Kevät on jo täällä ja Villa Karon toimiston ikkunoiden pesun jälkeen näemme taas kirkkaan sinisen taivaan Kampin yllä.Kuitenkin ajatukset ovat jo marraskuussa ja Villa Karon juhlaviikossa! Ehdotamme teille siis vaihtoehtoa Suomen marraskuulle, eli kutsumme teidät mukaan viettämään Villa Karon 15-vuotisjuhlia Beninin Grand-Popoon.
Grand-Popon risteyksestä. Kuva: Hannu Lindroos
Juhlaviikon lopullinen ohjelma on vielä tekeillä, mutta jo nyt on selvää, että 6.-17. marraskuuta 2015 Beninin Grand-Popo on kulttuurinen runsaudensarvi, eli nähtävää ja kuultavaa riittää! Samaten kiinnostavia ekskursiokohteita on vaikka joka päivälle.
Alustava matkaohjelma:
– Tutustuminen Villa Karoon ja Grand-Popoon (majoittuminen mukavassa hotellissa Grand-Popossa)
– Villa Karon uuden museon ja näyttelyn avajaiset: tietoa orjakaupan historiasta ja sen merkityksestä alueen kulttuuriin
– Helsinki-Cotonou Ensemblen konsertti
– Kyläläisten melonta-, jalkapallo- ja shakkikisat
– Tutustumista Beninin tähtitaivaaseen Tuukka Perhoniemen (URSA) johdolla
– Työpajoja liittyen esimerkikksi Beninin rantojen puhtaanapitoon ja orjakaupan historiaan
– Matti-Juhani Karilan dokumentit: Villa Karo – Unelmista rakennettu talo (MTV3, 2000) / Maisema, ruukku ja pyhä käärme (MTV3, 2001)
…sekä halutessanne seuraavat lisäekskursiot:
– Orjakaupan historian ja voodoon keskuskaupunki Ouidah: Ouidahissa käydään UNESCOn luomalla Orjan tiellä, orjuusmuseossa, nykytaidemuso Zinsoussa, käärmetemppelissä ja Pyhässä Metsässä
– Lomé: Togon hurmaavassa pääkaupungissa vieraillaan mm. fetissimarkkinoilla, Guineanlahden museossa ja kansallismuseossa
– Abomey: Dahomeyn kuninkaiden palatsit ja Bohiconin maanalainen puolustusverkosto
– Ganvié: Tofinu-kansa pakeni orjakauppiaita järvelle ja asettuivat sinne
– Porto-Novo: Beninin hallinnollinen pääkaupunki, brasiliaistyyppistä arkkitehtuuria, museoita, moskeijoja, kulttuuria
Matkan hinta on 2740€, sisältäen lentoliput, Beninin viisumin, majoituksen, lentokenttäkuljetukset ja ylemmässä listassa mainitut tapahtumat. Ilmoittaudu osoitteeseen toimisto@villakaro.org, samasta paikasta saa lisätietoja, kuin myös numerosta 09-2783 898. Villa Karo pidättää oikeudet muutoksiin ohjelmassa.
Jotta saamme varmistetuksi lento- ja hotellivaraukset, toivomme että maksatte ennakkomaksun (450 €) Villa Karon ystävät ry:n tilille FI20 1019 3000 2095 78 aikailematta! Jos teillä on jotain kysyttävää matkan suhteen, voitte ottaa yhteyttä Villa Karon toimistoon (puh. 09-2783 898).
Sydämellisesti tervetuloa mukaan taatusti ikimuistettavalle juhlamatkalle, kookospalmujen alla nähdään!
Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.
-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.
Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.
Santeri Kaipiainen Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
Tänä keväänä on Villa Karon stipendiaattikalenterissa huomattavan usein kahden taiteilijan nimet kirjoitettu saman huoneen kohdalle. Lieneekö kaksin aina kaunihimpi vai testaako tropiikki parisuhteen kestävyyttä? Oli miten oli, pysäytin päivärutiiniensa keskelle vuoden ensimmäisen Villa Karon taiteilijapariskunnan, teatteriohjaaja Anna Rosendahlin sekä äänisuunnittelija ja muusikko Totte Rautiaisen. Rakkausruodinnan sijaan ajauduimme (onneksi?) kuitenkin syvien ja oivaltavien ajatusten äärelle kokemisesta, omaksumisesta ja arvottamisesta.
Anna ja Totte
Santeri: Olette olleet nyt Villa Karossa kaksi viikkoa. Miltä tuntuu? Anna: Tuntuu siltä, että nyt vasta alkaa jotenkin ajatus kulkea ja kuva hahmottua siitä, mitä tässä ympäristöstä voisi kerätä, antaa ja ammentaa. Kaksi viikkoa on aika lailla mennyt ”harmattanin varjossa”: paljon asioita on tullut törmäyskurssille kulttuurisesti, mutta myös ajankäytöllisesti hektisen Suomen arjen vaihtuessa toisenlaiseen. Nyt niitä ideoita alkaa syntyä. Totte: Itselläni on samat vibat, vaikka paljon matkustaneena tiesinkin jo ennalta, että erilaisten kulttuurien kohdatessa menee maadoittumiseen aikaa. Kaksi viikkoa on aiemminkin mennyt Afrikan-reissulla siihen, että hahmottaa paikallisen mielentilan ja keho tottuu lämpöön sekä koko kulttuuriin. Nyt alkaa pulssi tasaantua, ja pystyy jo työskentelemäänkin.
Santeri: Millä tavalla työskentely sitten käytännössä muuttuu? Totte: Suomessa on tietynlaiset rutiininsa, joita ei täällä voi toteuttaa, joten pystyy keskittymään eri tavalla kuin kotona, rauhoittumaan työskentelyyn ja löytämään siihen erilaisen rytmityksen. Aluksi tietenkin keskittyminen hajoaa moneen eri ihmeelliseen asiaan, ja muutenkin haluaa olla suorittamatta. Anna: Olisikin aikamoista, jos pystyisi siirtämään Suomen työtavat tänne niin, että vain työpöytä vaihtuisi! On kuitenkin kaunista ja ihastuttavaa antautua uudelle kulttuurille ja meiningille, ja sitä kautta uudistua. Hiljalleen taas muistaa, mitä tuli tänne tekemään, jolloin myös huomaa, mitkä asiat täällä kiinnostavat, kutsuvat luokseen ja tulevat lähelle. Suorituskeskeinen pää toki toivoo pääsevänsä heti kiinni työhön, ja tuottavuudenhan kannalta olisi ideaalia siirtyä uuteen ympäristöön vain silmänräpäyksessä. Kuitenkin jos yrittää heti suorittaa kaiken uuden, sen sijaan että vain antautuisi sille, niin ohittaa kaiken sen muutoksen, mitä tämä uusi ympäristö meille tekee. Sitä haluaa vaikuttua – ja vaikuttuu.
Santeri: Niin, eikä muuten olisikaan järkeä lähteä tänne asti. Totte: Niin, Suomi kuitenkin edustaa aika suorituskeskeistä kulttuuria, ja työ, jota tänne tullaan tekemään, on kuitenkin sidoksissa afrikkalaiseen kulttuuriin. Tiesimme, että viiden viikon oleskelu tulee olemaan todella lyhyt aika, koska täällä ei voi liikaa aikatauluttaa asioiden ja tapahtumien kulkua, vaan ne tulevat yllättäen luokse ja vain tapahtuvat. Pitää vain ajan kanssa saada kiinni kulttuurista ja mielenlaadusta, jotka täällä vallitsevat, ja siitä rikkaudesta, joka pinnan alla kytee. Mitä enemmän aikaa siihen on täällä, sitä parempi, koska sitä ei voi opiskella kirjoista. Anna: Täällä on aivan hirveästi kaikkea materiaalia, jota haluaisi kerätä: liikettä, ääntä, kehoa, kuvaa ja kaikkea sitä toiseutta. Inspiroituahan voi missä vain, mutta jotta siitä tulisi käyttömateriaalia omalle taiteelleni, haluan elää ja tuntea sen omassa kehossani. Se on minulle eettinen kysymys. En voi tulla vain ottamaan asiaa X ja määritellä, että ”tämä on nyt etnistä”, ennen kuin tunnen sen asian itse, ja minulle ennen kaikkea emotionaalisesti, eikä välttämättä älyllisesti. Totte: Jos ensimmäisenä päivänä alkaa vain valokuvata kalastajia ilman, että sanoo heille sanaakaan, niin on se vähän raiskauksenomaista. Ettei halua lainkaan ymmärtää kontekstia, vaan ainoastaan tilanteesta irti kuvat, joille sitten itse antaa merkitykset. Anna: Kaksi viikkoakin on ollut tosi lyhyt aika asioiden elämiseen. Siihen, että niitä voisi ajatella itselleen uusiksi. Totte: Mutta se on ehkä se minimi siihen, että kävelytahti hidastuu ja pystyy hahmottamaan tätä maailmaa. Anna: Niin, kyllä mä ainakin olen sisäisesti törmäyskurssilla koko ajan, vaikka konkreettisesti ei yhtenä päivänä pystykään tekemään paljoa; kohta huomaa taas miettivänsä, että missäs oikein syötäisiin. Sitä tiedostamatonta ja sanatonta tavaraa on kuitenkin niin paljon. Eikä kaikkea jaksakaan pukea sanoiksi.
Santeri: Olette keränneetkin paljon materiaalia: molemmat ovat tanssineet, Totte on nauhoittanut soittoa ja äänimaisemia sekä ottanut paljon valokuvia, ja Anna tutustunut vodun-maailmankuvaan ja perinteeseen. Anna: Olen etsinyt Mami Watan ”sitä jotain”, joka voimakkaasti liittyy mulla suurempaan meritematiikkaan. Eilisellä kyläreissullakin olimme vahvasti kalastuksen parissa, ja saimme monenlaista siihen liittyvää tietoa: kuvia ja ääniä, tavoista ja rytmeistä puhumattakaan. Totte: Tanssi ja rytmi on aina mukana afrikkalaisten kulttuurien parissa työskennellessä. Pari vuotta sitten, kun olin Burkina Fasossa, luonnollisin tapa tutustua kyläläisiin oli olla osa heidän rytmiään ja tanssia joka päivä heidän kanssaan. Tuli heti kehollisesti läsnäolevampi olo, mikä helpotti integroitumista kulttuuriin. Kun täälläkin heti aamulla aloittaa tanssin, niin heti maadoittuu tähän paikkaan eri tavalla, vaikka tällä kertaa ei olekaan koko kylä läsnä. Mahdollisuuksia tanssia saisi olla täällä enemmänkin. Tekemäni rytmiäänitteet vievät aivan omalle uralleen, sieltä tulee paljon vaikutteita ja impulsseja. Suomessa tulee helposti jumiuduttua tiettyihin tuotantokaavioihin, rutiineihin ja estetiikkaan, ja vieraasta rytmiikasta sekä varsinkin sen historiasta ja merkityksistä saa uutta innostusta. Olen huomannut täällä samoja rytmejä kuin afro-brasilialaisessa kulttuurissa ja New Orleansin musiikissa, ja täältähän ne sinne ovat lähteneet, vaikuttaakseen myöhemmin itselle tärkeisiin musiikkityyleihin. Anna: Yksi asia, jota huomaan keräileväni joka puolelta, on kiinnostus kehoon ja varsinkin naiseen. Huomaan vahtaavani koko ajan paikallisia naisia ja heidän kehollisuuttaan! Sonyalla [Lindfors, myös stipendiaatti] on samoja teemoja. Tarkastelussani on ollut sekä yksilön keho että myös yhteisön kollektiivinen kehollisuus. Kalat eivät nouse merestä ilman kylää. Lihaksisto ja kehomuisti periytyvät aivan eri tavalla täällä. Noëlin [Saïzonou, muusikko ja tanssija] kanssa puhuttiin siitä, miten täällä ei ole taideyliopistoja, vaan kaikki kulttuuri periytyy ympäristöstä. Totte: Moni taiteilija puhuu Suomessakin, että taiteen pitäisi olla lähempänä arkea. Taiteen rajoista tehdään isompi asia länsimaissa, ja se vaikuttaa ihmisiin. Anna: En yhtään ihmettele, että kaikki on täällä vähän muusikoita. Taiteilijuus on lähempänä arkea, kun taas meillä on rasitteena ajatus elitistisestä korkeataiteilijuudesta, joka vaatii jonkinlaisen kruunun.
Santeri: Mutta täälläkin näkyy selkeästi raja perinteisen ja modernimman välillä. Totte: Kyllä Noëlkin sekoittaa selkeästi popularisoituneita tansseja, steppejä ja twistejä, paikallisiin rytmeihin, vaikkeivät ne traditioon kuulu. Puhdasoppiselle perinteelle on kuitenkin omat tilaisuutensa, kuten vaikka hautajaiset. Burkinafasolainen Sibiri Bebe, joka opettaa mua Helsingissä, sekoittaa aika rohkeallakin tavalla eri tansseja; vaikka se ei meidän näkökulmasta näytä erityisen rohkealta, niin monet tuomitsevat sen hänen kotimaassaan. Suomessa afrikkalaisen tanssin koreografiat näyttäytyvät helposti meille vain kivoina liikkeinä. Anna: Rohkeus näyttäytyy ehkä jonain muuna kuin rytmien sotkemisena. Perinteet ja historiankirjoitus ovat erilaisia.
Santeri: Onko kaikki keräämänne vielä raakapuuna pinossa pihalla, vai oletteko alkanut jo kasata siitä huonekalua? Totte: Vuollaan vielä. On tässä jo teemoja, mutta kyllä se sieltä tulee. Anna: Joku palli ehkä on jo valmiina, heh. Ei se ihan lautakasana enää ole. Mutta työsuunnissani ei ole mitään uutta, tunnen omat tapani suodattaa materiaalia ja uusia asioita. Aiheet vaan saattavat muuttua tämän jatkuvan törmäyskurssin myötä.
Santeri Kaipiainen Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
”Kuka piirtää linnun parhaiten” kysyy rehtori koululuokassa ja oppilaat tekevät työtä käskettyä. Luokan eteen riviin valikoituu ryhmä ylpeitä oppilaita, jotka ovat piirroksillaan ansainneet paikkansa taideryhmässämme.
Toteutimme beniniläiseen ja suomalaiseen kulttuuriin liittyvän taideprojektin Grand-Popossa. Kuvataideopettajina meille tuntui luonnolliselta ideoida teini-ikäisille oppilaille suunnattu taideprojekti, joka lisäisi yhteisymmärrystä eri kulttuurien kesken.
Meillä kummallakaan ei ollut aikaisempaa kokemusta taideopetuksen järjestämisestä suomalaisen koulujärjestelmän ulkopuolelta. Tulkin välityksellä toimiminen toi haasteita vastavuoroisuuteen oppilaiden ja opettajien kesken, projektin aikana pohdimme monesti tekemisen tarkoitusta ja saimme paljon kokemusta opetuksen organisoinnista vieraassa kulttuurissa.
S niin kuin sisu
Projektin toteuttaminen alkoi ennen matkaa Beniniin Keravalla Sompion yläkoulussa Eeva Honkasen kuvataideryhmissä. Jokainen oppilas sai valita kirjaimen, jonka ympärille rakennettiin kollaasin keinoin kuvitus. Kirjaimet innostivat oppilaita viestimään kuvilla erilaisia asioita suomalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi salmiakki, sisu, ja sauna olivat suosittuja aiheita S-kirjaimen ympärille koottuina. Moni oppilas ilahtui myös ideastamme päivittää kuvia projektin omaan Instagram-tiliin, jonka kautta kuvien syntymistä ja projektin etenemistä oli mahdollista seurata molemmista maista.
Kumpikaan meistä ei puhu ranskaa, joten tiesimme jo etukäteen kielimuurin tuovan projektiin omat haasteensa. Toisaalta otimme kirjaimet ja sanat kuvien lähtökohdiksi juuri tästä syystä: löytääksemme kommunikoinnin kohtia beniniläisten oppilaiden kanssa.
Taidetuokiot Grand-Popossa oli alun perin tarkoitus toteuttaa samoin kuin Suomessa. Toimme mukanamme suomalaisten oppilaiden tekemät teokset ja ajatuksena oli, että grandpopolaiset nuoret kertoisivat ja kirjoittaisivat niistä keksimiään tarinoita. Näin olisi mielenkiintoista tarkastella kuvia eri kulttuurin näkökulmasta.
Koska Beninin peruskouluissa taideopetus on hyvin vähäistä tai mallipiirustukseen perustuvaa, jäivät Grand-Popossa keskustelut kuvista vain yksisanaisiksi ajatusten vaihdoiksi. Oppilaat eivät olleet tottuneet keskustelemaan kuvista tai niiden merkityksistä.
Lisäksi kirjoitustaito vaihteli eri-ikäisten oppilaiden kesken suuresti. Ranska on oppilaille vasta toinen äidinkieli paikallisen minan kielen jälkeen eikä väärinymmärryksiltä ja haasteilta vältytty. Esimerkiksi paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin liittyvien ranskankielisten sanojen keksiminen oli oppilaille haaste. Millä kirjaimella lintu alkaakaan? Entä meri? Todettuamme kielelliset haasteet panostimmekin enemmän tekemiseen kuin puhumiseen ja siitä oppilaat nauttivat!
Opetustuokio Lissa Gbassassa. Kuva: Emmi Holm
Kuvan tekemisen ilo
Miksi toteuttaa kuvataidetuokioita oman residenssityöskentelyn lisäksi? Kuka tästä hyötyy? Onko projektillamme mitään annettavaa grandpopolaisten elämään? Näiden kysymysten kanssa teimme usein tuttavuutta projektin aikana.
Päällimmäiseksi jäi kuitenkin huojennus. Osallistuvat lapset nauttivat selvästi työskentelystä erilaisten materiaalien ja kuvanteon ongelmien parissa. Kuvan tekemisen ilo välittyi työskentelyn edetessä ja valmiiden töiden äärellä. Se ilo on samaa kulttuurista riippumatta: pieniä onnistumisen kokemuksia ja oman näköisen maailman luomisen taikaa.
Valitsemamme kollaasitekniikka vaati useita vaiheita: pohjavärin työstöä, kuvamateriaalin valintaa ja sommittelua, piirtämistä ja kokeilua. Oppilaiden ilonhetket liittyivät selvästi maalin levittämiseen ja väreistä nautiskeluun, piirustusvaiheen onnistuneisiin ratkaisuihin ja oivalluksiin. Monien välineiden käyttö oli nuorille uusi kokemus; esimerkiksi vesivärien ja vahaliitujen käytöstä syntyi monia riemukkaita hetkiä. Rinnakkain esille asetettuina keravalaisten ja grand-popolaisten lasten työt kertovat kuvanteon haasteista ja iloista molemmilla mantereilla, arjen havaintojen yhtäläisyyksistä ja eroista.
Ilo oli myös meidän puolellamme, sillä opetustuokioiden kautta saimme viettää aikaa paikallisten lasten kanssa sekä kokea rikastavamme hiukan paikallisten ihmisen elämää.
Grand-Popon koululaisilla on keskiviikkoisin lyhyt koulupäivä. Se tarkoittaa, että keskiviikkoiltapäivät ovat hyvä mahdollisuus taideopetukseen tavallisen koulutyön ulkopuolella. Jotta useammat oppilaat saisivat nauttia kuvanteon tai muun taidetoiminnan iloista, näistä keskiviikko-iltapäivien taidetuokioista toivoisi muodostuvan jokaviikkoisia. Oman projektimme kohdalla huomasimme, ettei yhteistyöhön Villa Karon ja lähikoulun välillä ole vielä vakiintuneita käytäntöjä vaan jokainen projekti mietitään, perustellaan ja organisoidaan tapauskohtaisesti.
Taidetoiminnan kehittämiseksi pysyvien käytäntöjen luominen olisi mielestämme jatkossa tärkeää. Toivoisimme, että yhteistyö sujuisi mutkattomasti ja koulutiensä varrella jokaisella lähikoulun oppilaalla olisi mahdollisuus osallistua ainakin kerran taidetoimintaan Villa Karossa. Näin jokainen oppilas voisi luottaa vuoronsa tulevan eikä lintupiirrosten taidokkuus enää olisi ainoa portti osallistumiseen. Pysyvät käytänteet kannustaisivat myös stipendiaatteja kouluyhteistyöhön.
Villa Karon Lissa Gbassa on upea tila erimuotoisten taidehetkien toteuttamiseen. Kuvataideopetuksen kannalta tarkat tiedot materiaalien saatavuudesta olisivat stipendiaateille tarpeen. Pienet asiat, kuten saksien lukumäärä, voivat vaikuttaa työskentelyn sujuvuuteen paljon. Me toimme työskentelymateriaalit mukanamme ja lahjoitimme ne projektin päätteeksi koulun käyttöön.
Letters & Stories
Olemme iloisia, että saimme mahdollisuuden toteuttaa taideprojektin oman taiteellisen työskentelymme ohella Grand-Popossa. Kaikki ei mennyt niin kuin olimme aluperin suunnitelleet, mutta sitäkin suuremmin koimme onnistumisen tunteita työskentelyn edetessä. Loppujen lopuksi taideprojektista muotoitui erittäin toimiva opetusalusta jatkossakin eri kulttuurien välisiin yhteistyöprojekteihin.
Grand-popolaisten ja keravalaisten nuorten töistä ripustettu yhteisnäyttely Lissa Gbassassa todisti viimeistään sen, että onnistumisen ilo ei koskenut pelkästään meitä opettajia. Näyttelyn avajaisissa oppilaat esittelivät ylpeästi omia teoksiaan ystävilleen ja kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka on tehnyt parhaan työn.
Grandpopolaisten lasten työt matkasivat mukanamme takaisin Suomeen ja ne tulevat esille Sompion kouluun loppukeväästä 2015. Oppilaiden töitä voi ihailla myös Instagramissa nimellä @LETTERSSTORIES
Oppilaiden valmiita kollaasitöitä. Vasemmalla: Victor, 12 vuotta, Grand-Popon koulu. Oikealla: Aino, 7A-luokka, Sompion koulu, Kerava
