Voodoo – Sivu 2 – Villa Karo

marras172017

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.

elo82017

Beniniläistarinoita metsästämässä

Pyton ja velkojat

Olipa kerran pytonkäärme, jolla oli velkoja maksettavana kyykäärmeelle, pantterille ja metsästäjälle. Velkojat kävivät vuoroin kolkuttelemassa pytonin ovella, mutta käärme ei ollut koskaan kotona. Eräänä päivänä velkojat tavoittivat pytonin, joka kehotti heitä tulemaan seuraavan päivänä takaisin. Silloin pyton lupasi kuitata velkansa kaikille.

Seuraavana aamuna pyton mietti kuumeisesti miten se pääsisi pinteestä. Sen talon edessä kasvoi kolme puuta. Ensimmäinen oli liian korkea, toinenkin oli liian korkea, mutta kolmanteen pyton onnistui kiipeämään piiloon. Se kävi maate puun ylimmälle oksalle ja jäi odottamaan velkojia.

Ensimmäisenä paikalle saapui pantteri, joka suuttui huomattuaan, ettei pyton ollut taaskaan paikalla. Se päätti kiivetä puuhun odottamaan – siellä se odottaisi vaikka koko päivän, olisihan pytonin lopulta palattava kotiinsa. Pantteri ei nähnyt puussa lymyilevää pytonia, vaan asettui sitä alemmalle oksalle vartioasemaan. Seuraavana paikalle saapui metsästäjä, joka myös huomasi tulleensa huijatuksi, kun pyton ei ollutkaan kotona. Metsästäjä tähyili puun latvaan ja näki lehtien seassa vilauksen pantterista, jota se luuli pytoniksi. Molempien ihoa koristaa samankaltainen kuviointi. Metsästäjä raivostui ja tarttui kivääriinsä. Sillä aikaa, kun hän latasi aseensa, paikalle saapui myös velkojista viimeinen, kyykäärme. Kun kyy huomasi, ettei pyton ollut paikallaan, se puri suutuspäissään metsästäjää jalkaan. Metsästäjä ehti kuitenkin ampua pantterin, joka putosi puusta kuolleena maahan. Metsästäjä ehti vielä kostaa kyykäärmeellekin ampumalla sen kuoliaaksi, mutta sitten käärmeen myrkky lamautti hänet ja hänkin kaatui kuolleena maahan.

Pyton laskeutui tyytyväisenä puusta ja myhäili “kukapa nyt tulee minulta velkoja perimään, kun kaikki velkojat ovat kuolleet”. Sen pituinen se.

Tulin Beniniin hakemaan innoitusta uudelle lastenkirjalleni. Tulin etsimään eläinaiheisia tarinoita, joihin suomalaislapset voisivat samaistua. Koska “eläinkuvat- ja tarinat toimivat loistavana siltana eri maanosien, kulttuurien ja eritaustaisten lasten välillä”. Se oli kuulostanut hyvältä apurahahakemuksessa ja tuntunut hyvältä verukkeelta viettää kylmimmät talvikuukaudet Afrikan auringossa. Näin jälkikäteen naurattaa ja nolottaakin, että olin kuvitellut helposti keräileväni Beninistä söpöjä satuja, jotka olisivat miltei sellaisinaan valmiita laitettavaksi kirjan kansien väliin, kuin mikäkin Afrikkaan eksynyt 2000-luvun Lönnrot.

Todellisuudessa en tuntenut ennestään yhtäkään beniniläistä tarinaa enkä tiennyt maan kulttuurista juuri mitään. Uppouduin paikalliseen tarinankerrontaperinteeseen kiertämällä lähikyliä tavaten voodoo-pappeja, metsästäjiä ja kylänvanhuksia, jotka kertoivat minulle eläimiin liittyviä tarinoita. Kerta toisensa jälkeen hämmennyin kuulemistani beniniläistaruista. Eurooppalaisen näkökulmasta niistä useimmissa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Tarinankerronnassa vuorottelivat legenda ja todeksi uskottu, ja jutut polveilivat jossain absurdien faabelien, uhkakuvien ja vitsien välimaastossa.

Vaikka satujen rakenteessa ei ollut päätä eikä häntää, päät ja hännät ja milloin mitkäkin ruumiinosat kyllä irtosivat juttujen hurjissa juonenkäänteissä. Hämmentävintä tarinoissa olikin niiden raaka väkivaltaisuus. Saduissa eläin- ja taruhahmot varastivat jumalten vaimoja, jumalat kostivat verisesti, tuli ruumiita. Eläimet tekivät erikoisia diilejä keskenään ja kavalsivat toisiaan puolin ja toisin. Pataan päätyivät milloin oma veli, milloin kaveri ja kuivan kauden ahdingossa jopa omat poikaset.

Nopeasti kävi selväksi, ettei Grand-Poposta ja sen lähikylistä keräämistäni saduista ollut sellaisinaan lastenkirjani sisällöksi. Kustantajani kanssa olimme jo esikoiskirjaani tehdessämme käyneet paljon keskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä liian raakaa luettavaa lapsille. Ja esikoiskirjassa oli sentään kyse vain tavallisten luonnon tapahtumien, kuten petoeläinten saalistamisvietin kuvaamisesta eikä kannibalismista ja kostomurhista. Vaikka satukirjaprojekti päätyi umpikujaan, minulle absurdeina esiintyvät beniniläistarinat antoivat kuitenkin mielenkiintoisen kosketuspinnan kulttuurierojen tarkasteluun.

Safarimatkalla Pendjarin luonnonpuistoon kohtasin oikean pytonin. Muiden stipendiaattien kanssa seurasimme auton katolta jännittävää stand off -tilannetta nuoren leijonan ja pytonkäärmeen välillä.

Residenssini aikana sain suru-uutisen kotipuolesta: lapsuudenkotini vanha Ville-kissa oli siirtynyt autuaampiin hiirestysmaisemiin. Oli helmikuu ja maa oli jäässä, joten Ville-rukan ruumis päätyi vanhempieni pakastimeen odottamaan hautajaisia. Siskoni pohti, miten kertoa kolmevuotiaalle tyttärelleen Villen poismenosta. Päiväkodin hoitaja oli hämillään, kun siskontyttö kertoi mummulassa vietetyn viikonlopun jälkeen Ville-kissan sielun olevan nyt “kissojen Thaimaassa”, vaikka sen ruumis olikin yhä mummulan pakastimessa.

Afrikassa lasten suhde eläimiin, kuolemaan ja luonnon kiertokulkuun taitaa olla huomattavasti mutkattomampi kuin meillä. Grand-Popon arjessa lapsille tuskin selitellään eläinten taivaasta, kun joku kylänraitilla vapaana vilistävistä vuohista tai kanoista päästetään päiviltä ruoanlaiton yhteydessä. Mihinköhän päätyvät voodoo-seremonioissa uhrattujen eläinten sielut?

Toisaalta tuntuu, että Beninissä vallitsevassa voodoo-uskonnossa kunnioitetaan luontokappaleita enemmän kuin länsimaisessa, luonnosta ja hengellisyydestä vieraantuneessa kulttuurissa. Kaikilla luonnon eri elementeillä uskotaan olevan henki. Sinikka Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Voodoo: afrikkalainen menestystarina, että voodoo-kulttuurissa “luonto ei ole ensisijaisesti tutkimuksen tai hyväksikäytön kohde, vaan se huokuu tunteita ja elämää”. Henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla, ja niiden oikuilla selitetään niin arvoituksellisia kuin arkipäiväisiäkin asioita ja tapahtumia. Myös kuolema on beniniläisarjessa läsnä eri lailla kuin mihin on kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet. Sen läheisyyden tuntee vieraileva yovokin uudella tavalla, esimerkiksi matkustaessaan mopotaksin kyydissä Länsi-Afrikan rannikon valtatiellä.

Elämä Beninissä on raadollisempaa kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä varjostavat vakavat toimeentulon ja korruption ongelmat sekä kunnollisen terveydenhuollon puute. Taikausko värittää kylien arkea ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Yhteisöllisyys ja lojaalius läheisiä kohtaan on väkevää, mutta niin ovat myös ihmissuhdedraamat. Tämä kaikki heijastuu kulttuuriin ja sen tarinoihin. Päällimmäisenä kuulemissani saduissa oli selviytyminen. Afrikkalaisen arjen kamppailut ilmenivät hurjina juonenkäänteinä, väkivaltaisuutena ja peittelemättöminä tunteina – myös sellaisina, joita omassa kulttuurissani pidetään häpeällisinä.

Tarinankerrontasessioihin Grand-Popon lähikylillä kuului olennaisena palmuviinarituaali. Heven kylässä sitä juotiin metsästäjän pullosta, jonka sisällä asuu henki. Hengen lepyttämiseksi oli uhrattu paljon kanoja, joiden verestä pullon pinta ja sitä koristavat kallot, sulat ja luut ovat mustuneet.

Ihmismieli on kaiketi samanlainen joka puolella maailmaa. Sen ympärille kietoutuu erilaisia, kulttuurisidonnaisia kerrostumia, jotka ohjaavat käytöstämme. Kristinuskoon pohjaavassa kulttuurissa on keskeistä käsitys synnistä ja selkeästä jaosta oikeaan ja väärään. Meille tutuissa tarinoissa paha saa useimmiten palkkansa ja pilkka osuu lopulta ilkkujan omaan nilkkaan. Länsimaisten satujen maailma on suopea, ja lopussa hyvyys, rehellisyys ja epäitsekkyys palkitaan. Beniniläistarinoissa meissä kaikissa piilevää pahuutta ei peitelty, keskeiseksi teemaksi nousi vahingonilo ja tarinan sankari oli usein nokkelin oman edun tavoittelija. Pyton pääsi pinteestä höynäyttämällä velkojiaan. Meillä päin sadun loppuratkaisu olisi mitä todennäköisimmin ollut käänteinen — velathan on aina maksettava. Tosielämässä kuitenkin taitaa olla useimmiten niin, että röyhkein ja nokkelin pärjää parhaiten. Ehkäpä beniniläistarinat kaikkine hurjuuksineen ovatkin asteen lähempänä todellista ihmisluontoa kuin niiden siloitellut, länsimaiset sukulaiset.

Lastenkirjaprojektini jatkuu, vaikkakin uusin kuvioin. Tuleva kirja ei kerro pytonin tarinaa eikä toista muitakaan kuulemiani beniniläissatuja. Juonenkäänteitä paljastamatta mainittakoon, että uusi tarina kertoo ennakkoluuloista, eksymisestä, epämukavuusalueista, vieraanpelosta, pelon ylittämisestä ja sen myötä löytyneistä uusista ystävistä. Residenssimatka muistutti miten tärkeää on tutustua uusiin kulttuureihin ja pyrkiä siten ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka tulevat erilaisista olosuhteista kuin oma, tuttu ympäristö. Samalla voi nauraa omille ennakko-odotuksilleen sekä hölmöille tottumuksilleen ja korjata ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tuleville sukupolville toivon kykyä empaattisempaan dialogiin kulttuurieroista ja yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta. Tähän toivon voivani vaikuttaa työlläni lastenkirjojen parissa.

Teksti ja kuvat: Laura Merz
Piirustus: Lauran residenssijakson aikana piirtämä luonnos.

marras82016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 2: Erkki Luoma-aho

Erkki Luoma-aho istuu rauhallisena Villa Karon kirjaston pöydän ääreen. Viereisessä hyllyssä komeilee Erkin kokoelmaan lahjoittama teos kivien kertomista tarinoista – kalliomaalausten ja kiveen jääneiden jälkien herättämää mielikuvituksen leikkiä, jossa totuus ja taru sulautuvat pieniksi ja suuriksi elämän kohtauksiksi.

Miksi tulit Villa Karoon?

Olen kiinnostunut vanhoista kulttuureista ja myös fiktiivisistä tarinoista. Nyt on mahdollista ottaa faktaakin mukaan, näistä paikallisista kulttuureista kun on kirjoitettua historiaa. Dahomeyn kuningaskunnan menneisyys on värikkäämpi ja aika lailla julmempikin kuin aiemmin tiesikään. Kuningaskunnan sukulaisuussuhdesysteemit ovat osoittautuneet aika tavalla monimutkaisiksi, eivätkä kaikki palaset ole loksahtaneet vielä kohdilleen. Selviteltävää riittää vielä.

Vodun on tietysti toinen juttu, jota tulin tänne tutkimaan. Se on yllättänyt, miten laajalti se on mukana yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa tarinoita tehdessä tuli idea, että pitää päivittää vodun-jumalat nykypäivään – mutta kun paikalliset ovat jo tehneet sen itse. Jokaiseen toimeen liittyy omat uskomuksensa.

Lomén fetissimarkkinoilla tuli vastaan ”puhelinfetissi”: patsaassa oli reikä, johon sai puhua toiveensa, kuten mitä tarvitsee matkalla. Kun reikä suljettiin, toiveet pysyivät mukana ja toivat suojelusta.

”Niin, tässä mäkin juon teetä kun joku sanoi mulle että henkien mukaan sun ei kannattaisi juoda kahvia.”

Mainitseehan Vakkurikin jossakin kirjassaan sen, että jos auto hajoaa matkan päälle niin siinä ovat henkien voimat vaikuttamassa. On täällä enemmän kohtalonuskoa.

Tietysti olen ollut innostunut kaikista matkoista, kuten matkasta Pohjois-Beniniin. Pendjarin kansallispuisto sinällään oli kokemus.

Alkuperäissuunnitelmissa oli käydä katsomassa kalliotaidetta naapurimaissa, mutta se ei nyt turvallisuustilanteenkaan vuoksi kannattanut.

Kulttuureihin tutustuminen on tietysti loppumaton sarka. Mutta olin täällä lähinnä kuvamateriaalinhakumatkalla, ja on sellainen olo, että olen edennyt töissä hyvin. Alkuun oli vähän hämmentynyt olo kulttuurien erilaisuuden takia, vaikka aiemmin olenkin ollut Sahelin ja Saharan alueella, Etiopiassa ja Tansaniassa. Onhan täällä väkeä aika paljon neliökilometrilla – kun Saharaan vertaa!

Millainen kohde Afrikka on valokuvaajalle?

Täällä rannikolla säät vaihtelevat ääripäästä toiseen – on valoa ja varjoa. Mainingit, jotka yllättäen murtuvat rantaan, kiehtovat. Meri on osittain pelottava – kun on kuullut näistä vaarallisista virtauksista – mutta ympäristö on kuitenkin rauhoittava. Vaikkakin joskus kovaääninen!

Pimeä täällä yllättää äkkiä – valokuvaajan pitää olla toimelias, jos haluaa vangita iltaruskon.

Se oli yllätys, että ihmisten kuvaamisesta ei välillä selvästi pidetä. Lupaa kysymättä ei ainakaan parane kuvata. Voihan olla, että sielu viedään.

Joku selitti, että kun täällä käy kaikenlaista ”ammattivalokuvaajaa” kuvaamassa, niin paikalliset eivät välttämättä saa siitä lantin lanttia. Se voi tietysti vaikuttaa asenteisiin.

Olen kyllä kuvannut lintuja, liskoja, perhosia – mutta käärme on vielä pyydystämättä!

Mitäs teet Suomeen palattuasi?

Kuvamateriaalia on sen verran – siis muualtakin kuin Grand-Poposta – että eiköhän siitä saa näyttelyn aikaiseksi.

Vielä on hakusessa [täältä saadusta materiaalista tehtävän] kirjan muoto. Pitää saada kiinni paikallisesta tarinankerronnasta myös Villa Karon kirjastosta lainaamieni kirjojen avulla – saada kuninkaat ja orjat puhumaan itse omalla äänellään. Suhteuttaa kuninkaat, orjuus ja voodoo nykypäivän ilmiöihin ja elämänmenoon, mopotakseihin, bensaan – ei pahassa, mutta hieman humoristisessa mielessä.

Elina [Hakkarainen, toinen tämänhetkinen stipendiaatti] kun tutkii vihapuhetta, niin tuli mieleen tämä voodoon harhaoppi Haitissa – jossa pistellään neuloja nukkeihin ja jota täällä kaiketi pidetään noituutena. Nykyisin on kehitetty toisenlainen harhaoppi, jossa ei ole neuloja tai nukkeja vaan pisteliäitä puheita, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön. Eikä sitä ole kehitetty täällä vaan Euroopassa.

Mielikuvitus liikahtelee aamupäiväisen kirjaston rauhassa. Ouidahissa orjien tiellä tuli vastaan ”unohduksen puu”, jossa laivoihin kulkevat orjat kiersivät puun unohtaakseen kotinsa, kansansa, uskontonsa, naiset seitsemän ja miehet yhdeksän kertaa. Erkki mietiskelee, että samaan tyyliin voisi unohtaa paitsi menneisyyden, niin myös tulevaisuuden asioita – sellaisia, joita synneiksikin voisi kristillisesti kutsua – ja visioi unohduksen paaluja, jotka pystytettäisiin takapihalle ja etupihalle. Kiertämällä takapihan paalua vastapäätään unohtaisi menneisyyden, ja kiertämällä etupihan paalua myötäpäivään unohtaisi ne tulevaisuuden turhat asiat.

Grandpopolaiseen elämänrytmiin ei sovi pikkutarkka aikataulutus. Paikallinen aikakäsitys nousee esiin, kun Erkki suunnittelee uudenlaisia fetissejä, kuten viisaritonta kelloa. Niin, tai miksipä ei ranteeseen laitettavaa, led-valoilla toteutettavaa aurinkokelloa!

Ihmettelemme Villa Karon kirjastossa nököttävää tummaihoista puupatsasta, joka kantaa attasean laukkua. Erkki päättää kuvata herran ulkona mosaiikin ”shakkilaudalla”, joka edustaa kulttuurien kohtaamista. Mies kohtaa patsaan.

Kun katselemme silinteripäistä herraa kompassilla, sen huomaakin jo: sehän on aurinkokello!

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen

loka122016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 1: Paola Suhonen

Villa Karon syksyn 2016 ensimmäinen stipendiaatti, vaatesuunnittelija, taiteilija ja elokuvantekijä Paola Suhonen on lähtökuopissa – hetken päästä palaamassa Suomeen. Kuusiviikkoisen stipendiaattijaksonsa aikana Paola on ahkeroinut tiiviisti musiikkivideoiden editoinnin, kuvankäsittelyn ja seuraavien elokuviensa käsikirjoitusten parissa, mutta ehtinyt myös viikonloppumatkoille Pohjois-Beniniin ja Ghanaan ja kolmesti Togon puolelle.

Haastateltava on ehtinyt reissata Afrikassa edellisvuonnakin: Tammikuussa ajettiin hyväntekeväisyystarkoituksessa todellinen roadtrip Suomesta Saharan halki, ja marraskuussa Paola kuvasi dokumenttia Keniassa naisten synnytyssairaalassa Suomen World Visionin lähettiläänä. Tällä kertaa hän kokee saaneensa varsin hyvän kokonaisnäkemyksen Beninistä.

”Ensinnäkin tässä on aistinut kylän elämää, ja sitten saanut ihan konreettisen läpileikkauksen paikallisesta elämästä, kun istui toreilla pysähtelevässä paikallispussissa 10 h matkalla Natitingouun pohjoiseen Beniniin.”

Pendjarin kansallispuistossa käynti oli hurja kokemus. Isoja eläimiä ei näkynyt sesongin ulkopuolella, mutta antilooppeja ja lintuja hyvinkin. Samalla tuli vastaan myös paikallisten elämänasenne.

”Siellä eivät kännykät toimineet – kuuluvuus siis loppui puiston puolella. Puiston sisällä rengas puhkesi, ja autostahan ei saanut nousta ulos eläinten takia. Renkaanvaihtaja sanoi vain että ”tähystäkää” eläinten varalta. Mukana oli tyyliin yksi vesipullo ja matkattiin vuotavalla rämällä autolla. Mitä olisi tehty, jos auto olisi hajonnut tai jotain olisi sattunut? Kävelty 50 km puistosta ulos? Paikalliset ihmiset elävät todella hetkessä kiinni, heillä on erilainen logiikka.”

Retki Togon kautta Ghanaan tarkensi vielä kuvaa Länsi-Afrikasta. Eläinrakas Paola tiesi Malin kokemusten perusteella mitä odottaa Lomén fetissitorilla – erilaisia eläinten kappaleita ja pyörryttäviä hajuja. Cape Coastin linnoituksen katakombit karuine orjahistoriikkeineen jäivät myös mieleen. ”Oltiin maan alla ja opas sammutti valot. Oli vain pieni luukku, josta tuli valoa, ja tuntui kuin ilma loppuisi.”

Villa Karossa oleskelu eroaa aiemmista Paolan retkistä siinä suhteessa, että stipendiaattina tulee osaksi kylän elämää. ”Villa Karon parasta antia on sen lokaatio: täällä olo on hermoja lepuuttavaa, inspiroivaa. Tämä on oma pieni yhteisönsä, jotenkin lämmin ja viehättävä. Asut kuin perheessä.”

Grand-Popo on maaseutumainen paikka, eikä edes Cotonoussa tule vastaan varsinaista slummia. Vertailun vuoksi esimerkiksi Ghanan Accra on jo suurkaupunki, jossa on kyllä infraa, mutta kaupunkistruktuuri tuo mieleen Kenian Nairobin slummit. ”Beninissä on jotain pientä ja söpöä.”

Paolan haaveissa on vielä aikanaan kiertää Afrikan ympäri. Toki mielessä ovat sellaiset jo lapsuudesta tutut tarunhohtoiset kohteet kuin Serengeti ja Kilimanjaro, mutta ennen kaikkea hänelle on tärkeää nähdä läpileikkaus todellisuudesta.

”Afrikka on minulle enemmän minä kuin vaikka Aasia, vaikka moni kaveri on siellä enemmän matkustellut. Afrikassa on jotain juurevaa.” Orjuuden historiaan tutustuminen on myös saanut hahmottamaan kulttuurisia yhteyksiä. ”Mähän olen Americana-lover ja Memphis-blues-fani. Ja tännehän ne pohjaavat!”

Kuten niin moni suomalainen, myös Paola on lapsuudessaan tutustunut Afrikkaan pelaamalla Afrikan tähteä. ”Hauska tajuta, että tämä on juuri se Orjarannikko, johon jää kolmeksi vuoroksi.”

Suomeen palattuaan Paola valmistelee suurta filminäyttelyään, jonka avajaiset pidetään Taidehallissa toinen joulukuuta. Luvassa on myös lähtö Tokioon pressikiertueelle ja siskon kanssa Erikoiskoira Affe -lastenkirjasarjan parissa työskentelyä – sekä toki perusmallistontyöstöä.

Moniaalle ehtivä yrittäjä on löytänyt Grand-Popon yöstä työnteon ajan, jota alituiset palaverit eivät katko. ”On luksusta ja harvinaista, että voi vain keskittyä oman työn tekemiseen omassa studiossaan, illalla kun on oikeasti pimeää.”

Yö luo taianomaisen tilan, jossa luova työ on mahdollista. ”Mun mielestä yöt ovat Afrikassa parhaita, pimeys joka tulee kuin seinään, savun haju ilmassa kun jengi rupeaa kokkailemaan, sirkkojen siritys – yön taika.”

Myös Villa Karon viikoittain pyörivä ulkoilmaelokuvateatteri teki vaikutuksen, kun Mikko Niskasen 60-luvun estetiikka heijastui Afrikan rannikon yöhön: ”Käpy selän alla oli hieno elämys.”

Teksti ja kuvat: Hilla Kaipainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelija

Kategoria: Voodoo