Kevään 2015 harjoittelija Santeri Kaipiainen pohtii ensikokemuksiaan Grand-Poposta, Beninistä ja Afrikasta.
Päivä alkaa merestä. Aurinko nousisi rantaviivan suuntaisesti, jos sen näkisi kaikelta pölyltä. Harmattaniksi sitä kutsutaan. Ensimmäisiä huumoriksi osoitettuja letkautuksiani edeltäjälleni Emmille oli: ”Se varmaan on peräisin suomen sanasta harmaa”. Pöly tulee vuoden alussa Saharan tuulien lennättämänä, pohjoisen ilmavirtauksen mukana kuten Suomen pakkaset, ja saa paikalliset vetämään ylleen trenssitakkeja tai neuleita. Tähtiä ei paljoa näy valosaasteen puutteesta huolimatta; kuutamokin on yllättävän ruskea. Illalla hiostava lakana tuntuu aamulla yllättävän viileältä, kun jokin ääni herättää.
Välillä se on liikehdintä yläkerrassa: lankulla päällystetty vaneri ei eristä yhtä ainoaa askeleen tömähdystä. Välillä se on kukko, joka naapurin kanojen ja tipujen tavoin tulee hotkimaan meidän yovojen pudottelemat muruset pihaltamme. Välillä se on katolisen kirkon kello. En ole koskaan mitannut kumahduksia, mutta eivät ne taida millään kerralla kertoa ainakaan tuntien määrää. Välillä se on ohi porhaltava mopotaksi, zem, kuljettamassa kyläläisiä asioillaan, sillä kylä herää aikaisin, tehtävää on paljon. Jos zem on liikkeellä, lienee aurinkokin jo noussut. En tiedä: ikkunaluukut ovat tukevaa tekoa, ja kuisti valaistu joka tapauksessa. Kenties äänen tuottivat, kuten monesti aiemmin, eräät toiset meren tuomat: naapurin merivalvontatukikohta, base navale. Nuo vartiokojuissaan kovin tuimailmeiset, mutta vapaalla kovinkin riemukkaat maansa aluevesien vartijat, joiden tutka-asemalta tosin puuttuu toistaiseksi vielä laituri, veneestä puhumattakaan. Harvoin kuitenkaan olen kuullut sotilaiden laulavan mitään noin rytmisesti kompleksia ja hyvä-äänistä aamumarssillaan. Ja vielä harvemmin olen nähnyt sotilastukikohtaa, joka on maalattu vaaleanpunahkolla okralla.
Mutta tuskin ne olivat aallot. Nuo kaukaisen ukkosen kaltaiset jymähdykset, jotka toistuvat läpi päivän. Kylänraitilla ne kuuluvat päästä päähän; kun muu Grand-Popo hiljenee, aallot muistuttavat, mikä maailma onkaan läsnä tuhansien kilometrien mitalla lähtiessä minne tahansa etelän suuntaan. Niinä harvoina hetkinä, kun keskityn olemaan aalloista tosissani tietoinen, muistan jälleen, miksi rakastankaan merta. Aamun viileydessä onkin siis aika lähteä satakunta metriä etelään – juoksemaan rannalle. Paikallisten mielestä on varmaankin vähintään typerää tuhlata arvokkaita kaloreja moiseen toimeen.
Elämä alkaa merestä. Tämä on jo kauan tiedetty tieteellisesti, mutta sitä voidaan soveltaa lokaalimpaankin perspektiiviin. Kyläläisten elämä alkaa merestä. Tai elinvoima. Ghanalaiset kalastajat ovat jo liikkeellä, kun lähden juoksemaan länteen pitkin rantaviivaa; kenties he ovat jo perkaamassa ensimmäistä saalistaan, jos kello lähestyy kahdeksaa. Kerran heräsin kahden kellon lähestyvään kilkatukseen: kalastajat vetivät ties kuinka monetta kierrosta nuotan köyttä toistasataa metriä rannalta Villa Karon pihamaalle. Vedin pari kierrosta kaverina, ystävyyden elkeenä. Veto vaikutti olevan aina toisen iskun jälkimmäisellä kahdeksasosalla, melkoista jazzia. Ensi kerralla käyn vetämässä muiden mukana loppuun asti, ja kaappaamassa palkkioksi jonkin nuotanvetäjänoviisin hierarkiatasolleni sopivan vonkaleen. Eilen oli ruokana kalaa, ja toissapäivänä muistaakseni myös; sitä edellisenä taisi olla rapua, mutta lounaana kalaa. Pää on perinteisesti arvokkain osa saalista, mutta paikallisetkin taitavat olla hiljalleen kallistumassa maussa fileen puoleen. Heidän käsittelyssään tosin päästäkään ei jää jäljelle kuin luut. Yllätän itseni pohtimasta, miltäköhän suojeltu merikilpikonna mahtaa maistua.
Hökkeleiden edessä tuoksuu suomu, suola ja polttopuu. Toivottavasti Mami Wata, meren jumalatar, on ollut suopea. Ranta on jyrkkä, aallot korkeita, pohjaimu (kuulemma) petollinen ja kauempana vallitsevat merivirrat kovia. Minä kävin uimassa: harmattanin aikana on paikallisella tasolla tyyntä. Mutta ymmärrän, mikseivät paikalliset, kalastajia ja kenties joenpuolen asukkaita lukuun ottamatta, välttämättä aina osaa paljoakaan uida: missä he opettelisivat? Ei lapsia voi heittää puolitoistametrisen aallon sekaan löytämään omaa tyyliään. Mutta tekniikka on selkeä: matalalla aallolla sisään, pieni spurtti merelle ja hyvällä harjalla aikanaan takaisin rannalle – luotettavan uimarin seurassa. ”Tarkkaile sitä, Mami Wataa…” totesi eräs toinen harjoittelijaedeltäjäni ja nykyinen Villa Karon järjestösihteeri, Julia.
Elämällä on kuitenkin oma kiertokulkunsa: meri toi aikanaan mukanaan orjakauppiaat, ja Dahomeyn kuninkaat myivät ensimmäisille yovoille, vieraille, vastustajiaan ja sotasaaliitaan, uuden maailman plantaaseille. Nyt heidänkin palatsinsa ovat ajan hampaan murtamia raunioita, ja Grand-Popon ensimmäisen sataman nieli aaltojen eroosio jo ammoisina aikoina. Kirkontornin voi kuulemma erottaa vielä merenpinnan alta hyvällä säällä. Mutta Afrikka ei taida koskaan täysin romahtaa. Päin vastoin, se on nousemassa hyvinkin yllättävillä tavoilla, ja saattaa vielä lyödä meidät valkoiset ällikällä tulevaisuudessa.
Rauha alkaa merestä. Se on rauha, joka kuitenkin sijaitsee liikkeessä. Itse meri pysyy paikallaan, se on aina siellä, mutta kuitenkin jatkuvasti kuohumassa, ja aalto toisensa jälkeen iskee rannan dyyniin, nousee vesi, laskee vesi. Paikallinen musiikki ja rytmiikka tuntuu olevan juuri tuota samaa rytmistä ja soinnullista vamppia, pienistä hienovaraisista palasista koottua repetitiota, joka kuitenkin hiljalleen näyttää itsestään eri muotoja. Elämä on koko ajan liikkeessä. Pikkuruiset muurahaiset valtaavat minkä tahansa ruokatavaraa sisältävän astian minuuteissa. Kattoparrussa roikkuukin yhtäkkiä hedelmälepakko. Oravaa leikkivä lisko tekee punnerrusliikkeitä terassilla. Rannan pienet taskuravut vipeltävät hiekkaa ylöspäin, tullakseen sen joka seitsemännen suuremman aallon nielaisemiksi jälleen. Mutta kyllä ne jaksavatkin pitää kiinni hiekasta! Aalto ei vienytkään mukanaan täysin, ja jalat vievät eteenpäin – tai oikeastaan sivulle – yllättävän kovaa vauhtia. Kuten paikalliset ihmiset: sinnikkäitä, kekseliäitä ja oma-aloitteisia vaikeiden olojen ja puutteenkin keskellä, tai ehkä juuri niiden takia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ei se ole sitä myöskään keskellä pohjoisen Euroopan kulutusjuhlaa. Tajuni tästä kulttuurista kasvaa jatkuvasti, mutta valmius toimia siinä ulkopuolisena, sen monista esoteerisista puolista osattomana, hiipii hieman jälkijunassa.
Jokainen päivä sisältää samankaltaisen rytmin, mutta kuitenkin poikkeaa edellisestä. Tänään ei kaupassa ollutkaan olutta, mutta juustoa vihdoin löytyi, kun joku tukkukauppias oli sitä tuonut Togon rajalta. Tänään ei netti toiminutkaan: no, lähetetään huomenna raportti ja tehdään sen sijaan inventaariota kirjastosta. Tuota ravintolaa en olekaan vielä koittanut, tuohon kirjaan en tutustunut, tuonne en tehnyt ekskursiota. Itse asiassa, tähän mennessä en vielä minnekään muualle kuin Bouche du Roin venematkalle ja Comén sairaalaan saattoreissulle. Mutta miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Joka päivä ja ilta kohtaan jonkin uuden henkilön, asian, spektaakkelin, kokemuksen, sattuman tai oivalluksen. Tämä meri, Atlantin Guineanlahti, on erilainen kuin aiemmat. Se tuo eri tunteet kuin odotin. Minähän olen jo matkalla.
Meri on aina herättänyt minussa kaukokaipuun, ja sen rannoilla jaksaa viettää ties kuinka kauan aikaa. Käytyäni Villa Karon harjoittelupaikan työhaastattelussa viime lokakuussa, vietin pari päivää mökillä Raaseporin saaristossa kevyen lumisateen tuiverruksessa. Navakka itätuuli muutti yksinäisen souturetkeni suunnitelmia: annoin sen viedä sittenkin toisen saaren ympäri. Otin tuuliajoni vertauskuvana antautumisesta kohtalon vietäväksi. Irti opiskelujen jälkeisestä identiteettikriisistä ja uusista, vieraista asuin- ja työympäristöistä – vieläkin vieraampiin. Meret on tehty ylitettäviksi. Tänne tullakseen täytyi ylittää ainakin Suomenlahti, Marmaranmeri ja Välimeri. Mikä häviö, ettei rahtilaivoissa enää voi matkustaa ruokapalkalla.
Meren takana asiat ovat aina jollain tavalla eri lailla. Monesti erot ovat objektiivisia ja konkreettisia, mutta aivan yhtä usein me haluamme korostaa niitä – ehkä arvostaaksemme merentakaista kotiamme sinne palatessamme, ehkä ollaksemme murtamatta omaa kuvaa itsestämme. Mutta tämä kuvainraasto on totuuden vaatimuksena. Suurin merkitys lienee siinä, millä tavalla käsittelemme kokemuksiamme, miten päästämme irti halustamme nimetä ja kontrolloida. Siinä, arvotammeko toisaalla vallitsevan, eri lailla ja eri arvoilla toimivan sosiaalisen järjestelmän, sekä erilaiset tavoitteet ja tavat työn, elämän ja yhteiskunnan suhteen, vai hyppäämmekö vain virran vietäväksi. Voimmeko eurooppalaisella kuvailun paradigmalla edes kuvata Beniniä? Entä jos kokemuksemme poikkeaakin siitä, minkä olemme sanattomasti sopineet legitiimiksi? Miksi kuvailua vaaditaan? Entinen piano-opettajani Matti Laukkanen on todennut karsastavansa musiikin verbalisointia – antaa sävelten puhua puolestaan. Voisiko kokemukselle Beninistä tehdä samoin?
Olli Löytty kirjoittaa Villa Karon 10-vuotisjuhlakirjassa Huomenta Afrikka (2009), kuinka länsimainen Afrikka-kirjallisuus pyörii niin kovin monesti samojen teemojen ympärillä. Afrikka edustaa länsimaiselle ihmisille heidän kirjoissaan matkaa omaan, tuntemattomaan sisimpään, katalyyttiä henkilöiden välisille piileville ristiriidoille tai jonkinlaista aidompaa ja elinvoimaisempaa versiota ihmisyydestä. Se voi myös olla piilorasistinen ”jalojen villien” tyyssija tai ainaisen avun tarvitsija. Mitä tämä peilaakaan näitä kuvauksia kirjoittavista yovoista! Lisäksi erilaisia kliseitä ovat matkailuesitteet, opaskirjat ja lehtiartikkelit pullollaan toistuvine sanavalintoineen. Mutta näinhän se on, erilaisuus pistää silmään ja ennen kaikkea kiinnittää huomion. Se purkautuu sanoiksi ja kuviksi kirjeissä ja korteissa, matkablogeissa ja valokuvissa, videoissa ja somepäivityksissä – hyvin samankaltaisin tuloksin.
”Jos kirjoitan hitaasti seinällä liikkuvan gekon tai kylänraitilla pimeään iltaan syttyvät tulet, kirjoitan sen saman Afrikan, joka on tallennettu tekstiin kerta toisensa jälkeen”, kirjoittaa vuoden 2007 stipendiaatti, kirjailija Kristina Wallin vuorostaan samaan Huomenta Afrikkaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokainen kokee nämä asiat henkilökohtaisesti, itselleen ensi kertaa, eikä niiden arvoa vähennä se, että joku muu on kokenut saman aiemmin. Niin! Ei kai näitä kokemuksia egon pönkittämiseksi haeta, toivottavasti. Aivan kuten ei rauhaa, rakkautta, riemua ja onneakaan; vaikka lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat niitä tunteita kokeneet ja etsineet, ei se vähennä niiden arvoa pisaraakaan.
Mutta miksi siis hain tänne töihin? Tätä kysyi eräs stipendiaatti minulta taannoin. Jotenkin ohitin silloin kysymyksen aika pinnallisella vastauksella: ”Piti löytää tekemistä kevääksi”. Edellinen harjoittelijahaku, maisteroitumiseni kynnyksellä, lipsui viidellätoista minuutilla sivu suuni, ja puoli vuotta myöhemmin päätin ottaa revanssin hakulomakkeen kanssa. Illemmalla mietin asiaa tarkemmin. Kuinka päädyin yhtäkkiä yli 6000 kilometrin päähän Suomesta, Guineanlahden rannalle, kuusi astetta päiväntasaajalta pohjoiseen? Miksi halusin tänne? Ulkomailla olen aiemminkin asunut pariin otteseen, mutta pitkäaikainen kokemus Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on jäänyt puuttumaan. Matkakuume, näky jostain toisesta ja halu omaksua siitä, on hiljalleen kasautunut padotun järven lailla. Seikkailuksi olen tätä kutsunut monelle kysyjälle. Seikkailuna tätä olen paljon ajatellut. Mutta hoksasin, että ennen kaikkea minä, koulutukseltani opettaja, tulin tänne oppimaan. Grand-Popo vetäisee monella tavalla jalat alta tottumuksilta kuin se joka seitsemäs aalto. Täällä ei tottumuksilla enää pärjää. Se opettaa paljon: tuntemaan itsensä, tarkkailemaan paremmin muita, kuulemaan sanojen välistä aivan toisenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Se opettaa kärsivällisyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, armollisuutta. Se opettaa löytämään omat arvonsa ja periksiantamattomat rajansa; pitämään kiinni siitä, mikä todella on tärkeää. Se opettaa aivan eri tapoja olla jokaisessa päivässä, olla tietoinen aivan yllättävistä tilanteista, jotka tuntuvat purkautuvan ympärille tyhjästä ja sattumankauppana. Tämä on matkaa parhaimmillaan: näennäisessä staattisuudessa piilevää voimakasta metamorfoosia, monen tason energiaa, rytmisine variantteineen. Terveiset aalloille.
Villa Karon CIMO-harjoittelija Santeri Kaipiainen, 27, on koulutukseltaan musiikinopettaja (FM) sekä muusikko. Opetus- ja musiikkityön ohella hän on mm. työskennellyt kulttuuri-instituuteissa sekä kirjoittanut sanomalehti Keskisuomalaiseen.