Alkuvuonna 2015 Villa Karossa viettämäni vajaat kuusi viikkoa olivat mieleenpainuvia ja avartavia kokemuksia täynnä. Työskentelyni koostui lähinnä beniniläiseen musiikkiin tutustumisesta, sävellystyöstä ja saksofonin harjoittelusta.
Jazzmuusikkona minua kiinnosti erityisesti paikallinen perinnemusiikki ja sen rytmit, koska onhan länsiafrikkalainen musiikki osaltaan vaikuttanut myös mm. jazzmusiikin syntyyn Amerikassa 1800-luvulla. Beniniläisen perinnemusiikin rytmiikka on hyvin rikasta ja hienostunutta. Keräsin matkani aikana rytmejä kirjoittamalla niitä paperille ja joitakin myös nauhoitin. Villa Karossa sävelsin pienimuotoisia kappaleita, joissa lähtökohtana käytin paikallisia rytmejä joita yhdistin jazzmusiikista tuttuun soinnutukseen.
Heti ensimmäisellä viikolla Beninissä sain tilaisuden esiintyä Villa Karon järjestämässä kuukausikonsertissa Lissa Gbassan ulkoilmalavalla kahden grandpopolaisen lyömäsoittajan kanssa. Pidimme kahdet harjoitukset ja saimme lyhyen ohjelmiston esityskuntoon luontevasti ilman nuotteja. Konserttikokemus illalla taivasalla oli unohtumaton, ja yleisö tuntui onneksi tykkäävän musiikistamme. Mielenkiintoista oli huomata eroavaisuuksia länsimaiseen konserttikäytäntöön. Kappaleiden jälkeen ei juurikaan annettu aplodeja ja esiintymislavalla oli esiintyjien lisäksi porukkaa sekä yleisöstä että illan toisesta yhtyeestä. Musiikin funktio Afrikassa on hyvin paljon sosiaalinen.
Vaikka Grand-Popo on melko pieni paikka, kuulin elävää musiikkia päivittäin aina jossain muodossa ja pyrinkin pitämään korvani auki mahdollisimman paljon. Heti saavuttuani trooppiseen Grand Popoon, vastassani oli kiehtova äänimaisema, jossa pääosissa ovat meri ja linnut. Ensimmäisen viikon aikana heräsin yleensä aikaisin aamulla lintujen intensiiviseen lauluun, enkä voinut olla sitä kuuntelematta. Hyvä että Villa Karossa ei ole liian tiivis äänieritys! Paikallista musiikkia kuultuani, minulla heräsikin ajatus, ovatkohan jotkut beniniläisen musiikin rytmit ja melodiset aiheet peräisin lintujen laulusta?
Grand-Popossa kuulin musiikkia monenlaisissa ympäristössä kuten kalastajien vetäessä nuottaa, perinnemusiikin konserteissa, voodoo-festivaalin kulkueissa, jumalanpalveluksessa kirkossa, ravintolan terassilla, kadulla ohikulkevissa kulkueissa, sotilaiden lenkkeillessä aamulla Villa Karon ohitse jne. – kaikki nämä siis vain laulaen, taputtaen ja lyömäsoittimia käyttäen. Opin paikallisia rytmejä myös mainiolta lyömäsoittajalta Noël Saïzonoulta, joka kertoi minulle rytmien nimet sekä niiden historiaa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka vaivattomasti ja orgaanisesti beniniläiset käsittelevät monimutkaisiakin rytmejä. Tämä selittynee sillä, että musiikki on luonteva osa arkista toimintaa, ajanvietettä ja uskonnollisia seremonioita. Monimutkaiset rytmit omaksutaan ympäröivästä musiikista jo lapsena, ilman varsinaisia soittotunteja.
Opin matkani aikana monia asioita beniniläisistä rytmeistä seuraamalla tanssia ja sen yhteyttä musiikkiin. Ihailen beniniläisten kokonaisvaltaista tapaa ilmaista itseään musiikissa ja tanssissa: rentous, voima, dynaamisuus ja suoruus ovat ominaisuuksia, joita ainakin itse jazzsaksofonistina haluan ilmaisussani kehittää ja länsiafrikkalaisilta oppia. Erityisesti kiinnitin huomiota paikallisten naisten tapaan laulaa sielukkaasti suoralla äänellä kovaa ja korkealta, jotta ääni erottuisi ja kantaisi useiden lyömäsoittimien luoman kudoksen yli.
Uuvuttavasta kuumuudesta johtuen paikallisväestö osaa viisaasti levätä ja säästää itseään. Grand-Popossakin myyntikojujen mamat ottivat luontevasti päiväunet esim. myyntipisteensä vieressä maassa nukkuen tai tuolisssa torkkuen. Mieleenpainuvaa oli myös se kuinka juhlissa tai voodoo-seremonioissa taas tanssia ja soittoa jaksetaan sitkeästi jatkaa tauotta pitkäänkin, ikään katsomatta. Ihailtavaa sitkeyttä, heittäytymistä ja tästä hetkestä nauttimista!
Saksofonin harjoitteluuni löysin matkani parin viimeisen viikon aikana erityislaatuisen paikan: Grand-Popon rannan. Alkuiltoina auringon paahteen hellittäessä suuntasin usein instrumenttini kanssa rannalle, jylhien Guineanlahden aaltojen äärelle, missä seuranani olivat usein Villa Karon koirat Paula ja Markus, satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi. Lämmin tuulenvire, auringonlasku, huojuvat palmut, meren kohina kaikki yhdessä loivat ihanteellisen tunnelman, jota on täällä Suomessa ikkunattomassa harjoituskopissa mukava muistella.
Manuel Dunkel
Kirjoittaja on Villa Karon entinen stipendiaatti
