Kuninkaan hattu on kadonnut.
Katoamiseen suhtaudutaan vakavasti ja seuraavana aamuna klo 5.30 paikallinen tiedottaja lähetetään soittamaan gongia kylän raitille ja ilmoittamaan hävinneestä hatusta kyläläisille. Jotain symboliikkaa liittyy hatun häviämiseenkin, miten tässä näin pääsi käymään? Daouda ehdottaa uuden hatun ostamista, mutta ehkä se oli tässä.
Rahasta
Harvassa paikassa sitä ollaan heti ensimmäisen päivän jälkeen velkaa ympäri kylää, mutta suhtautuminen lainaamiseen on Grand-Popossa erittäin rentoa. Lämpöä ja luottamusta löytyy, ja se tuntuu kyllä hyvältä. Jotenkin myös suomalaiset ovat osanneet hoitaa asiat täällä hienosti, muuten ei kai paikallisilta tulisi luottoa. Kesäpaikassani Sammatissa minut tunnetaan pian 58 vuoden ajalta ja ehkä sitä rahaa jostain löytyisi lainaksi sielläkin, jos tarvitsisin. En silti ole ihan tottunut tämmöiseen asiaan elämässä ja sitten kun asiat haluaisi tietysti hoitaa, ainakin jollakin tavalla.
***
Moon velkaa
Räätälille kymppitonni, djembestä viiskyt
Ärrälle kuus bissee, motokyydistä tonni.
Luottoa on, entäs luottamusta – jos mä vaikka livistän?
Saatavia Francescalta satanen.
***
Samalla kuitenkin rahaa yritetään ottaa joka välissä, yovoille on eri hinnat. Käsittämätöntä, täälläkin joutuu siis koko ajan ajattelemaan rahaa. Ehkä se on tämä reikätaskun vitsaus. Tavallaan se kuitenkin pitää myös elossa, puute se pakottaa liikkeelle täälläkin.
Luin jostain, että Suomessa tuloerot ovat pienemmät kuin Beninissä. Nähtiin niitä, joilla rahaa on ja niitä, joilla ei ole yhtään mitään. Toisaalta sekin tuli opittua, että esimerkiksi ne, joilla on varaa lääkkeisiin, käyttävät usein myös erilaisia yrttejä. Perinteinen vodun-parantaminen otetaan tosi vakavasti.
Matkasta ja musiikista
Matka ei sinänsä pelottanut, mutta ne kaikki valmistelut Suomessa. Odottelin päiväkausia terveydenhoitajan soittoa, että pääsen rokotuksiin. Lopulta saatiin kaikki hoidettua. Pientä jännitystä ja innostusta oli ilmassa, kun lähdin matkaan. En miettinyt, miten saan ajan kulumaan, vaan sitä, mistä sitten lopulta löydän itseni, onko soitin pelkästään se tuttu rumpu ja mitä kaikkea muuta löytyy. Täydellinen tuntemattomuus, en tuntenut ketään. Paitsi Karin olin tavannut joskus 20 vuotta sitten, hänen kanssaan satuimme olemaan samaan aikaan stipendiaatteina.
Minulla ei sinänsä ollut mitään erityisprojektia, mutta keksin sen kuitenkin. Ajattelin, että lähden katsomaan sitä, mistä se biitti on todella kotoisin. Sen jälkeen jengi ei kysellyt enää enempää. Meren pauhu ja öinen tuuli parvekkeella oli alusta asti se upein juttu. Onneksi tuli kuunneltua pauhua ja nauhoitettua sitä. Perustimme paikallisten muusikoiden kanssa bändin, jonka kanssa vedettiin mahtavia treenejä: hienointa oli kuulla, kun koko bändi rumpuja vetää ja jytää. Välillä ajattelin, että nyt en soita, että nyt vain kuuntelen. Mietin, millaisen ääniteoksen voisin tehdä lintujen äänistä, djemben paukkeesta ja kaikesta siitä, mitä tuli nauhoitettua. Nyt tätä matskua sitten on.
Ajatuksista
Ihmistä pääsee lähelle, kun joutuu ottamaan vähän aikalisää ja miettimään, kuka olen, missä menen, miten elän – tai miten ehkä haluaisin elää. Grand-Popossa ympäristö innostaa kaikenlaiseen tekemiseen, mutta vahvasti myös ajatukselliseen puoleen. Koko kylä on erikoinen paikka, jossa luonnonvoimat yhdistyvät vodun-uskontoon. Voimat ovat valtavat ja spirituaaliset asiat todella tuntuvat – voimapesä, voisiko niin sanoa?
Kylässä tapahtuu myös kummallisia asioita. Kuolema on ihan eri tavalla koko ajan läsnä ja esimerkiksi hautajaisia saatetaan viettää kolme päivää tai kaksi viikkoa. Kuulin, että joku kalastajista oli hukkunut, itse en ollut paikalla. Ei muuta kuin uutta miestä tilalle – ei auta, kalat on saatava ylös. Ei nuotanveto yhtä miestä kaipaa. Itse sitä elää kaupungissa, joka ei ole veden äärellä, mutta Grand-Popossa se on jotenkin erityistä, miten ihmiset elävät meren läheisyydessä. Daouda antoi minulle ison simpukan ja sanoi, että tätä voit sitten kuunnella Kouvolaan palattuasi.
Villa Karon ABC-kirjassa sanottiin, että ennemmin tai myöhemmin kaikkiin Afrikan kävijöihin iskee ripuli. Ei kuitenkaan ollut kuin yhtenä päivänä vähän heikko olo. Sekin taisi loppua siihen, että muistin juoda vähän enemmän. Ruokapuoli on myös tietysti oma juttunsa: harvemmin näkee paikallisten syövän eikä mitään vesipullojakaan ole kovin monella mukana. Välillä annoin jollekin rahaa ruokaan, että nyt sitten muuten menet syömään tällä rahalla. Sitä jätkää ei näkynyt koko loppupäivänä. Luulen, että se oikeasti meni duunaamaan sitä ruokaa. Kyllähän sitä itsekin nuorena jaksoi syömättä, mutta on kummaa porukkaa. Osa on kuin sotureita, timmissä kunnossa ja jäntevä ote. Välillä sitä itse hyytyy, kun tarinaa tulee niin paljon, mutta popolaiset harvemmin. Tanssijatkaan eivät helpolla väsy, ainoastaan näkee hikoilevan ja soittaessa tietysti välillä myös.
Olin Grand-Popossa syyskuussa, kun koulut alkoivat. Hirveän hyvävoimaisen oloisia koululaisia, ei tullut yhtään huonoa fiilistä vastaan ja niitä koululaisia minäkin näen Suomessa aika paljon. Samalla lailla täällä kiviä potkitaan ja reppu heiluu. Terveennäköistä, pystyy samaistumaan ihan täysin.
ABC-kirjassa mainittiin myös, että Villa Karon perustamishetkellä Grand-Popo oli lähes aavekaupunki. Kwassin sanoin tässä kylässä ei edelleenkään tavoitella luksusta. Asioita on mahdollista tehdä ja saavuttaa kulttuurin kautta ja perinteitä arvostamalla. Silloin jäävät lieveilmiöt ja turistimaisuuskin vähän vähemmälle.
Elo ympärillä on vilkasta, melkein koko ajan tapahtuu jotain:
***
Moon masentunut
En jaksa kuunnella enkä ostaa mitään
Yhtään kauppiasta ei ole näkynyt, paitsi Francesca.
Ei halua kuormittaa, kroppa on ihan poikki kahden päivän lyömisestä.
Vois ottaa vähän iisimmin.
***
Jatkuva sisälläolo ja aamupalan duunaus yksin turhauttavat Suomessa kaikista eniten – ikävä tulee kyllä Yvetten munakkaita!
Papa Africa, King of Benin, TomiTomi. Lempinimiä riittäisi vaikka viedä tuliaisiksi Suomeen, mutta gongin soitoista huolimatta tätä jo legendaariseksikin muodostunutta, Ouidahista hankittua kuninkaan hattua ei enää näy. Ehkä se herätti kateutta, ehkä joku anasti ”kruunun” itselleen. Tai kenties se lopulta löytyy samasta paikasta eräiden erittäin tyylikkäiden aurinkolasien kanssa, jotka meri niin kovin joutuisasti nielaisi.
Tomi Päiväläinen on muusikko ja rummunsoiton opettaja, joka vietti stipendiaattina Villa Karossa kuusi viikkoa syksyllä 2017.