Kategoria: Benin

-Tasa-arvosta puhumiseen ei tarvita miesperspektiiviä

Saavuin Afrikkaan ummikkona suoraan Sysmän Villa Sarkiasta runokuurilta. Kirjoitin siellä itsekseni esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa. Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssissä kaverinani olivat Edith Södergranin runokokoelmat ja niiden ympärillä kelluva utumainen hiljaisuuden huopa. Pudotus sieltä Etiopian Addis Abeban lentokentälle oli niin hektinen, että meinasin myöhästyä koneesta, kun en ymmärtänyt afrikkalaista jonotuspolitiikkaa; että samalle tiskille voi jonottaa yhtä aikaa montaa konetta eli mikään jono ei lopu koskaan. Onneksi puhun ranskaa kymmenen vuoden kokemuksella, joten onnistuin selittämään lentokentän väelle portin sulkeutumisen ja sain heidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on vielä päästä koneeseen.

Muutamaa rytmihäiriötä myöhemmin ajoin yksin pikkubussin takapenkillä rallia ympäri lentokenttää ihmisten huutaessa radiopuhelimiin ainakin neljällä eri kielellä. Minua kehotettiin juoksemaan portaat ylös koneeseen. Vain minua odotettiin lähtöä varten! Ryntäsin puolityhjään lentokoneeseen, jonka matkustajat eivät reagoineet minuun mitenkään. Melkein tuntia myöhemmin koneeni lähti Afrikan taivaan tuuliin. Aloin ymmärtää jotain afrikkalaisesta aikakäsityksestä – aika ei hallitse täällä ketään vaan afrikkalaiset hallitsevat aikaa. 

Sydämellinen Alphonse odotti minua Cotonoun kentällä ja pääsimme sujuvasti kohti Villa Karoa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tenttasin Alphonselta paikalliset hyvät käytöstavat ja faux pas:t eli käytöskoodin räikeimmät rikkeet. Hymy oli tärkein työväline, sitä käyttämällä pääsisin kuulemma pitkälle. Lupausten pitäminen oli kaikista tärkein ohjenuora, pienessä kylässä saa nopeasti arveluttavan maineen, jos puhuu ohi suunsa. Villa Karossa minua oli vastassa monta leveää hymyä ja ystävällisyyttä tuikkivia silmiä. Koin oloni heti tervetulleeksi jonkinlaiseen uuteen kotiin. Ensimmäisenä yönä aaltojen huumaava pauke ja kiljuvat lepakot tuudittivat minut Prinsessa Ruusus-uneen, josta heräsin afrikkalaiseen kakofoniaan.

Kirkon kellot aloittavat konsertoinnin riitasoinnussa viereisen orpokodin kukkojen kanssa aamukuuden hujakoilla. Lämppäribändinä ovat paikalliset kalastajat, joiden transsimainen lehmänkellojen kilkatus aaltojen ryminää vasten tekevät äänimaisemasta polyrytmisyydessään absurdin. Iloisena huutelevat puutarhurit tuovat orkesteriin satunnaisia solisteja, jotka kilpailevat ujeltavien ja erittäin moninaisten lintuilmiöiden parissa. Kalastajien toiminta hypnotisoi minut jo ensimmäisenä aamuna, heidän toimintansa oli kuin loppuun asti harjoiteltu koreografia. Valtava verkko kietoo ympärilleen puolisen sataa kalastajaa, jotka eivät pidä videoinnista. Sen sijaan kuka tahansa on tervetullut vetämään loputonta verkkoa kalasaalista vastaan.

Ensimmäisen viikon käytin tutustumiseen ja tarkkailuun. Esitin jokaisen hassun kysymyksen, joka päähäni juolahti. Parhaita oppaitani olivat viereisen orpokodin lapset. He selittivät kuorossa, kuinka mitäkin viljellään ja jakoivat omia tarinoitaan. Heidän kohtaloitaan kuunnellessa on vaikeaa pitää kyynelkanavia hallinnassa. Sysmän rauhasta kolmenkymmenen orpolapsen keskelle tupsahtaminen oli vaikuttava kokemus. Päätin tutustua orpokodin johtajaan Idrikseen ja miettiä mitä voisin tehdä lasten hyväksi residenssiaikanani. Minulla kun ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin vaikuttaa heidän tulevaisuuksiinsa suuremmin, kuin pyörän osien ostossa auttamalla. Sadalla viidellä kympillä olisi voinut kustantaa yhden lapsen koulumaksun mutta jo neljällä kympillä pystyi korjaamaan yhden pyörän koulumatkoja varten. Keräsimme kolehdin parin stipendiaatin ja harjoittelijan kanssa viemisiksi useamman pyörän laittamista varten.

Ensimmäisellä käynnillä orpokodissa sovimme charmantin johtajan kanssa, että keskiviikkoisin voisin opettaa lapsille tanssia kahdessa ryhmässä kolmesta viiteen. Vaikka olen opettanut tanssia jo yli puolet elämästäni, ymmärsin olevani suurimman tähänastisen haasteeni edessä. Käsittääkseni lapsilla ei aiemmin ollut ollut harrastusta ja ainakaan kukaan heistä ei ollut koskaan käynyt tanssitunnilla eurooppalaiseen tyyliin. Lisäksi suurin osa oli vielä niin pieniä, ettei puhunut kunnolla ranskaa, joten meillä ei olisi yhteistä kieltä. Ikähaarukka oli myös älytön; vanhempien lasten ryhmä 10-17-vuotiaita ja nuorempien 3-9-vuotiaita. Pelkästään lasten motoriset kyvyt olisivat tähtitieteellisen kaukana toisistaan. Päätin lähestyä opetusta lapsille ominaisen rytmiikan kautta ja kannustaa heitä näyttämään heille jo tuttuja tansseja. Rytmi ja liike olisivat yhteinen kielemme. Ensimmäisen käynnin jälkeen orpokodissa juoksin pikkumuseoon itkemään, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt niin karuja elinoloja. Myöhemmin paikalliset rauhoittelivat minua kertomalla, että tämä orpokoti oli yksi Beninin parhaista. Itkin itseni uneen.

Opettelin orpokodin lasten ja henkilökunnan nimiä ja uppouduin runojen maailmaan. Villa Karon kirjastossa on runohylly, joka ilahdutti minua, koska pystyin jatkamaan runokuuriani. Erityisesti Tomi Kontion kirjat veivät mennessään ja toivat hyvää vastapainoa afrikkalaisen kulttuurin opetteluun. Viimeistelin myös omaa esikoisrunokokoelmaani – kunnes erään sähkökatkon seurauksena koneeni ei enää käynnistynyt. Sähkökatkojen palautuessa on virtapiikki, joka käräyttää latauksessa olleen laitteen kuin sädetikun. Opin tästä sen, että Afrikassa on oltava läsnä kaikessa mitä tekee. Multitasking EI kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, sillä aika ei sanele mitään. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkimainingeissa päätin joogatessani ottaa tämän takaiskun tilaisuutena olla enemmän läsnä. Ehtisin istua loppuelämäni yötä vasten apurahahakemusten kalmeassa kajossa.

Lähdin Beniniin työstämään Geisha-tanssikonserttini kansainvälistä versiota. Olin päättänyt kääntää teoksen suomenkielisen runokäsikirjoituksen ranskaksi ja englanniksi. Olin myös utelias paikallisista kielistä, sillä läheskään kaikki eivät puhu ranskaa, joka opitaan koulunpenkillä. Teokseni on kuuden eri taidemuodon hybridi. Olen käsikirjoittanut sen teeman runojen kautta miettien ihmisoikeusrikkomuksia naisia vastaan tasa-arvosta haaveillen. Teoksen ilmiasu on saanut inspiraationsa japanilaisesta estetiikasta, sillä olen pitkään harrastanut Geisha-perinteen tutkimista. Esiinnyn teoksessa vartalomaalattuna, mitään piilottelematta vartalopositiivisuuden puolesta. Olen päättänyt yrittää olla häpeämättä vatsamakkaroitani julkisesti. Paljas iho on haavoittuvainen, vaikka se olisi kuinka meikattu. Tanssiessani maali tuhrii minut niin kuin ihmisoikeusrikkomukset tuhrivat jokaisen naisen sielun. Tasa-arvo ei ole tottumiskysymys.

Henkilökohtaiset kokemukseni vallan väärinkäytöstä ovat saaneet minut tuntemaan itseni oman elämäni geishaksi. Kuitenkaan en ole valinnut kokopäiväisen viihdyttäjän roolia, vaan koen, että minua yritetään siihen jatkuvasti alistaa muun muassa ikääni ja ulkonäkööni vedoten. Rautainen ammattitaitoni jää toiseksi kun, palaveri alkaa sillä, että beibeä pyydetään keittämään äijille kahvit.

Laulaja-lauluntekijä Emma Salokoski on säveltänyt runoistani lauluja, luoden Geisha-teosta varten oman äänimaailman. Hän säveltää ja esittää teoksen musiikin instrumenttinaan pelkästään omaa äänensä. Hän kirjaimellisesti antaa äänen naisten aseman puolesta taisteluun.

Harjoittelin usein aamupäivisin hänen laulujaan uusille kielille kääntäen merituuliin huutaen. Kaiku alkoi tuoda takaisin uusia versioita lauluista. Huomasin nopeasti kylällä ihanan aurinkoisen Kezia-harjoittelijan kanssa pyöriessäni, etten voisi suoraan kääntää runojani ranskaksi loukkaamatta yhteisöä. Grand-Popossa ei kannattaisi puhua eurooppalaisista ongelmista. Vaikka valtarakenteiden tasa-arvoa musertavat epäkohdat muistuttavat toisiaan, infrastruktuurin puutteiden takia ne kulkevat eri nimillä. Tekninen infrastruktuuri loistaa poissaolollaan esimerkiksi jätehuollon kohdalla – roskat pyörivät pitkin rantoja.

Päätin käyttää kaiken vuorovaikutusaikani kyläläisten kanssa tutkimalla heidän yhteiskuntarakenteitaan keskusteluiden kautta, jotta voisin ymmärtää heidän lähtökohtansa tasa-arvoon. Valitettavasti kylän naisten puheille en koko aikana päässyt.

Villa Karon lämminhenkisen henkilökunnan kanssa juttelu jäi aina osastolle: minne mun pikkarit on jääneet pyykkikuormasta? Alkuasetelma oli syvemmälle keskusteluyhteydelle epäedullinen, koska tarvitsin heidän apuaan, milloin missäkin arkisessa asiassa. Avun kysymisen jälkeen keskustelu on jo ehdollistunut, enkä tietenkään halua velvoittaa ketään jakamaan henkilökohtaisia asioita elämästään vain siksi, että hän sattuu olemaan töissä residenssipaikassani. Olen varma, että jos olisin viettänyt pidemmän pätkän kuin kuusi viikkoa Villa Karossa, olisin päässyt pidemmälle keskusteluissa. Nämä ovat asioita, joita ei kannata alkaa pakottamaan.

Tämä johti siihen kokemukseen, että kaikkialla on vaan miehiä. Vihanneksia myyvä nainen ei halua keskustella yovon eli valkolaisen kanssa. Ravintoloissa on pelkkiä miesseurueita ja niitäkin vain harvoin. Yleensä ravintolat aukeavat yovoja varten ja Kezia opetti, että jos haluaa syödä jotain muuta kuin riisiä ja kalaa, sen perään kannattaa kysellä jo edellisenä päivänä. Muutaman harvan kerran sain istua seurueessa, jossa oli läsnä afrikkalainen nainen. Surukseni hän oli aina poissaoleva eikä keskusteluyhteyttä sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta ikinä syntynyt. Asiaa eivät auttaneet seurueen miehet, jotka vastasivat aina naisten puolesta. He antoivat ymmärtää, ettei heidän seuralaisinaan tuomien naisten kanssa kannata keskustella. Koin tämän asetelman äärimmäisen hämmentäväksi, koska kuitenkin valkoisen naisen kanssa he keskustelivat enemmän kuin mielellään. Aloin muistaa minkälaiset kokemukset ovat saaneet minut aloittamaan Geisha-tanssikonsertin työstämisen.

Geisha-tanssikonsertin runoni:

the Other girls

I’ve heard that the other girls are a little bit better
they just tolerate without a shiver
I’ve heard they’re the ones that are a little bit older
who can beat the race with the turtle
and they won’t collapse into their shell
when they get scared

The other women are reportedly better
they’ll just listen and won’t question
They are more beautiful
their mascara won’t run over coffee
when they try to correct the wrongdoing

I’ve heard that little girls are bad
‘cause they often get so sad
over the evil world
that they should grow up faster
start to match the men
just like their mothers

I’ve heard that young women are weak
because they let the harassment show
They freeze without a reaction
collapse under power
cry in constriction

They 
should
just
be
collected
squeaking
from
upsetting
the balance
of this world

where we can’t breathe

Hiding behind status
Wearing power structures
As their armors
so that from below
They can skim
Those young girls
Who still have the courage
To cry for HELP

In a man’s world
these problems don’t exist
There are only quick&easy solutions
that you should already know by heart
Understand without feeling anything
Swallow without experiencing nothing

Oli alusta asti selvää, että tekstini ei aukeaisi paikalliselle yhteisölle samalla lailla kuin eurooppalaiselle yleisölle. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi jopa loukata paikallisia. Minun olisi siis keksittävä paikallista puhetyyliä hyödyntäen vastine sanomalleni. Keskustelin Possotomen visiitilläni pitkään Oboube Blanchard “Blankku” Djossoun kanssa naisten asemasta. Keskustelu tapahtui kaksi viikkoa Afrikkaan saapumisen jälkeen. Se oli ensimmäinen, joka ei alkanut sillä, että minulle joko myytiin jotain tai kartoitettiin naimisiinmenon mahdollisuutta. Blankulta pääsin utelemaan naisten asemasta kyselemällä hänen perheensä naisista. Hän antoi minulle avainsanat tulevalle vastinerunolleni – La Fille de Demain: Huomisen tyttö sai alkunsa. Blankku myös lauloi spoken word-esitykselleni melodisen minan-kielisen väliriffin, joka rytmittää runoa paikalliseen tapaan.

Afrikkalaisen päivän kulku on täyteläinen sellaisella tavalla, että energia loppuu joka ilta kello yhdeksän. Joka päivä tapaa ainakin 50 ihmistä, joista leijonanosa on miehiä. Paikallisia elinkeinoja on minimalistisesti tarjolla, joten on lähes pakko olla vähintäänkin muusikko-matkaopas-ravintoloitsija selviytyäkseen. Olin kesätauon jälkeen ensimmäinen stipendiaatti. Vietin suuren määrän ajasta omillani, joten koin välillä aika raskaaksi miesten päivittäiset kosinnat. Kun jokainen keskustelu käsittelee sitä mitä aion ostaa tai milloin mennään naimisiin alkaa tuntua aika raskaalta olla valkoinen nainen. Erilaisuutta ei pääse minnekään karkuun ja kulttuurierojen takia on vaikea puolustautua sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi paikallista tapakulttuuria. Onneksi Alphonse antoi keinon päästä pinteestä. Hymyilin itseni kramppiin. Väänsin kaikista kaupanteko tilanteista niin huonoa huumoria, että hävettäisi jos harrastaisin häpeämistä. Mutta olen lähtenyt miettimään aivan muita asioita kuin häpeämisen perinnettä. Tästä keksin uuden häshtägini #imperfectisthenewperfect, jota minun on noudatettava, jotta uskallan runoilla ranskaksi, joka on vasta kolmas kieleni.

La Fille de Demain (vastine the Other girls runolle)

Libre comme l’air
Elle veut rester
Sans enfants
à ses côtes
Peut-on rester solidaire
et la soutenir?

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo!
(Abonner vos conseils, c’est une enfant de demain!)

Malgre son chemin
Laissez-tomber vos conseils
C’est une fille de demain
D’un demain indépendant 
Liberez sa main!

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

La beauté n’est pas dangereuse
Une célibataire peut être sérieuse
n’attaquez pas ses faiblesses
Elle les guérit avec son intelligence

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

On apprécie sa délicatesse
Mmm, chaleureuse avec ses gestes
Vulnerable quand même
IL FAUT PAS LA TESTER
CA VA LA BLESSER

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Le corps ne sait pas mentir
Il as toujours raison
Les conneries on peut ressentir
Le corps est une prison
-Nous sommes emprisonnés
par la brutale vérité;
Pour mettre le coeur à l’aise
le corps a besoin de libérte

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Sous la peau, près du couer, dans les yeux
Nous sommes des fréres et soeurs
La même anatomie
En n’importe quelle couleur

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Toisella viikolla Coomi Dick “Dickson” Agbodjakin esitteli minulle nuorten miesten 14-24 vuotiaiden tanssiryhmän. Melkein kymmenen jäseninen kollektiivi harjoittelee lähinnä keskenään paikallisia tansseja soveltaen niitä kaupallisin vaikuttein lavalle. Heillä on käsittämätön groove ja flavour for the stage. Ensimmäisessä kohtaamisessa pojat opettivat minulle tanssejaan, joiden toteuttamiseen tarvitaan duracell-pupun syke ja leopardin agiliteetti. Heidän menossaan tanssin riemu on estotonta, mikä oli ihanaa tunnistaa jälleen uudella tavalla. Ehdotin heille jazztanssituntia. Heti ensimmäisen tunnin jälkeen nuorukaiset suureksi yllätyksekseni toivoivat, että johdattaisin heidät joka viikko jazztanssitekniikan maailmaan. Heidän nöyryytensä jalkojen ojentamista yhdessä pohtiessamme on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Heidän kanssaan työskennellessäni muulloin läpi tunkeva toksinen miesego oli tipotiessään. Vaikka tämä oli visiittini aikana ainoa tilanne, jossa vietin aikaa yksin miesjoukon keskellä en kertaakaan kokenut oloani ulkopuoliseksi. Me stiplailimme hihitellen ja olimme noloja ihan kaikessa rauhassa. Kenenkään ei tarvinnut esittää kuningasta, olimme sulassa sovussa yhdessä tutkimassa uutta maaperää. Jazztanssin liikekieli on kaikessa tarkkuudessaan aikamoinen vastakohta afrikkalaiselle free flowlle, jossa ykkösestä ei kauheasti stressata. Tilanne on monelle ammattitanssijallekin stressaava, kun täytyy löytää sellainen dynamiikan taso, joka vastaa jazztanssin perinteen tulkintaa. Lähestyn monia asioita tanssi-ilmaisun keinoin, joten on tärkeää investoida persoona liikkeen taakse, ettei tanssi jää pelkäksi imitaatioksi liikkeestä. Suurin osa oppilaistani odotti aina minankielistä käännöstä ohjeistuksestani, joten tunneilla he puhuivat paljon keskenään. Olin yllättynyt siitä, ettei se vaivannut minua mitenkään. Sukupuoliroolit eivät kertaakaan nousseet esille heidän opetellessaan minun kehittämääni lyyriseen jazziin venyvää jazztanssin tyylisuuntaa. Heidän kanssaan sain olla yksi kundeista – mikä mieletön etuoikeus. Vihdoin odottamani kulttuurivaihto tapahtui – me vaihdoimme omia tanssikulttuureitamme.

Kun lähtöni alkoi lähestyä, he toivoivat, että kirjoittaisin heille tuntini ylös, jotta he voisivat jatkaa harjoituksia. Viimeisellä yhteisellä tunnilla Kezia kuvasi heille harjoitusvideoita, joista voi sitten lähteä liikkeelle omin päin. Toivon vilpittömästi, että voimme jatkaa treenaamista videokuratoinnin kautta mutta pelkään, ettei heillä ole tällaiseen toimintaan tarvittavia laitteita tai rahaa internettiin. Toivon löytäväni tähän jonkun ratkaisun Suomen päässä, sillä en haluaisi palon sammuvan resurssien puutokseen. Ehkä joku tanssikoulu haluaisi ottaa lahjakkaat pojat kummiryhmäkseen? Ilmoittaudun tämän tanssikoulun vapaaehtoiseen palvelukseen ja lupaan organisoida kulttuurivaihtoa sponsorisopimusta vastaan. Vaikka olin tunneilla opettajan roolissa opin heiltä varmasti enemmän uusia rytminkäsittelytaitoja ja askelia, kuin mitä ehdin itse heille opettaa. Team Afro dancers treenaa mielellään uusien stipendiaattien kanssa lauantaisin klo.12 Lissa Gbassassa ystävyyskoulun löytymistä odotellessa!

Tapahtuman järjestäminen Afrikassa tuntui siltä kuin osallistuisi kaikkiin olympialaisiin yhtä aikaa. Sain kokea monta paikallista esitystä, joissa rytmi repi ihoa luistani ja ilmaisun vapaus kääri sydämeni lohtuun. Kuitenkin esityksen järjestäjän ja etenkin eurooppalaisen tanssiesityskonseptin esiintyjänä olin aika kauhuissani. Paikallisten esitysten kulkuun kuuluu satunnaisia hetkiä, jolloin lavalla on enemmän yleisöä kuin mahtuisi ja esiintyjät jäävät jalkoihin.

Yhteisöllisyys on täällä jotain sellaista, joka saa minut miettimään mitä sana oikeasti tarkoittaa suhteessa eurooppalaisiin kokemuksiini. Täällä kukaan paikallisista ei ole ollut niin väsynyt, että olisi tiuskinut pitkin hampain vastauksia minulle missään tilanteessa. Kaikki toimintamallit ovat täällä niin erilaisia kuin missään, missä olen aikaisemmin käynyt, että tämä on osoitus heidän loputtomasta kärsivällisyydestään. Kukaan ei ole ollut liian kiireinen taluttamaan minua takaisin kartalle, kun olen joutunut suuntavaistottomuuteni uhriksi. En ole koskaan ennen saanut tällaista kollektiivista kiltteyttä osakseni. Koskettavinta tässä havainnossa on se asia, joka tässä yhteisössä myös pohdituttaa eniten. He ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään. He nukkuvat savimajojen lattioilla ja keräävät kaduilta roskia myytäväksi, jotta voisivat ruokkia monilapsisen perheensä. Heillä on minun näkökulmastani kaikki tekosyyt käyttäytyä huonosti.

Kuitenkin heillä on parhaat käytöstavat, joihin olen koskaan törmännyt. He ovat myös opettaneet minua miettimään enemmän ennen kuin valitan veden sulkemisesta. He ovat opettaneet minut hymyilemään aina kun sähkökatko sotkee kaikki suunnitelmat – silloin on hyvää aikaa keskustella maailmasta, kun ei ole häiriötekijöitä. Tuntuu siltä, että yhteisöllisyys tarkoittaa läsnäolon taitoa.

Aisaparini Emma Salokoski saapui Cotonouhun viisi päivää ennen esiintymistämme kuukausikonsertissa ja Grand-Popoon neljä päivää ennen Afrikan ensi-iltaamme. Käytin joka viikko ennen hänen saapumistaan paljon aikaa tapahtuman organisoimiseen. Olisi tärkeää, että saisimme tarjota uudenlaisen elämyksen paikallisille. Siihen tarvitaan esitystilanteessa erilainen työrauha kuin mihin on totuttu. Esityksemme pyrkii interaktiivisuuteen muttei kuitenkaan kestäisi koko kylän osallistumista heille ominaisella tavalla. Lobbasin siis joka käänteessä tulevaa puhumalla satumaisesta taiasta, joka voidaan saavuttaa vaan yhteistyöllä esitystilanteemme rauhottamiseksi. Onneksi esityksemme alkaa Emman säveltämällä kolmenkymmenen minuutin ambient acapella-äänimaisemalla, joka esitetään ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia videoprojisointien kanssa, joissa vesivärit heijastelevat japanilaisen puutarhan tunnelmaa valumalla. Yleisön saapueassa paikalle ilmassa on jo shamaanimainen äänimaailma ja valuva maali on todella rauhoittava näky. Ensimmäinen kohtauksemme on saanut inspiraation Buto-harjoituksesta eli lähinnä sulamme minimalistisesti äänimaiseman ajan. Pelon sekaisin tuntein emme suostuneet tinkimään visiostamme vaan päätimme esiintyä juuri niin, kuin teoksemme kokonaisuus vaatisi.

Neljän kaatosateisen päivän ajan ehdimme Emman kanssa orientoitua uusiin olosuhteisiin. Toimitin hänelle pursuavan läjän tekstiä naisen aseman puolesta kolmella kielellä laulettavaksi ja harjoittelimme vimmatusti lähmä-helteessä, jossa jo sormen ojennus käy heinäpaalin vetämisestä. Sana lämmittely sai residenssikauteni aikana aivan uusia ulottuvuuksia, sillä Lissa Gbassassa työskentely oli kaikessa ihanuudessaan verrattavissa leivänpaahtimessa treenaamiseen. Samaan aikaan kun sulin harjoituksissa atomien pikkuserkuiksi, Samurai-yövartijamme Boubé ja Abdoullaye kulkivat iloisesti pipoissa ja talvitakeissa.

Ensimmäinen treenipäiväni betonilattialla sujui vuohia pois paimentaessa, he eivät olleet kutsumassa minua yhteistanssiin. Vuohilta opin sen, ettei päivien kulkua kannata kovin tarkkaan suunnitella, sillä muuttuvia tekijöitä voi olla vaikka 45 lounastauolla työtilassasi. Vuohille ei kannata huudella, siinä paljastuu alivoima heti.

Esityspäiviä edeltävinä päivinä olimme ihmetelleet matalapainetta, joka purkautui murskaavina sadekuuroina ja pakotti myöntämään maanvetovoiman otteen. Vielä esityspäivänä sade tulvi harjoitustilaan sisään mutta optimistina jumppasin itseäni esityskuntoon orpokodin lasten kiipeillessä mukana yogassani.

Innostuin Villa Karon henkilökunnan toiveesta opettamaan Flow Yogaa maanantaisin ja torstaisin läpi residenssikauteni. Nämä kohtaamiset olivat aikani helmiä. Kaikissa muissa tilanteissa henkilökunta auttoi minua. Jooga-tunneilla minä sain keksiä keinoja helpottamaan kollektiivista hartiajumia, joka aiheutuu alkeellisista työvälineistä ja huonoista työskentelyasennoista. Sain kuulla, että yksi joogaoppilaistani, sisäkkömme Agathe haluaisi jatkaa joogan pitämistä lähtiessäni. Minusta tämä oli paras lahja, jonka he voivat toisilleen antaa. Printtasimme Agathelle joogaohjelmia ja kävimme läpi sopivaa tahtia tunnin kuluksi. Viimeisillä joogatunnilla pääsinkin hänen oppilaakseen! Tunnin päätteeksi minulla on tapana jakaa affirmaationi. Nyt pyysin heitä keksimään omat affirmaationsa, jotka voisi yhdessä jakaa tunnin lopuksi.

Power to the women! Lause jäi kaikumaan mieleeni, kun kävelin onnesta soikeana pois Madame Yoga Agathen venyttelytuokiosta. Suomeen palattuani sain kuulla, että joogatunnit ovat jatkuneet ja muitakin kylän naisia kuin henkilökuntaa on kutsuttu mukaan. Toivon kovasti, että myös orpokodin lapset pääsisivät tulevaisuudessa keskiviikkoisin puuhailemaan stipendiaattien kanssa. Keskiviikkoisin ei ole koulua, joten tekeminen on tervetullutta.

Olen tarkkaillut kuinka lähes kaikki arkiaskareet pakottavat afrikkalaisen naisen kyyryyn; polttopuut pitää haalia maasta, kasvimaat kitkeä ja luudan vartena toimii nainen. Tämä observaatio auttoi minua ymmärtämään, miksen kuule heidän ääntään täällä. Niinpä kirjoitin heille vastinetekstin Geisha-tanssikonsertin kohtaukseeni, jossa aiemmin puhuin naisiin kohdistuvista kohtuuttomista ulkonäköpaineista. Kansainvälisessä esitysversiossa puhun siitä faktasta, että lähes jokaiselle meistä on annettu ääni.

Ils m’ont donner une voix.

Je ne suis pas une poupeé 
J’ai une corps vivante et une âme puissante 
J’ai une voix
Je réspires, mon coeur bat
Je rêve et je peux me blesser

Temps en temps c’est assez a juste murmurer
Coucou, je tiens à toi

Normalement ça suffit as parler pour communiquer
Ca va un peu un peu?
Molo molo!(ihan rauhassa)

Mais il ya des fois
Que je suis obliger a criér 
Pour être entendu 
Ça me fatigues
Ma voix se cassés
Les appéls devient silencieux
La voix devient du pleur

Molo molo!

Tais-toi et fais toi belle! 
Les appels sont pour rien
Il faut rester silencieux
dans le silence tout vas bien

Mais ils m’ont donner une voix
Une voix pour murmurer, pour parler; criée et pleurer

Une voix pour chanter

Minulle on annettu ääni
En ole nukke
Minulla on eloisa keho
Ja säkenöivä sielu
Minulla on ääni
Hengitän
Sydämeni lyö
Unelmoin
Ja minuun voi sattua

Joskus riittää pelkkä kuiskaus
Kuiskaus, joka sanoo; “minä pidän sinusta”
Yleensä se riittää 
Voin ilmaista itseäni, kommunikoida muiden kanssa

“Ça va un peu un peu?
Molo molo!”

Mutta joskus on pakko huutaa
Jotta tulisi kuulluksi
Ja joskus ääni hajoaa
Vaikenee
Muuttuu itkuksi

“Molo molo!”

“Tais-toi et fais toi belle!” Ole hiljaa ja pysy kauniina!
Vetoomukset kaikuvat kuuroille korville
Pitää pysyä hiljaa

Hiljaisuudessa kaikki on hyvin
Mutta minulle on annettu ääni
jolla voin kuiskata, puhua, huutaa, itkeä
Minulle on annettu ääni jolla laulaa.

Une voix pour chanter

(ranskalainen teksti Wilma-Emilia Kuosa, käännös Emma Salokoski)

Työryhmässämme käväisi myös kolmas jäsen, joka on tämän runon inspiraation lähde. Hän ei kuullut minua kolmeen viikkoon. 

Esityspäivänä sade lakkasi juuri sopivasti, että Emma pääsi tekemään ulkopodiumilla soundcheckin. Pääsisimme sittenkin esiintymään ulkona, sillä sisälle olisi mahtunut vain murto-osa yleisöstä. Sain apua vartalomaalaukseeni stipendiaatti Outi Sippolalta, joka maalasi kanssani antaumuksella vodun-värejä hyödyntäen minut esitystä varten. Olin heleän vaaleanpunaisen sävyinen vielä kotimatkallakin. Vihdoin olisi aika näyttää yhteisölle, mihin he olivat minua ja Emmaa inspiroineet. Olisi aika antaa ääni naisen asemalle.

Pääsimme aloittamaan esityksen inspiroivan ohjelmiston johtajan Georgetten alkusanojen jälkeen Buto-kohtauksella, jossa työskentelemme silmät kiinni. Afrikkalainen yleisömme räjähti nauruun Emman luoman musiikin aikana kohdassa, jossa hän henkäilee musiikkiaan antaumuksella. Aiemmin ei ollut käynyt mielessäni, mitä kaikkia sävyjä tämä huokailu voikaan sisältää… Oli ihanaa saada alusta asti tuntea yleisön elävän mukanamme tuntemattomassa tilanteessa meille kaikille. Tunnistin silmät kiinni tanssiessani myös oman nimeni huudoista sekä ihmetyksiä siis ootteks te nukahtaneet sinne?

Niin kuin aina esitystemme alussa yleisö vääntelehtii ja huokailee, kunnes antautuu transsimaiseen rentouteen kanssamme. Intromme on kuulemma juuri tarpeeksi pitkä purkamaan alkuärsytyksen teoksen vietäväksi antautumiseen. Kun vihdoin pääsimme seuraavaan kohtaukseen, oli Grand-Popossa hiljaisempaa kuin koskaan, yleisö halusi kuulla laulumme. Oli mieletön kokemus saada laulaa kahleiden taakse jättämisestä kyläläisten edessä. Laulussa koputamme sydämen ovelle ja pyydämme lupaa astua sisään. Tilanne läikähteli lämpöä yli kielimuurien ja kulttuurierojen. Muistin kuinka yritin torilta ostaa valkoista vodun-väriä kertoen, että haluaisin maalata itseni valkoiseksi. Kuvittelin torimyyjän ihmetyksen määrää samalla kun hän demonstroi savipohjaisia värejä iholleni valkoisuuttani korostamaan. Teoksen edetessä väri huuhtoutuu iholtani melkoiseksi sekoitukseksi. Pidän tästä hien aiheuttamasta symboliikasta. Olen myös varma, että tästä syntyi lentävä lause Ootteko kuulleet siitä yovosta, joka ei mielestään ollut vielä tarpeeksi valkoinen?

Pääsimme teoksen esityksessä noin kahteenkymmeneen minuuttiin teknisistä vaikeuksista huolimatta ja oli aika lausua ”Minulla on ääni” runo Emman kanssa. Pääsin kohtaan, jossa huudan, että välillä on pakko huutaa, että tulisi kuulluksi ja välillä vaan alkaa sataa!

Sade pakotti meidät keskeyttämään esityksen ja pelastamaan laitteistomme sen armoilta. Esitys jäisi esittämättä. Pöllämystynyt tunnelma vallitsi kaikkiin suuntiin mutta valitettavasti meillä ei ollut vaihtoehtoja.

Toivomme, että pääsemme tulevaisuudessa esittämään teoksemme yhteisölle, joka teki siitä uuden.

Wilma-Emilia Kuosa
www.wilma-emiliakuosa.com
#danceyourhearoutsessions
Video tanssisessiosta Villa Karossa.