villa Karon ja lähikoulun välillä ole vielä vakiintuneita käytäntöjä vaan jokainen projekti mietitään, perustellaan ja organisoidaan tapauskohtaisesti.
Taidetoiminnan kehittämiseksi pysyvien käytäntöjen luominen olisi mielestämme jatkossa tärkeää. Toivoisimme, että yhteistyö sujuisi mutkattomasti ja koulutiensä varrella jokaisella lähikoulun oppilaalla olisi mahdollisuus osallistua ainakin kerran taidetoimintaan Villa Karossa. Näin jokainen oppilas voisi luottaa vuoronsa tulevan eikä lintupiirrosten taidokkuus enää olisi ainoa portti osallistumiseen. Pysyvät käytänteet kannustaisivat myös stipendiaatteja kouluyhteistyöhön.
Villa Karon Lissa Gbassa on upea tila erimuotoisten taidehetkien toteuttamiseen. Kuvataideopetuksen kannalta tarkat tiedot materiaalien saatavuudesta olisivat stipendiaateille tarpeen. Pienet asiat, kuten saksien lukumäärä, voivat vaikuttaa työskentelyn sujuvuuteen paljon. Me toimme työskentelymateriaalit mukanamme ja lahjoitimme ne projektin päätteeksi koulun käyttöön.
Letters & Stories
Olemme iloisia, että saimme mahdollisuuden toteuttaa taideprojektin oman taiteellisen työskentelymme ohella Grand-Popossa. Kaikki ei mennyt niin kuin olimme aluperin suunnitelleet, mutta sitäkin suuremmin koimme onnistumisen tunteita työskentelyn edetessä. Loppujen lopuksi taideprojektista muotoitui erittäin toimiva opetusalusta jatkossakin eri kulttuurien välisiin yhteistyöprojekteihin.
Grand-popolaisten ja keravalaisten nuorten töistä ripustettu yhteisnäyttely Lissa Gbassassa todisti viimeistään sen, että onnistumisen ilo ei koskenut pelkästään meitä opettajia. Näyttelyn avajaisissa oppilaat esittelivät ylpeästi omia teoksiaan ystävilleen ja kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka on tehnyt parhaan työn.
Grandpopolaisten lasten työt matkasivat mukanamme takaisin Suomeen ja ne tulevat esille Sompion kouluun loppukeväästä 2015. Oppilaiden töitä voi ihailla myös Instagramissa nimellä @LETTERSSTORIES
Oppilaiden valmiita kollaasitöitä. Vasemmalla: Victor, 12 vuotta, Grand-Popon koulu. Oikealla: Aino, 7A-luokka, Sompion koulu, Kerava
Kevään 2015 harjoittelija Santeri Kaipiainen pohtii ensikokemuksiaan Grand-Poposta, Beninistä ja Afrikasta.
Päivä alkaa merestä. Aurinko nousisi rantaviivan suuntaisesti, jos sen näkisi kaikelta pölyltä. Harmattaniksi sitä kutsutaan. Ensimmäisiä huumoriksi osoitettuja letkautuksiani edeltäjälleni Emmille oli: ”Se varmaan on peräisin suomen sanasta harmaa”. Pöly tulee vuoden alussa Saharan tuulien lennättämänä, pohjoisen ilmavirtauksen mukana kuten Suomen pakkaset, ja saa paikalliset vetämään ylleen trenssitakkeja tai neuleita. Tähtiä ei paljoa näy valosaasteen puutteesta huolimatta; kuutamokin on yllättävän ruskea. Illalla hiostava lakana tuntuu aamulla yllättävän viileältä, kun jokin ääni herättää.
Santeri ja Zangbeto
Välillä se on liikehdintä yläkerrassa: lankulla päällystetty vaneri ei eristä yhtä ainoaa askeleen tömähdystä. Välillä se on kukko, joka naapurin kanojen ja tipujen tavoin tulee hotkimaan meidän yovojen pudottelemat muruset pihaltamme. Välillä se on katolisen kirkon kello. En ole koskaan mitannut kumahduksia, mutta eivät ne taida millään kerralla kertoa ainakaan tuntien määrää. Välillä se on ohi porhaltava mopotaksi, zem, kuljettamassa kyläläisiä asioillaan, sillä kylä herää aikaisin, tehtävää on paljon. Jos zem on liikkeellä, lienee aurinkokin jo noussut. En tiedä: ikkunaluukut ovat tukevaa tekoa, ja kuisti valaistu joka tapauksessa. Kenties äänen tuottivat, kuten monesti aiemmin, eräät toiset meren tuomat: naapurin merivalvontatukikohta, base navale. Nuo vartiokojuissaan kovin tuimailmeiset, mutta vapaalla kovinkin riemukkaat maansa aluevesien vartijat, joiden tutka-asemalta tosin puuttuu toistaiseksi vielä laituri, veneestä puhumattakaan. Harvoin kuitenkaan olen kuullut sotilaiden laulavan mitään noin rytmisesti kompleksia ja hyvä-äänistä aamumarssillaan. Ja vielä harvemmin olen nähnyt sotilastukikohtaa, joka on maalattu vaaleanpunahkolla okralla.
Mutta tuskin ne olivat aallot. Nuo kaukaisen ukkosen kaltaiset jymähdykset, jotka toistuvat läpi päivän. Kylänraitilla ne kuuluvat päästä päähän; kun muu Grand-Popo hiljenee, aallot muistuttavat, mikä maailma onkaan läsnä tuhansien kilometrien mitalla lähtiessä minne tahansa etelän suuntaan. Niinä harvoina hetkinä, kun keskityn olemaan aalloista tosissani tietoinen, muistan jälleen, miksi rakastankaan merta. Aamun viileydessä onkin siis aika lähteä satakunta metriä etelään – juoksemaan rannalle. Paikallisten mielestä on varmaankin vähintään typerää tuhlata arvokkaita kaloreja moiseen toimeen.
Elämä alkaa merestä. Tämä on jo kauan tiedetty tieteellisesti, mutta sitä voidaan soveltaa lokaalimpaankin perspektiiviin. Kyläläisten elämä alkaa merestä. Tai elinvoima. Ghanalaiset kalastajat ovat jo liikkeellä, kun lähden juoksemaan länteen pitkin rantaviivaa; kenties he ovat jo perkaamassa ensimmäistä saalistaan, jos kello lähestyy kahdeksaa. Kerran heräsin kahden kellon lähestyvään kilkatukseen: kalastajat vetivät ties kuinka monetta kierrosta nuotan köyttä toistasataa metriä rannalta Villa Karon pihamaalle. Vedin pari kierrosta kaverina, ystävyyden elkeenä. Veto vaikutti olevan aina toisen iskun jälkimmäisellä kahdeksasosalla, melkoista jazzia. Ensi kerralla käyn vetämässä muiden mukana loppuun asti, ja kaappaamassa palkkioksi jonkin nuotanvetäjänoviisin hierarkiatasolleni sopivan vonkaleen. Eilen oli ruokana kalaa, ja toissapäivänä muistaakseni myös; sitä edellisenä taisi olla rapua, mutta lounaana kalaa. Pää on perinteisesti arvokkain osa saalista, mutta paikallisetkin taitavat olla hiljalleen kallistumassa maussa fileen puoleen. Heidän käsittelyssään tosin päästäkään ei jää jäljelle kuin luut. Yllätän itseni pohtimasta, miltäköhän suojeltu merikilpikonna mahtaa maistua.
Hökkeleiden edessä tuoksuu suomu, suola ja polttopuu. Toivottavasti Mami Wata, meren jumalatar, on ollut suopea. Ranta on jyrkkä, aallot korkeita, pohjaimu (kuulemma) petollinen ja kauempana vallitsevat merivirrat kovia. Minä kävin uimassa: harmattanin aikana on paikallisella tasolla tyyntä. Mutta ymmärrän, mikseivät paikalliset, kalastajia ja kenties joenpuolen asukkaita lukuun ottamatta, välttämättä aina osaa paljoakaan uida: missä he opettelisivat? Ei lapsia voi heittää puolitoistametrisen aallon sekaan löytämään omaa tyyliään. Mutta tekniikka on selkeä: matalalla aallolla sisään, pieni spurtti merelle ja hyvällä harjalla aikanaan takaisin rannalle – luotettavan uimarin seurassa. ”Tarkkaile sitä, Mami Wataa…” totesi eräs toinen harjoittelijaedeltäjäni ja nykyinen Villa Karon järjestösihteeri, Julia.
Elämällä on kuitenkin oma kiertokulkunsa: meri toi aikanaan mukanaan orjakauppiaat, ja Dahomeyn kuninkaat myivät ensimmäisille yovoille, vieraille, vastustajiaan ja sotasaaliitaan, uuden maailman plantaaseille. Nyt heidänkin palatsinsa ovat ajan hampaan murtamia raunioita, ja Grand-Popon ensimmäisen sataman nieli aaltojen eroosio jo ammoisina aikoina. Kirkontornin voi kuulemma erottaa vielä merenpinnan alta hyvällä säällä. Mutta Afrikka ei taida koskaan täysin romahtaa. Päin vastoin, se on nousemassa hyvinkin yllättävillä tavoilla, ja saattaa vielä lyödä meidät valkoiset ällikällä tulevaisuudessa.
Rauha alkaa merestä. Se on rauha, joka kuitenkin sijaitsee liikkeessä. Itse meri pysyy paikallaan, se on aina siellä, mutta kuitenkin jatkuvasti kuohumassa, ja aalto toisensa jälkeen iskee rannan dyyniin, nousee vesi, laskee vesi. Paikallinen musiikki ja rytmiikka tuntuu olevan juuri tuota samaa rytmistä ja soinnullista vamppia, pienistä hienovaraisista palasista koottua repetitiota, joka kuitenkin hiljalleen näyttää itsestään eri muotoja. Elämä on koko ajan liikkeessä. Pikkuruiset muurahaiset valtaavat minkä tahansa ruokatavaraa sisältävän astian minuuteissa. Kattoparrussa roikkuukin yhtäkkiä hedelmälepakko. Oravaa leikkivä lisko tekee punnerrusliikkeitä terassilla. Rannan pienet taskuravut vipeltävät hiekkaa ylöspäin, tullakseen sen joka seitsemännen suuremman aallon nielaisemiksi jälleen. Mutta kyllä ne jaksavatkin pitää kiinni hiekasta! Aalto ei vienytkään mukanaan täysin, ja jalat vievät eteenpäin – tai oikeastaan sivulle – yllättävän kovaa vauhtia. Kuten paikalliset ihmiset: sinnikkäitä, kekseliäitä ja oma-aloitteisia vaikeiden olojen ja puutteenkin keskellä, tai ehkä juuri niiden takia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ei se ole sitä myöskään keskellä pohjoisen Euroopan kulutusjuhlaa. Tajuni tästä kulttuurista kasvaa jatkuvasti, mutta valmius toimia siinä ulkopuolisena, sen monista esoteerisista puolista osattomana, hiipii hieman jälkijunassa.
Jokainen päivä sisältää samankaltaisen rytmin, mutta kuitenkin poikkeaa edellisestä. Tänään ei kaupassa ollutkaan olutta, mutta juustoa vihdoin löytyi, kun joku tukkukauppias oli sitä tuonut Togon rajalta. Tänään ei netti toiminutkaan: no, lähetetään huomenna raportti ja tehdään sen sijaan inventaariota kirjastosta. Tuota ravintolaa en olekaan vielä koittanut, tuohon kirjaan en tutustunut, tuonne en tehnyt ekskursiota. Itse asiassa, tähän mennessä en vielä minnekään muualle kuin Bouche du Roin venematkalle ja Comén sairaalaan saattoreissulle. Mutta miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Joka päivä ja ilta kohtaan jonkin uuden henkilön, asian, spektaakkelin, kokemuksen, sattuman tai oivalluksen. Tämä meri, Atlantin Guineanlahti, on erilainen kuin aiemmat. Se tuo eri tunteet kuin odotin. Minähän olen jo matkalla.
Meri on aina herättänyt minussa kaukokaipuun, ja sen rannoilla jaksaa viettää ties kuinka kauan aikaa. Käytyäni Villa Karon harjoittelupaikan työhaastattelussa viime lokakuussa, vietin pari päivää mökillä Raaseporin saaristossa kevyen lumisateen tuiverruksessa. Navakka itätuuli muutti yksinäisen souturetkeni suunnitelmia: annoin sen viedä sittenkin toisen saaren ympäri. Otin tuuliajoni vertauskuvana antautumisesta kohtalon vietäväksi. Irti opiskelujen jälkeisestä identiteettikriisistä ja uusista, vieraista asuin- ja työympäristöistä – vieläkin vieraampiin. Meret on tehty ylitettäviksi. Tänne tullakseen täytyi ylittää ainakin Suomenlahti, Marmaranmeri ja Välimeri. Mikä häviö, ettei rahtilaivoissa enää voi matkustaa ruokapalkalla.
Meren takana asiat ovat aina jollain tavalla eri lailla. Monesti erot ovat objektiivisia ja konkreettisia, mutta aivan yhtä usein me haluamme korostaa niitä – ehkä arvostaaksemme merentakaista kotiamme sinne palatessamme, ehkä ollaksemme murtamatta omaa kuvaa itsestämme. Mutta tämä kuvainraasto on totuuden vaatimuksena. Suurin merkitys lienee siinä, millä tavalla käsittelemme kokemuksiamme, miten päästämme irti halustamme nimetä ja kontrolloida. Siinä, arvotammeko toisaalla vallitsevan, eri lailla ja eri arvoilla toimivan sosiaalisen järjestelmän, sekä erilaiset tavoitteet ja tavat työn, elämän ja yhteiskunnan suhteen, vai hyppäämmekö vain virran vietäväksi. Voimmeko eurooppalaisella kuvailun paradigmalla edes kuvata Beniniä? Entä jos kokemuksemme poikkeaakin siitä, minkä olemme sanattomasti sopineet legitiimiksi? Miksi kuvailua vaaditaan? Entinen piano-opettajani Matti Laukkanen on todennut karsastavansa musiikin verbalisointia – antaa sävelten puhua puolestaan. Voisiko kokemukselle Beninistä tehdä samoin?
Olli Löytty kirjoittaa Villa Karon 10-vuotisjuhlakirjassa Huomenta Afrikka (2009), kuinka länsimainen Afrikka-kirjallisuus pyörii niin kovin monesti samojen teemojen ympärillä. Afrikka edustaa länsimaiselle ihmisille heidän kirjoissaan matkaa omaan, tuntemattomaan sisimpään, katalyyttiä henkilöiden välisille piileville ristiriidoille tai jonkinlaista aidompaa ja elinvoimaisempaa versiota ihmisyydestä. Se voi myös olla piilorasistinen ”jalojen villien” tyyssija tai ainaisen avun tarvitsija. Mitä tämä peilaakaan näitä kuvauksia kirjoittavista yovoista! Lisäksi erilaisia kliseitä ovat matkailuesitteet, opaskirjat ja lehtiartikkelit pullollaan toistuvine sanavalintoineen. Mutta näinhän se on, erilaisuus pistää silmään ja ennen kaikkea kiinnittää huomion. Se purkautuu sanoiksi ja kuviksi kirjeissä ja korteissa, matkablogeissa ja valokuvissa, videoissa ja somepäivityksissä – hyvin samankaltaisin tuloksin.
”Jos kirjoitan hitaasti seinällä liikkuvan gekon tai kylänraitilla pimeään iltaan syttyvät tulet, kirjoitan sen saman Afrikan, joka on tallennettu tekstiin kerta toisensa jälkeen”, kirjoittaa vuoden 2007 stipendiaatti, kirjailija Kristina Wallin vuorostaan samaan Huomenta Afrikkaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokainen kokee nämä asiat henkilökohtaisesti, itselleen ensi kertaa, eikä niiden arvoa vähennä se, että joku muu on kokenut saman aiemmin. Niin! Ei kai näitä kokemuksia egon pönkittämiseksi haeta, toivottavasti. Aivan kuten ei rauhaa, rakkautta, riemua ja onneakaan; vaikka lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat niitä tunteita kokeneet ja etsineet, ei se vähennä niiden arvoa pisaraakaan.
Mutta miksi siis hain tänne töihin? Tätä kysyi eräs stipendiaatti minulta taannoin. Jotenkin ohitin silloin kysymyksen aika pinnallisella vastauksella: ”Piti löytää tekemistä kevääksi”. Edellinen harjoittelijahaku, maisteroitumiseni kynnyksellä, lipsui viidellätoista minuutilla sivu suuni, ja puoli vuotta myöhemmin päätin ottaa revanssin hakulomakkeen kanssa. Illemmalla mietin asiaa tarkemmin. Kuinka päädyin yhtäkkiä yli 6000 kilometrin päähän Suomesta, Guineanlahden rannalle, kuusi astetta päiväntasaajalta pohjoiseen? Miksi halusin tänne? Ulkomailla olen aiemminkin asunut pariin otteseen, mutta pitkäaikainen kokemus Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on jäänyt puuttumaan. Matkakuume, näky jostain toisesta ja halu omaksua siitä, on hiljalleen kasautunut padotun järven lailla. Seikkailuksi olen tätä kutsunut monelle kysyjälle. Seikkailuna tätä olen paljon ajatellut. Mutta hoksasin, että ennen kaikkea minä, koulutukseltani opettaja, tulin tänne oppimaan. Grand-Popo vetäisee monella tavalla jalat alta tottumuksilta kuin se joka seitsemäs aalto. Täällä ei tottumuksilla enää pärjää. Se opettaa paljon: tuntemaan itsensä, tarkkailemaan paremmin muita, kuulemaan sanojen välistä aivan toisenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Se opettaa kärsivällisyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, armollisuutta. Se opettaa löytämään omat arvonsa ja periksiantamattomat rajansa; pitämään kiinni siitä, mikä todella on tärkeää. Se opettaa aivan eri tapoja olla jokaisessa päivässä, olla tietoinen aivan yllättävistä tilanteista, jotka tuntuvat purkautuvan ympärille tyhjästä ja sattumankauppana. Tämä on matkaa parhaimmillaan: näennäisessä staattisuudessa piilevää voimakasta metamorfoosia, monen tason energiaa, rytmisine variantteineen. Terveiset aalloille.
Villa Karon CIMO-harjoittelija Santeri Kaipiainen, 27, on koulutukseltaan musiikinopettaja (FM) sekä muusikko. Opetus- ja musiikkityön ohella hän on mm. työskennellyt kulttuuri-instituuteissa sekä kirjoittanut sanomalehti Keskisuomalaiseen.
-Vammaiset ovat useimmiten täysin perheestä ja ystävistä riippuvaisia itsensä ruokkimisen, vaatetuksen ja muiden perustarpeiden suhteen. Meidän tavoitteemme onkin avustaa vammaisia autonomiseen elämään työllistämisen kautta, kertoo Grand-Popon kunnan vammaisyhdistyksen puheenjohtaja Pascal Nondichao.
-Olemme olleet asiastamme yhteydessä alueellisen kehityksen keskukseen. Rahoitus tulee kertalahjoitusten lisäksi noin sadalta säännölliseltä lahjottajaltamme (lahjoitussumma on noin 2 euroa vuodessa) sekä käsitöiden myynnistä. Pari paikallista hotellia sekä myös Villa Karo ovat jo ostaneet tuolejamme. Lisäksi Villa Karo auttaa yhdistystä taloudenhoidossa sekä tapahtumien järjestämisessä, ja l’Auberge tarjoaa apua ruoka- ja majoitusasioissa, Nondichao kertoo.
-Haluaisimme järjestää musiikkitoimintaa. Meillä on muutama hyvä laulaja, mutta lyömäsoittimet puuttuvat vielä! Saisimme varmasti kasattua joukostamme kokonaisen yhtyeen, Nondichao haaveilee.
