Pyton ja velkojat
Olipa kerran pytonkäärme, jolla oli velkoja maksettavana kyykäärmeelle, pantterille ja metsästäjälle. Velkojat kävivät vuoroin kolkuttelemassa pytonin ovella, mutta käärme ei ollut koskaan kotona. Eräänä päivänä velkojat tavoittivat pytonin, joka kehotti heitä tulemaan seuraavan päivänä takaisin. Silloin pyton lupasi kuitata velkansa kaikille.
Seuraavana aamuna pyton mietti kuumeisesti miten se pääsisi pinteestä. Sen talon edessä kasvoi kolme puuta. Ensimmäinen oli liian korkea, toinenkin oli liian korkea, mutta kolmanteen pyton onnistui kiipeämään piiloon. Se kävi maate puun ylimmälle oksalle ja jäi odottamaan velkojia.
Ensimmäisenä paikalle saapui pantteri, joka suuttui huomattuaan, ettei pyton ollut taaskaan paikalla. Se päätti kiivetä puuhun odottamaan – siellä se odottaisi vaikka koko päivän, olisihan pytonin lopulta palattava kotiinsa. Pantteri ei nähnyt puussa lymyilevää pytonia, vaan asettui sitä alemmalle oksalle vartioasemaan. Seuraavana paikalle saapui metsästäjä, joka myös huomasi tulleensa huijatuksi, kun pyton ei ollutkaan kotona. Metsästäjä tähyili puun latvaan ja näki lehtien seassa vilauksen pantterista, jota se luuli pytoniksi. Molempien ihoa koristaa samankaltainen kuviointi. Metsästäjä raivostui ja tarttui kivääriinsä. Sillä aikaa, kun hän latasi aseensa, paikalle saapui myös velkojista viimeinen, kyykäärme. Kun kyy huomasi, ettei pyton ollut paikallaan, se puri suutuspäissään metsästäjää jalkaan. Metsästäjä ehti kuitenkin ampua pantterin, joka putosi puusta kuolleena maahan. Metsästäjä ehti vielä kostaa kyykäärmeellekin ampumalla sen kuoliaaksi, mutta sitten käärmeen myrkky lamautti hänet ja hänkin kaatui kuolleena maahan.
Pyton laskeutui tyytyväisenä puusta ja myhäili “kukapa nyt tulee minulta velkoja perimään, kun kaikki velkojat ovat kuolleet”. Sen pituinen se.
Tulin Beniniin hakemaan innoitusta uudelle lastenkirjalleni. Tulin etsimään eläinaiheisia tarinoita, joihin suomalaislapset voisivat samaistua. Koska “eläinkuvat- ja tarinat toimivat loistavana siltana eri maanosien, kulttuurien ja eritaustaisten lasten välillä”. Se oli kuulostanut hyvältä apurahahakemuksessa ja tuntunut hyvältä verukkeelta viettää kylmimmät talvikuukaudet Afrikan auringossa. Näin jälkikäteen naurattaa ja nolottaakin, että olin kuvitellut helposti keräileväni Beninistä söpöjä satuja, jotka olisivat miltei sellaisinaan valmiita laitettavaksi kirjan kansien väliin, kuin mikäkin Afrikkaan eksynyt 2000-luvun Lönnrot.
Todellisuudessa en tuntenut ennestään yhtäkään beniniläistä tarinaa enkä tiennyt maan kulttuurista juuri mitään. Uppouduin paikalliseen tarinankerrontaperinteeseen kiertämällä lähikyliä tavaten voodoo-pappeja, metsästäjiä ja kylänvanhuksia, jotka kertoivat minulle eläimiin liittyviä tarinoita. Kerta toisensa jälkeen hämmennyin kuulemistani beniniläistaruista. Eurooppalaisen näkökulmasta niistä useimmissa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Tarinankerronnassa vuorottelivat legenda ja todeksi uskottu, ja jutut polveilivat jossain absurdien faabelien, uhkakuvien ja vitsien välimaastossa.
Vaikka satujen rakenteessa ei ollut päätä eikä häntää, päät ja hännät ja milloin mitkäkin ruumiinosat kyllä irtosivat juttujen hurjissa juonenkäänteissä. Hämmentävintä tarinoissa olikin niiden raaka väkivaltaisuus. Saduissa eläin- ja taruhahmot varastivat jumalten vaimoja, jumalat kostivat verisesti, tuli ruumiita. Eläimet tekivät erikoisia diilejä keskenään ja kavalsivat toisiaan puolin ja toisin. Pataan päätyivät milloin oma veli, milloin kaveri ja kuivan kauden ahdingossa jopa omat poikaset.
Nopeasti kävi selväksi, ettei Grand-Poposta ja sen lähikylistä keräämistäni saduista ollut sellaisinaan lastenkirjani sisällöksi. Kustantajani kanssa olimme jo esikoiskirjaani tehdessämme käyneet paljon keskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä liian raakaa luettavaa lapsille. Ja esikoiskirjassa oli sentään kyse vain tavallisten luonnon tapahtumien, kuten petoeläinten saalistamisvietin kuvaamisesta eikä kannibalismista ja kostomurhista. Vaikka satukirjaprojekti päätyi umpikujaan, minulle absurdeina esiintyvät beniniläistarinat antoivat kuitenkin mielenkiintoisen kosketuspinnan kulttuurierojen tarkasteluun.
Residenssini aikana sain suru-uutisen kotipuolesta: lapsuudenkotini vanha Ville-kissa oli siirtynyt autuaampiin hiirestysmaisemiin. Oli helmikuu ja maa oli jäässä, joten Ville-rukan ruumis päätyi vanhempieni pakastimeen odottamaan hautajaisia. Siskoni pohti, miten kertoa kolmevuotiaalle tyttärelleen Villen poismenosta. Päiväkodin hoitaja oli hämillään, kun siskontyttö kertoi mummulassa vietetyn viikonlopun jälkeen Ville-kissan sielun olevan nyt “kissojen Thaimaassa”, vaikka sen ruumis olikin yhä mummulan pakastimessa.
Afrikassa lasten suhde eläimiin, kuolemaan ja luonnon kiertokulkuun taitaa olla huomattavasti mutkattomampi kuin meillä. Grand-Popon arjessa lapsille tuskin selitellään eläinten taivaasta, kun joku kylänraitilla vapaana vilistävistä vuohista tai kanoista päästetään päiviltä ruoanlaiton yhteydessä. Mihinköhän päätyvät voodoo-seremonioissa uhrattujen eläinten sielut?
Toisaalta tuntuu, että Beninissä vallitsevassa voodoo-uskonnossa kunnioitetaan luontokappaleita enemmän kuin länsimaisessa, luonnosta ja hengellisyydestä vieraantuneessa kulttuurissa. Kaikilla luonnon eri elementeillä uskotaan olevan henki. Sinikka Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Voodoo: afrikkalainen menestystarina, että voodoo-kulttuurissa “luonto ei ole ensisijaisesti tutkimuksen tai hyväksikäytön kohde, vaan se huokuu tunteita ja elämää”. Henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla, ja niiden oikuilla selitetään niin arvoituksellisia kuin arkipäiväisiäkin asioita ja tapahtumia. Myös kuolema on beniniläisarjessa läsnä eri lailla kuin mihin on kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet. Sen läheisyyden tuntee vieraileva yovokin uudella tavalla, esimerkiksi matkustaessaan mopotaksin kyydissä Länsi-Afrikan rannikon valtatiellä.
Elämä Beninissä on raadollisempaa kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä varjostavat vakavat toimeentulon ja korruption ongelmat sekä kunnollisen terveydenhuollon puute. Taikausko värittää kylien arkea ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Yhteisöllisyys ja lojaalius läheisiä kohtaan on väkevää, mutta niin ovat myös ihmissuhdedraamat. Tämä kaikki heijastuu kulttuuriin ja sen tarinoihin. Päällimmäisenä kuulemissani saduissa oli selviytyminen. Afrikkalaisen arjen kamppailut ilmenivät hurjina juonenkäänteinä, väkivaltaisuutena ja peittelemättöminä tunteina – myös sellaisina, joita omassa kulttuurissani pidetään häpeällisinä.
Ihmismieli on kaiketi samanlainen joka puolella maailmaa. Sen ympärille kietoutuu erilaisia, kulttuurisidonnaisia kerrostumia, jotka ohjaavat käytöstämme. Kristinuskoon pohjaavassa kulttuurissa on keskeistä käsitys synnistä ja selkeästä jaosta oikeaan ja väärään. Meille tutuissa tarinoissa paha saa useimmiten palkkansa ja pilkka osuu lopulta ilkkujan omaan nilkkaan. Länsimaisten satujen maailma on suopea, ja lopussa hyvyys, rehellisyys ja epäitsekkyys palkitaan. Beniniläistarinoissa meissä kaikissa piilevää pahuutta ei peitelty, keskeiseksi teemaksi nousi vahingonilo ja tarinan sankari oli usein nokkelin oman edun tavoittelija. Pyton pääsi pinteestä höynäyttämällä velkojiaan. Meillä päin sadun loppuratkaisu olisi mitä todennäköisimmin ollut käänteinen — velathan on aina maksettava. Tosielämässä kuitenkin taitaa olla useimmiten niin, että röyhkein ja nokkelin pärjää parhaiten. Ehkäpä beniniläistarinat kaikkine hurjuuksineen ovatkin asteen lähempänä todellista ihmisluontoa kuin niiden siloitellut, länsimaiset sukulaiset.
Lastenkirjaprojektini jatkuu, vaikkakin uusin kuvioin. Tuleva kirja ei kerro pytonin tarinaa eikä toista muitakaan kuulemiani beniniläissatuja. Juonenkäänteitä paljastamatta mainittakoon, että uusi tarina kertoo ennakkoluuloista, eksymisestä, epämukavuusalueista, vieraanpelosta, pelon ylittämisestä ja sen myötä löytyneistä uusista ystävistä. Residenssimatka muistutti miten tärkeää on tutustua uusiin kulttuureihin ja pyrkiä siten ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka tulevat erilaisista olosuhteista kuin oma, tuttu ympäristö. Samalla voi nauraa omille ennakko-odotuksilleen sekä hölmöille tottumuksilleen ja korjata ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tuleville sukupolville toivon kykyä empaattisempaan dialogiin kulttuurieroista ja yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta. Tähän toivon voivani vaikuttaa työlläni lastenkirjojen parissa.
Teksti ja kuvat: Laura Merz
Piirustus: Lauran residenssijakson aikana piirtämä luonnos.
