0

Kategoria: Residenssi

Hetkessä elämisen taidetta, tarinoita ja tanssia- Vilma Tihilä

Vilma Tihilä oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2020.  

Kuvat: Vilma Tihilä, Teksti: Emonie Ayiwe ja Vilma Tihilä

naiset kantavat koreja riisipellolla

23.11.2020, Gnonnou Tchité -järjestön naisia suolaa valmistamassa

Vilma Tihilä on Helsingissä asuva tanssielokuvantekijä, joka yhdistää työssään eri elementtejä, kuten tanssia, musiikkia ja kuvaamista. Hän valmistui Tanssielokuvan maisteriksi Lontoosta vuonna 2019 ja on myös opiskellut Turun konservatoriossa nykytanssia. Haasteet, eri kulttuureihin tutustuminen ja yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa ovat Vilmalle mieleen ja siksi Villa Karon residenssi sopi juuri hänelle. Villa Karo tarjoaa paljon mahdollisuuksia yhteistyöprojekteihin ja eri kulttuureihin perehtymistä.  

mami wata seremonia

Kyläläisiä Mami Wata -seremoniassa 21.11.2020

ashakata tanssiryhmä

Vivianne Vidjennagni ja Emma Vidjennagni esiintyvät Ashakata-tanssiryhmän kuvauksissa 6.12.2020

Residenssin aikana Vilma on kuvannut ahkerasti ‘Gnonnou Tchité (suomeksi Nainen nouse ylös!) naisjärjestön jäseniä ja heidän arkeaan. Vilmalle oli tärkeää työskennellä naisten kanssa ja kuvata heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Hän kuvasi naisten jokapäiväistä elämää; he valmistavat suolaa, palmuöljyä ja mattoja. Gnonnou Tchité -järjestön yhtenä päätavoitteista on koulutuksen kautta rohkaista tyttöjä ja naisia itsenäisyyteen, ja videoissa tämä tuleekin ilmi minan- ja ranskankielisillä lausahduksilla. Yhteistyö naisten kanssa on ollut antoisaa, vaikka alussa oli haastavaa löytää naisia ylipäätään ja päästä ‘sisään’ heidän arkielämäänsä. Vilma on myös kuvannut portonovolaista ’Ashakata’ tanssiryhmää, joka koostuu naistanssijoista ja rumpaleista; koreografian ja musiikin kautta he kertovat oman tarinansa. Maalaiskylissä naisrummuttajat ja -tanssijat ovat voineet murtaa olemassa olevia sukupuolirooleja tanssin ja musiikin kautta ja päästä taitojensa ansiosta yhteisössään asemiin, jotka eivät yleensä ole naisille avoinna.   

//villakaro.org/wp-content/uploads/2021/01/23.11.2020-Palmuöljyä-valmistamassa-Béatrice-Agbo-.png

23.11.2020, Palmuöljyä valmistamassa Béatrice Agbo

Vilma on ottanut myös tanssi- ja rumputunteja, joiden aikana yhdistellään paikallista liikekieltä ja rytmimaailmaa. Näitä oppeja hän on pystynyt käyttämään tanssiryhmän kuvauksissa. Vilma on myös nauttinut hetkessä elämisen taiteesta; mitä vain voi tapahtua milloin vain, ja se vaatii rohkeutta ja heittäytymistä tietämättömään. Tästä innoittuneena Vilma on kulkenut kameran kanssa melkein joka paikkaan ja erilaisista kohtaamisista syntyi kolmiosainen videosarja ”Observations” paikallista ihmisistä ja tapahtumista. Residenssijakso Beninissä on ollut täyttä elämää ja meininkiä, täällä eletään täysillä ja kaikki kokemukset tuntuvat läpi kehon. 

Sèna Amoussou kutoo mattoa

23.11.2020, mattoa kutomassa Sèna Amoussou

Villa Karossa oleminen on kirkastanut Vilman oman työn peruspilareita, hänen on pitänyt luottaa omiin taitoihinsa ja nyt hän tietää missä seisoo. Residenssi oli kuinhyvä lopetus oudolle vuodelle.” 

Observations on Vilma Tihilän luoma lyhytelokuvien sarja, joka dokumentoi ja tarkastelee elämää ja ihmisiä Grand-Popossa, Beninissä. Elokuvissa nähdään otteita tapaamisista ja tapahtumista, joita Tihilä kohtasi kuuden viikon residenssi-jaksonsa aikana Villa Karossa syksyllä 2020.
 

Harjoittelijan haavissa kausi 4: Komy Agboguin

Teksti/Texte: Emonie Ayiwe Kuvat/Photos: Komy Agboguin et Darimage

Komy Agboguin; Komy katsoo kameraan kädet ristissä edessä. Kuva on mustavalkoinen.

Komy Agboguin on tällä hetkellä residenssissä Villa Karossa. Hän on beniniläis-togolainen kuvataiteilija, kulttuuriyrittäjä, perinnehallinnon konsultti, valokuvaaja ja afrikkalaiseen nykytaidejulkaisuun erikoistunut yritysjohtaja. 

Residenssipaikka tarjottiin Komylle ja hän otti sen vastaan kernaasti. Hän odotti oppivansa uusia asioita ja olevan vuorovaikutuksessa muiden kulttuurialan ihmisten kanssa. Ja juuri sitä on tapahtunut.

Saapuessaan Grand-Popoon, cotonoulainen kuvataiteilija oli yllättynyt Villa Karon visiosta ja organisaatiosta, hän myös ihasteli keskuksen kirjastoa. 

Komy Agboguin est en résidence en ce moment à Villa Karo. Il est artiste visuel de nationalité bénino-togolais, consultant en gestion de Patrimoines, photographe et entrepreneur culturel et manager d’entreprise spécialisé dans l’édition d’art africain contemporain.

La résidence a été offerte à Komy et il l’a acceptée avec plaisir. Il n’y avait pas d’attente particulière, mais d’apprendre de nouvelles et échanger avec d’autres personnes du secteur culturel. Et c’est exactement ce qui s’est passé.

Arrivé à Grand-Popo, l’artiste visuel de Cotonou a été surpris par la vision et l’organisation de Villa Karo, il a également admiré la bibliothèque du centre. 

Komy nojaa kalastusajoneuvoon. Massa on sininen nuotta maassa.

Komy on lukenut runsaasti, ottanut kuvia, kirjoittanut opinnäytetyötään ja enimmäkseen oppinut suomalaisesta kulttuurista jutellen muiden residenssiläisten kanssa. Grand-Popo on pieni paratiisi, jossa on hyvä elää. Grand-Popon turvallisuus ja ystävälliset paikalliset ovat tehneet Komyn residenssiajasta mukavan ja antoisan. 

Grand-Popossa oleminen on antanut hänelle mahdollisuuden nähdä maansa eri valossa.

Komy a beaucoup lu, pris des photos, il a commencé à écrire son mémoire et surtout appris la culture finlandaise en parlant à d’autres résidents. Grand-Popo est un petit paradis où il fait bon vivre. La sécurité de Grand-Popo et la gentillesse de la population locale ont rendue la résidence de Komy confortable et enrichissante.

Être à Grand-Popo lui a permis de découvrir son pays sous un autre angle.

Inspiraatiota Komy saa lukemisesta; hän lukee ja tarkkailee luontoa. Psykologian opinnot taas ovat hionneet hänen havainnollisuuttaan. Ihmiset, luonto, kirjat, kaikki ympärillä voivat inspiroida.

Komy aloitti residenssinsä lukemalla L’approche culturelle finlandaise. Kirjan myötä hän pystyi ymmärtämään suomalaisen kulttuurin politiikan, unohtamatta pitkiä keskusteluja muiden residenssiläisten kanssa elämästä Suomessa.

Komylla on aina haavissa joitain projekteja. Nyt Komy työstää uusia näyttelyitä ja suunnittelee mahdollisia yhteistyökuvioita toisen residenssiläisen, Sebastian Schultzin kanssa. Kukaties saamme kuulla vielä lähitulevaisuudessa mitä on luvassa. Hän on myös Effet Graff -festivaalin viestintäpäällikkö. Kaikki tekeminen liittyy jotenkin hänen työhönsä, joten työt aina sujuvat luontevasti ja tulevaisuuden projekteja löytyy jatkuvasti.

Komy est passionné de la lecture; il aime lire et il adore la nature. Des études en psychologie ont affiné son sens de l’observation. Les gens, les lectures, la nature, donc il s’inspire d’un peu de tout.

Komy a commencé sa résidence en lisant le livre L’approche culturelle finlandaise. Avec ce livre, il a pu comprendre la politique culturelle finlandaise. Sans oublier les longues discussions très riches avec les autres résidents sur la vie en Finlande.

Komy a toujours des projets en cours. Il travail maintenant sur de nouvelles expositions et collabore avec un autre résident, Sebastian Schultz. À l’avenir nous en saurons plus sur ce que Komy fait. Komy est aussi le responsable de la communication du festival Effet Graff. Tout à faire est en quelque sorte lié à son travail, donc le travail se déroule toujours naturellement et les projets du futur se trouvent constamment.

Koira istuu hiekalla. Sen yläpuolella on puu.
Kaksi rakennusta, joissa molemmissa on grafittia.
Ihminen seisoo veden päällä, kädet takana ja musta paita.

Löydä Komyn Instagram ja sivustot oheisessa/Trouver l’Instagram de Komy et ses liens ci-dessous

Instagram

Atileb’art

Effet Graff

Komi est passionné de la lecture; il aime lire et il adore la nature. Des études en psychologie ont affiné son sens de l’observation. Les gens, les lectures, la nature, donc il s’inspire d’un peu de tout.

Komi a commencé sa résidence en lisant le livre ”L’approche culturelle finlandaise.” Avec ce livre, il a pu comprendre la politique culturelle finlandaise. Sans oublier les longues discussions très riches avec les autres résidents sur la vie en Finlande.

Komi a toujours des projets en cours. Il travail maintenant sur l’exposition de restitution de la Résidence en collaboration avec l’équipe locale. Il collabore également avec Sebastian Schultz et est le responsable de la communication du festival Effet Graff. Tout à faire est en quelque sorte lié à son travail, donc le travail se déroule toujours naturellement et les projets du futur se trouvent constamment.

Tasa-arvo ei ole tottumiskysymys

-Tasa-arvosta puhumiseen ei tarvita miesperspektiiviä

Saavuin Afrikkaan ummikkona suoraan Sysmän Villa Sarkiasta runokuurilta. Kirjoitin siellä itsekseni esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa. Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssissä kaverinani olivat Edith Södergranin runokokoelmat ja niiden ympärillä kelluva utumainen hiljaisuuden huopa. Pudotus sieltä Etiopian Addis Abeban lentokentälle oli niin hektinen, että meinasin myöhästyä koneesta, kun en ymmärtänyt afrikkalaista jonotuspolitiikkaa; että samalle tiskille voi jonottaa yhtä aikaa montaa konetta eli mikään jono ei lopu koskaan. Onneksi puhun ranskaa kymmenen vuoden kokemuksella, joten onnistuin selittämään lentokentän väelle portin sulkeutumisen ja sain heidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on vielä päästä koneeseen.

Muutamaa rytmihäiriötä myöhemmin ajoin yksin pikkubussin takapenkillä rallia ympäri lentokenttää ihmisten huutaessa radiopuhelimiin ainakin neljällä eri kielellä. Minua kehotettiin juoksemaan portaat ylös koneeseen. Vain minua odotettiin lähtöä varten! Ryntäsin puolityhjään lentokoneeseen, jonka matkustajat eivät reagoineet minuun mitenkään. Melkein tuntia myöhemmin koneeni lähti Afrikan taivaan tuuliin. Aloin ymmärtää jotain afrikkalaisesta aikakäsityksestä – aika ei hallitse täällä ketään vaan afrikkalaiset hallitsevat aikaa. 

Sydämellinen Alphonse odotti minua Cotonoun kentällä ja pääsimme sujuvasti kohti Villa Karoa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tenttasin Alphonselta paikalliset hyvät käytöstavat ja faux pas:t eli käytöskoodin räikeimmät rikkeet. Hymy oli tärkein työväline, sitä käyttämällä pääsisin kuulemma pitkälle. Lupausten pitäminen oli kaikista tärkein ohjenuora, pienessä kylässä saa nopeasti arveluttavan maineen, jos puhuu ohi suunsa. Villa Karossa minua oli vastassa monta leveää hymyä ja ystävällisyyttä tuikkivia silmiä. Koin oloni heti tervetulleeksi jonkinlaiseen uuteen kotiin. Ensimmäisenä yönä aaltojen huumaava pauke ja kiljuvat lepakot tuudittivat minut Prinsessa Ruusus-uneen, josta heräsin afrikkalaiseen kakofoniaan.

Kirkon kellot aloittavat konsertoinnin riitasoinnussa viereisen orpokodin kukkojen kanssa aamukuuden hujakoilla. Lämppäribändinä ovat paikalliset kalastajat, joiden transsimainen lehmänkellojen kilkatus aaltojen ryminää vasten tekevät äänimaisemasta polyrytmisyydessään absurdin. Iloisena huutelevat puutarhurit tuovat orkesteriin satunnaisia solisteja, jotka kilpailevat ujeltavien ja erittäin moninaisten lintuilmiöiden parissa. Kalastajien toiminta hypnotisoi minut jo ensimmäisenä aamuna, heidän toimintansa oli kuin loppuun asti harjoiteltu koreografia. Valtava verkko kietoo ympärilleen puolisen sataa kalastajaa, jotka eivät pidä videoinnista. Sen sijaan kuka tahansa on tervetullut vetämään loputonta verkkoa kalasaalista vastaan.

Ensimmäisen viikon käytin tutustumiseen ja tarkkailuun. Esitin jokaisen hassun kysymyksen, joka päähäni juolahti. Parhaita oppaitani olivat viereisen orpokodin lapset. He selittivät kuorossa, kuinka mitäkin viljellään ja jakoivat omia tarinoitaan. Heidän kohtaloitaan kuunnellessa on vaikeaa pitää kyynelkanavia hallinnassa. Sysmän rauhasta kolmenkymmenen orpolapsen keskelle tupsahtaminen oli vaikuttava kokemus. Päätin tutustua orpokodin johtajaan Idrikseen ja miettiä mitä voisin tehdä lasten hyväksi residenssiaikanani. Minulla kun ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin vaikuttaa heidän tulevaisuuksiinsa suuremmin, kuin pyörän osien ostossa auttamalla. Sadalla viidellä kympillä olisi voinut kustantaa yhden lapsen koulumaksun mutta jo neljällä kympillä pystyi korjaamaan yhden pyörän koulumatkoja varten. Keräsimme kolehdin parin stipendiaatin ja harjoittelijan kanssa viemisiksi useamman pyörän laittamista varten.

Ensimmäisellä käynnillä orpokodissa sovimme charmantin johtajan kanssa, että keskiviikkoisin voisin opettaa lapsille tanssia kahdessa ryhmässä kolmesta viiteen. Vaikka olen opettanut tanssia jo yli puolet elämästäni, ymmärsin olevani suurimman tähänastisen haasteeni edessä. Käsittääkseni lapsilla ei aiemmin ollut ollut harrastusta ja ainakaan kukaan heistä ei ollut koskaan käynyt tanssitunnilla eurooppalaiseen tyyliin. Lisäksi suurin osa oli vielä niin pieniä, ettei puhunut kunnolla ranskaa, joten meillä ei olisi yhteistä kieltä. Ikähaarukka oli myös älytön; vanhempien lasten ryhmä 10-17-vuotiaita ja nuorempien 3-9-vuotiaita. Pelkästään lasten motoriset kyvyt olisivat tähtitieteellisen kaukana toisistaan. Päätin lähestyä opetusta lapsille ominaisen rytmiikan kautta ja kannustaa heitä näyttämään heille jo tuttuja tansseja. Rytmi ja liike olisivat yhteinen kielemme. Ensimmäisen käynnin jälkeen orpokodissa juoksin pikkumuseoon itkemään, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt niin karuja elinoloja. Myöhemmin paikalliset rauhoittelivat minua kertomalla, että tämä orpokoti oli yksi Beninin parhaista. Itkin itseni uneen.

Opettelin orpokodin lasten ja henkilökunnan nimiä ja uppouduin runojen maailmaan. Villa Karon kirjastossa on runohylly, joka ilahdutti minua, koska pystyin jatkamaan runokuuriani. Erityisesti Tomi Kontion kirjat veivät mennessään ja toivat hyvää vastapainoa afrikkalaisen kulttuurin opetteluun. Viimeistelin myös omaa esikoisrunokokoelmaani – kunnes erään sähkökatkon seurauksena koneeni ei enää käynnistynyt. Sähkökatkojen palautuessa on virtapiikki, joka käräyttää latauksessa olleen laitteen kuin sädetikun. Opin tästä sen, että Afrikassa on oltava läsnä kaikessa mitä tekee. Multitasking EI kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, sillä aika ei sanele mitään. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkimainingeissa päätin joogatessani ottaa tämän takaiskun tilaisuutena olla enemmän läsnä. Ehtisin istua loppuelämäni yötä vasten apurahahakemusten kalmeassa kajossa.

Lähdin Beniniin työstämään Geisha-tanssikonserttini kansainvälistä versiota. Olin päättänyt kääntää teoksen suomenkielisen runokäsikirjoituksen ranskaksi ja englanniksi. Olin myös utelias paikallisista kielistä, sillä läheskään kaikki eivät puhu ranskaa, joka opitaan koulunpenkillä. Teokseni on kuuden eri taidemuodon hybridi. Olen käsikirjoittanut sen teeman runojen kautta miettien ihmisoikeusrikkomuksia naisia vastaan tasa-arvosta haaveillen. Teoksen ilmiasu on saanut inspiraationsa japanilaisesta estetiikasta, sillä olen pitkään harrastanut Geisha-perinteen tutkimista. Esiinnyn teoksessa vartalomaalattuna, mitään piilottelematta vartalopositiivisuuden puolesta. Olen päättänyt yrittää olla häpeämättä vatsamakkaroitani julkisesti. Paljas iho on haavoittuvainen, vaikka se olisi kuinka meikattu. Tanssiessani maali tuhrii minut niin kuin ihmisoikeusrikkomukset tuhrivat jokaisen naisen sielun. Tasa-arvo ei ole tottumiskysymys.

Henkilökohtaiset kokemukseni vallan väärinkäytöstä ovat saaneet minut tuntemaan itseni oman elämäni geishaksi. Kuitenkaan en ole valinnut kokopäiväisen viihdyttäjän roolia, vaan koen, että minua yritetään siihen jatkuvasti alistaa muun muassa ikääni ja ulkonäkööni vedoten. Rautainen ammattitaitoni jää toiseksi kun, palaveri alkaa sillä, että beibeä pyydetään keittämään äijille kahvit.

Laulaja-lauluntekijä Emma Salokoski on säveltänyt runoistani lauluja, luoden Geisha-teosta varten oman äänimaailman. Hän säveltää ja esittää teoksen musiikin instrumenttinaan pelkästään omaa äänensä. Hän kirjaimellisesti antaa äänen naisten aseman puolesta taisteluun.

Harjoittelin usein aamupäivisin hänen laulujaan uusille kielille kääntäen merituuliin huutaen. Kaiku alkoi tuoda takaisin uusia versioita lauluista. Huomasin nopeasti kylällä ihanan aurinkoisen Kezia-harjoittelijan kanssa pyöriessäni, etten voisi suoraan kääntää runojani ranskaksi loukkaamatta yhteisöä. Grand-Popossa ei kannattaisi puhua eurooppalaisista ongelmista. Vaikka valtarakenteiden tasa-arvoa musertavat epäkohdat muistuttavat toisiaan, infrastruktuurin puutteiden takia ne kulkevat eri nimillä. Tekninen infrastruktuuri loistaa poissaolollaan esimerkiksi jätehuollon kohdalla – roskat pyörivät pitkin rantoja.

Päätin käyttää kaiken vuorovaikutusaikani kyläläisten kanssa tutkimalla heidän yhteiskuntarakenteitaan keskusteluiden kautta, jotta voisin ymmärtää heidän lähtökohtansa tasa-arvoon. Valitettavasti kylän naisten puheille en koko aikana päässyt.

Villa Karon lämminhenkisen henkilökunnan kanssa juttelu jäi aina osastolle: minne mun pikkarit on jääneet pyykkikuormasta? Alkuasetelma oli syvemmälle keskusteluyhteydelle epäedullinen, koska tarvitsin heidän apuaan, milloin missäkin arkisessa asiassa. Avun kysymisen jälkeen keskustelu on jo ehdollistunut, enkä tietenkään halua velvoittaa ketään jakamaan henkilökohtaisia asioita elämästään vain siksi, että hän sattuu olemaan töissä residenssipaikassani. Olen varma, että jos olisin viettänyt pidemmän pätkän kuin kuusi viikkoa Villa Karossa, olisin päässyt pidemmälle keskusteluissa. Nämä ovat asioita, joita ei kannata alkaa pakottamaan.

Tämä johti siihen kokemukseen, että kaikkialla on vaan miehiä. Vihanneksia myyvä nainen ei halua keskustella yovon eli valkolaisen kanssa. Ravintoloissa on pelkkiä miesseurueita ja niitäkin vain harvoin. Yleensä ravintolat aukeavat yovoja varten ja Kezia opetti, että jos haluaa syödä jotain muuta kuin riisiä ja kalaa, sen perään kannattaa kysellä jo edellisenä päivänä. Muutaman harvan kerran sain istua seurueessa, jossa oli läsnä afrikkalainen nainen. Surukseni hän oli aina poissaoleva eikä keskusteluyhteyttä sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta ikinä syntynyt. Asiaa eivät auttaneet seurueen miehet, jotka vastasivat aina naisten puolesta. He antoivat ymmärtää, ettei heidän seuralaisinaan tuomien naisten kanssa kannata keskustella. Koin tämän asetelman äärimmäisen hämmentäväksi, koska kuitenkin valkoisen naisen kanssa he keskustelivat enemmän kuin mielellään. Aloin muistaa minkälaiset kokemukset ovat saaneet minut aloittamaan Geisha-tanssikonsertin työstämisen.

Geisha-tanssikonsertin runoni:

the Other girls

I’ve heard that the other girls are a little bit better
they just tolerate without a shiver
I’ve heard they’re the ones that are a little bit older
who can beat the race with the turtle
and they won’t collapse into their shell
when they get scared

The other women are reportedly better
they’ll just listen and won’t question
They are more beautiful
their mascara won’t run over coffee
when they try to correct the wrongdoing

I’ve heard that little girls are bad
‘cause they often get so sad
over the evil world
that they should grow up faster
start to match the men
just like their mothers

I’ve heard that young women are weak
because they let the harassment show
They freeze without a reaction
collapse under power
cry in constriction

They 
should
just
be
collected
squeaking
from
upsetting
the balance
of this world

where we can’t breathe

Hiding behind status
Wearing power structures
As their armors
so that from below
They can skim
Those young girls
Who still have the courage
To cry for HELP

In a man’s world
these problems don’t exist
There are only quick&easy solutions
that you should already know by heart
Understand without feeling anything
Swallow without experiencing nothing

Oli alusta asti selvää, että tekstini ei aukeaisi paikalliselle yhteisölle samalla lailla kuin eurooppalaiselle yleisölle. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi jopa loukata paikallisia. Minun olisi siis keksittävä paikallista puhetyyliä hyödyntäen vastine sanomalleni. Keskustelin Possotomen visiitilläni pitkään Oboube Blanchard “Blankku” Djossoun kanssa naisten asemasta. Keskustelu tapahtui kaksi viikkoa Afrikkaan saapumisen jälkeen. Se oli ensimmäinen, joka ei alkanut sillä, että minulle joko myytiin jotain tai kartoitettiin naimisiinmenon mahdollisuutta. Blankulta pääsin utelemaan naisten asemasta kyselemällä hänen perheensä naisista. Hän antoi minulle avainsanat tulevalle vastinerunolleni – La Fille de Demain: Huomisen tyttö sai alkunsa. Blankku myös lauloi spoken word-esitykselleni melodisen minan-kielisen väliriffin, joka rytmittää runoa paikalliseen tapaan.

Afrikkalaisen päivän kulku on täyteläinen sellaisella tavalla, että energia loppuu joka ilta kello yhdeksän. Joka päivä tapaa ainakin 50 ihmistä, joista leijonanosa on miehiä. Paikallisia elinkeinoja on minimalistisesti tarjolla, joten on lähes pakko olla vähintäänkin muusikko-matkaopas-ravintoloitsija selviytyäkseen. Olin kesätauon jälkeen ensimmäinen stipendiaatti. Vietin suuren määrän ajasta omillani, joten koin välillä aika raskaaksi miesten päivittäiset kosinnat. Kun jokainen keskustelu käsittelee sitä mitä aion ostaa tai milloin mennään naimisiin alkaa tuntua aika raskaalta olla valkoinen nainen. Erilaisuutta ei pääse minnekään karkuun ja kulttuurierojen takia on vaikea puolustautua sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi paikallista tapakulttuuria. Onneksi Alphonse antoi keinon päästä pinteestä. Hymyilin itseni kramppiin. Väänsin kaikista kaupanteko tilanteista niin huonoa huumoria, että hävettäisi jos harrastaisin häpeämistä. Mutta olen lähtenyt miettimään aivan muita asioita kuin häpeämisen perinnettä. Tästä keksin uuden häshtägini #imperfectisthenewperfect, jota minun on noudatettava, jotta uskallan runoilla ranskaksi, joka on vasta kolmas kieleni.

La Fille de Demain (vastine the Other girls runolle)

Libre comme l’air
Elle veut rester
Sans enfants
à ses côtes
Peut-on rester solidaire
et la soutenir?

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo!
(Abonner vos conseils, c’est une enfant de demain!)

Malgre son chemin
Laissez-tomber vos conseils
C’est une fille de demain
D’un demain indépendant 
Liberez sa main!

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

La beauté n’est pas dangereuse
Une célibataire peut être sérieuse
n’attaquez pas ses faiblesses
Elle les guérit avec son intelligence

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

On apprécie sa délicatesse
Mmm, chaleureuse avec ses gestes
Vulnerable quand même
IL FAUT PAS LA TESTER
CA VA LA BLESSER

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Le corps ne sait pas mentir
Il as toujours raison
Les conneries on peut ressentir
Le corps est une prison
-Nous sommes emprisonnés
par la brutale vérité;
Pour mettre le coeur à l’aise
le corps a besoin de libérte

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Sous la peau, près du couer, dans les yeux
Nous sommes des fréres et soeurs
La même anatomie
En n’importe quelle couleur

Midassi mainbé ékpla oooo
éssor bé vi élégni Loooo! 

Toisella viikolla Coomi Dick “Dickson” Agbodjakin esitteli minulle nuorten miesten 14-24 vuotiaiden tanssiryhmän. Melkein kymmenen jäseninen kollektiivi harjoittelee lähinnä keskenään paikallisia tansseja soveltaen niitä kaupallisin vaikuttein lavalle. Heillä on käsittämätön groove ja flavour for the stage. Ensimmäisessä kohtaamisessa pojat opettivat minulle tanssejaan, joiden toteuttamiseen tarvitaan duracell-pupun syke ja leopardin agiliteetti. Heidän menossaan tanssin riemu on estotonta, mikä oli ihanaa tunnistaa jälleen uudella tavalla. Ehdotin heille jazztanssituntia. Heti ensimmäisen tunnin jälkeen nuorukaiset suureksi yllätyksekseni toivoivat, että johdattaisin heidät joka viikko jazztanssitekniikan maailmaan. Heidän nöyryytensä jalkojen ojentamista yhdessä pohtiessamme on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Heidän kanssaan työskennellessäni muulloin läpi tunkeva toksinen miesego oli tipotiessään. Vaikka tämä oli visiittini aikana ainoa tilanne, jossa vietin aikaa yksin miesjoukon keskellä en kertaakaan kokenut oloani ulkopuoliseksi. Me stiplailimme hihitellen ja olimme noloja ihan kaikessa rauhassa. Kenenkään ei tarvinnut esittää kuningasta, olimme sulassa sovussa yhdessä tutkimassa uutta maaperää. Jazztanssin liikekieli on kaikessa tarkkuudessaan aikamoinen vastakohta afrikkalaiselle free flowlle, jossa ykkösestä ei kauheasti stressata. Tilanne on monelle ammattitanssijallekin stressaava, kun täytyy löytää sellainen dynamiikan taso, joka vastaa jazztanssin perinteen tulkintaa. Lähestyn monia asioita tanssi-ilmaisun keinoin, joten on tärkeää investoida persoona liikkeen taakse, ettei tanssi jää pelkäksi imitaatioksi liikkeestä. Suurin osa oppilaistani odotti aina minankielistä käännöstä ohjeistuksestani, joten tunneilla he puhuivat paljon keskenään. Olin yllättynyt siitä, ettei se vaivannut minua mitenkään. Sukupuoliroolit eivät kertaakaan nousseet esille heidän opetellessaan minun kehittämääni lyyriseen jazziin venyvää jazztanssin tyylisuuntaa. Heidän kanssaan sain olla yksi kundeista – mikä mieletön etuoikeus. Vihdoin odottamani kulttuurivaihto tapahtui – me vaihdoimme omia tanssikulttuureitamme.

Kun lähtöni alkoi lähestyä, he toivoivat, että kirjoittaisin heille tuntini ylös, jotta he voisivat jatkaa harjoituksia. Viimeisellä yhteisellä tunnilla Kezia kuvasi heille harjoitusvideoita, joista voi sitten lähteä liikkeelle omin päin. Toivon vilpittömästi, että voimme jatkaa treenaamista videokuratoinnin kautta mutta pelkään, ettei heillä ole tällaiseen toimintaan tarvittavia laitteita tai rahaa internettiin. Toivon löytäväni tähän jonkun ratkaisun Suomen päässä, sillä en haluaisi palon sammuvan resurssien puutokseen. Ehkä joku tanssikoulu haluaisi ottaa lahjakkaat pojat kummiryhmäkseen? Ilmoittaudun tämän tanssikoulun vapaaehtoiseen palvelukseen ja lupaan organisoida kulttuurivaihtoa sponsorisopimusta vastaan. Vaikka olin tunneilla opettajan roolissa opin heiltä varmasti enemmän uusia rytminkäsittelytaitoja ja askelia, kuin mitä ehdin itse heille opettaa. Team Afro dancers treenaa mielellään uusien stipendiaattien kanssa lauantaisin klo.12 Lissa Gbassassa ystävyyskoulun löytymistä odotellessa!

Tapahtuman järjestäminen Afrikassa tuntui siltä kuin osallistuisi kaikkiin olympialaisiin yhtä aikaa. Sain kokea monta paikallista esitystä, joissa rytmi repi ihoa luistani ja ilmaisun vapaus kääri sydämeni lohtuun. Kuitenkin esityksen järjestäjän ja etenkin eurooppalaisen tanssiesityskonseptin esiintyjänä olin aika kauhuissani. Paikallisten esitysten kulkuun kuuluu satunnaisia hetkiä, jolloin lavalla on enemmän yleisöä kuin mahtuisi ja esiintyjät jäävät jalkoihin.

Yhteisöllisyys on täällä jotain sellaista, joka saa minut miettimään mitä sana oikeasti tarkoittaa suhteessa eurooppalaisiin kokemuksiini. Täällä kukaan paikallisista ei ole ollut niin väsynyt, että olisi tiuskinut pitkin hampain vastauksia minulle missään tilanteessa. Kaikki toimintamallit ovat täällä niin erilaisia kuin missään, missä olen aikaisemmin käynyt, että tämä on osoitus heidän loputtomasta kärsivällisyydestään. Kukaan ei ole ollut liian kiireinen taluttamaan minua takaisin kartalle, kun olen joutunut suuntavaistottomuuteni uhriksi. En ole koskaan ennen saanut tällaista kollektiivista kiltteyttä osakseni. Koskettavinta tässä havainnossa on se asia, joka tässä yhteisössä myös pohdituttaa eniten. He ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään. He nukkuvat savimajojen lattioilla ja keräävät kaduilta roskia myytäväksi, jotta voisivat ruokkia monilapsisen perheensä. Heillä on minun näkökulmastani kaikki tekosyyt käyttäytyä huonosti.

Kuitenkin heillä on parhaat käytöstavat, joihin olen koskaan törmännyt. He ovat myös opettaneet minua miettimään enemmän ennen kuin valitan veden sulkemisesta. He ovat opettaneet minut hymyilemään aina kun sähkökatko sotkee kaikki suunnitelmat – silloin on hyvää aikaa keskustella maailmasta, kun ei ole häiriötekijöitä. Tuntuu siltä, että yhteisöllisyys tarkoittaa läsnäolon taitoa.

Aisaparini Emma Salokoski saapui Cotonouhun viisi päivää ennen esiintymistämme kuukausikonsertissa ja Grand-Popoon neljä päivää ennen Afrikan ensi-iltaamme. Käytin joka viikko ennen hänen saapumistaan paljon aikaa tapahtuman organisoimiseen. Olisi tärkeää, että saisimme tarjota uudenlaisen elämyksen paikallisille. Siihen tarvitaan esitystilanteessa erilainen työrauha kuin mihin on totuttu. Esityksemme pyrkii interaktiivisuuteen muttei kuitenkaan kestäisi koko kylän osallistumista heille ominaisella tavalla. Lobbasin siis joka käänteessä tulevaa puhumalla satumaisesta taiasta, joka voidaan saavuttaa vaan yhteistyöllä esitystilanteemme rauhottamiseksi. Onneksi esityksemme alkaa Emman säveltämällä kolmenkymmenen minuutin ambient acapella-äänimaisemalla, joka esitetään ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia videoprojisointien kanssa, joissa vesivärit heijastelevat japanilaisen puutarhan tunnelmaa valumalla. Yleisön saapueassa paikalle ilmassa on jo shamaanimainen äänimaailma ja valuva maali on todella rauhoittava näky. Ensimmäinen kohtauksemme on saanut inspiraation Buto-harjoituksesta eli lähinnä sulamme minimalistisesti äänimaiseman ajan. Pelon sekaisin tuntein emme suostuneet tinkimään visiostamme vaan päätimme esiintyä juuri niin, kuin teoksemme kokonaisuus vaatisi.

Neljän kaatosateisen päivän ajan ehdimme Emman kanssa orientoitua uusiin olosuhteisiin. Toimitin hänelle pursuavan läjän tekstiä naisen aseman puolesta kolmella kielellä laulettavaksi ja harjoittelimme vimmatusti lähmä-helteessä, jossa jo sormen ojennus käy heinäpaalin vetämisestä. Sana lämmittely sai residenssikauteni aikana aivan uusia ulottuvuuksia, sillä Lissa Gbassassa työskentely oli kaikessa ihanuudessaan verrattavissa leivänpaahtimessa treenaamiseen. Samaan aikaan kun sulin harjoituksissa atomien pikkuserkuiksi, Samurai-yövartijamme Boubé ja Abdoullaye kulkivat iloisesti pipoissa ja talvitakeissa.

Ensimmäinen treenipäiväni betonilattialla sujui vuohia pois paimentaessa, he eivät olleet kutsumassa minua yhteistanssiin. Vuohilta opin sen, ettei päivien kulkua kannata kovin tarkkaan suunnitella, sillä muuttuvia tekijöitä voi olla vaikka 45 lounastauolla työtilassasi. Vuohille ei kannata huudella, siinä paljastuu alivoima heti.

Esityspäiviä edeltävinä päivinä olimme ihmetelleet matalapainetta, joka purkautui murskaavina sadekuuroina ja pakotti myöntämään maanvetovoiman otteen. Vielä esityspäivänä sade tulvi harjoitustilaan sisään mutta optimistina jumppasin itseäni esityskuntoon orpokodin lasten kiipeillessä mukana yogassani.

Innostuin Villa Karon henkilökunnan toiveesta opettamaan Flow Yogaa maanantaisin ja torstaisin läpi residenssikauteni. Nämä kohtaamiset olivat aikani helmiä. Kaikissa muissa tilanteissa henkilökunta auttoi minua. Jooga-tunneilla minä sain keksiä keinoja helpottamaan kollektiivista hartiajumia, joka aiheutuu alkeellisista työvälineistä ja huonoista työskentelyasennoista. Sain kuulla, että yksi joogaoppilaistani, sisäkkömme Agathe haluaisi jatkaa joogan pitämistä lähtiessäni. Minusta tämä oli paras lahja, jonka he voivat toisilleen antaa. Printtasimme Agathelle joogaohjelmia ja kävimme läpi sopivaa tahtia tunnin kuluksi. Viimeisillä joogatunnilla pääsinkin hänen oppilaakseen! Tunnin päätteeksi minulla on tapana jakaa affirmaationi. Nyt pyysin heitä keksimään omat affirmaationsa, jotka voisi yhdessä jakaa tunnin lopuksi.

Power to the women! Lause jäi kaikumaan mieleeni, kun kävelin onnesta soikeana pois Madame Yoga Agathen venyttelytuokiosta. Suomeen palattuani sain kuulla, että joogatunnit ovat jatkuneet ja muitakin kylän naisia kuin henkilökuntaa on kutsuttu mukaan. Toivon kovasti, että myös orpokodin lapset pääsisivät tulevaisuudessa keskiviikkoisin puuhailemaan stipendiaattien kanssa. Keskiviikkoisin ei ole koulua, joten tekeminen on tervetullutta.

Olen tarkkaillut kuinka lähes kaikki arkiaskareet pakottavat afrikkalaisen naisen kyyryyn; polttopuut pitää haalia maasta, kasvimaat kitkeä ja luudan vartena toimii nainen. Tämä observaatio auttoi minua ymmärtämään, miksen kuule heidän ääntään täällä. Niinpä kirjoitin heille vastinetekstin Geisha-tanssikonsertin kohtaukseeni, jossa aiemmin puhuin naisiin kohdistuvista kohtuuttomista ulkonäköpaineista. Kansainvälisessä esitysversiossa puhun siitä faktasta, että lähes jokaiselle meistä on annettu ääni.

Ils m’ont donner une voix.

Je ne suis pas une poupeé 
J’ai une corps vivante et une âme puissante 
J’ai une voix
Je réspires, mon coeur bat
Je rêve et je peux me blesser

Temps en temps c’est assez a juste murmurer
Coucou, je tiens à toi

Normalement ça suffit as parler pour communiquer
Ca va un peu un peu?
Molo molo!(ihan rauhassa)

Mais il ya des fois
Que je suis obliger a criér 
Pour être entendu 
Ça me fatigues
Ma voix se cassés
Les appéls devient silencieux
La voix devient du pleur

Molo molo!

Tais-toi et fais toi belle! 
Les appels sont pour rien
Il faut rester silencieux
dans le silence tout vas bien

Mais ils m’ont donner une voix
Une voix pour murmurer, pour parler; criée et pleurer

Une voix pour chanter

Minulle on annettu ääni
En ole nukke
Minulla on eloisa keho
Ja säkenöivä sielu
Minulla on ääni
Hengitän
Sydämeni lyö
Unelmoin
Ja minuun voi sattua

Joskus riittää pelkkä kuiskaus
Kuiskaus, joka sanoo; “minä pidän sinusta”
Yleensä se riittää 
Voin ilmaista itseäni, kommunikoida muiden kanssa

“Ça va un peu un peu?
Molo molo!”

Mutta joskus on pakko huutaa
Jotta tulisi kuulluksi
Ja joskus ääni hajoaa
Vaikenee
Muuttuu itkuksi

“Molo molo!”

“Tais-toi et fais toi belle!” Ole hiljaa ja pysy kauniina!
Vetoomukset kaikuvat kuuroille korville
Pitää pysyä hiljaa

Hiljaisuudessa kaikki on hyvin
Mutta minulle on annettu ääni
jolla voin kuiskata, puhua, huutaa, itkeä
Minulle on annettu ääni jolla laulaa.

Une voix pour chanter

(ranskalainen teksti Wilma-Emilia Kuosa, käännös Emma Salokoski)

Työryhmässämme käväisi myös kolmas jäsen, joka on tämän runon inspiraation lähde. Hän ei kuullut minua kolmeen viikkoon. 

Esityspäivänä sade lakkasi juuri sopivasti, että Emma pääsi tekemään ulkopodiumilla soundcheckin. Pääsisimme sittenkin esiintymään ulkona, sillä sisälle olisi mahtunut vain murto-osa yleisöstä. Sain apua vartalomaalaukseeni stipendiaatti Outi Sippolalta, joka maalasi kanssani antaumuksella vodun-värejä hyödyntäen minut esitystä varten. Olin heleän vaaleanpunaisen sävyinen vielä kotimatkallakin. Vihdoin olisi aika näyttää yhteisölle, mihin he olivat minua ja Emmaa inspiroineet. Olisi aika antaa ääni naisen asemalle.

Pääsimme aloittamaan esityksen inspiroivan ohjelmiston johtajan Georgetten alkusanojen jälkeen Buto-kohtauksella, jossa työskentelemme silmät kiinni. Afrikkalainen yleisömme räjähti nauruun Emman luoman musiikin aikana kohdassa, jossa hän henkäilee musiikkiaan antaumuksella. Aiemmin ei ollut käynyt mielessäni, mitä kaikkia sävyjä tämä huokailu voikaan sisältää… Oli ihanaa saada alusta asti tuntea yleisön elävän mukanamme tuntemattomassa tilanteessa meille kaikille. Tunnistin silmät kiinni tanssiessani myös oman nimeni huudoista sekä ihmetyksiä siis ootteks te nukahtaneet sinne?

Niin kuin aina esitystemme alussa yleisö vääntelehtii ja huokailee, kunnes antautuu transsimaiseen rentouteen kanssamme. Intromme on kuulemma juuri tarpeeksi pitkä purkamaan alkuärsytyksen teoksen vietäväksi antautumiseen. Kun vihdoin pääsimme seuraavaan kohtaukseen, oli Grand-Popossa hiljaisempaa kuin koskaan, yleisö halusi kuulla laulumme. Oli mieletön kokemus saada laulaa kahleiden taakse jättämisestä kyläläisten edessä. Laulussa koputamme sydämen ovelle ja pyydämme lupaa astua sisään. Tilanne läikähteli lämpöä yli kielimuurien ja kulttuurierojen. Muistin kuinka yritin torilta ostaa valkoista vodun-väriä kertoen, että haluaisin maalata itseni valkoiseksi. Kuvittelin torimyyjän ihmetyksen määrää samalla kun hän demonstroi savipohjaisia värejä iholleni valkoisuuttani korostamaan. Teoksen edetessä väri huuhtoutuu iholtani melkoiseksi sekoitukseksi. Pidän tästä hien aiheuttamasta symboliikasta. Olen myös varma, että tästä syntyi lentävä lause Ootteko kuulleet siitä yovosta, joka ei mielestään ollut vielä tarpeeksi valkoinen?

Pääsimme teoksen esityksessä noin kahteenkymmeneen minuuttiin teknisistä vaikeuksista huolimatta ja oli aika lausua ”Minulla on ääni” runo Emman kanssa. Pääsin kohtaan, jossa huudan, että välillä on pakko huutaa, että tulisi kuulluksi ja välillä vaan alkaa sataa!

Sade pakotti meidät keskeyttämään esityksen ja pelastamaan laitteistomme sen armoilta. Esitys jäisi esittämättä. Pöllämystynyt tunnelma vallitsi kaikkiin suuntiin mutta valitettavasti meillä ei ollut vaihtoehtoja.

Toivomme, että pääsemme tulevaisuudessa esittämään teoksemme yhteisölle, joka teki siitä uuden.

Wilma-Emilia Kuosa
www.wilma-emiliakuosa.com
#danceyourhearoutsessions
Video tanssisessiosta Villa Karossa.

Auringon massa tungettuna tapahtumahorisonttiin

Teksti ja kuva: Saku Soukka

Istun pöydän äärellä ja vilkaisen läppärin näytön yli maisemaa, joka avautuu avoimesta ovesta. Puutarhan puiden oksat heiluvat tuulen voimasta ja saavat aikaan suhisevaa ääntä, joka sekoittuu tuulettimen suhinaan ja hukkuu paikoin myös meren aaltojen pauhuun. Olen kahden kuukauden residenssissä Villa Karossa Grand-Popo -kylässä Beninissä, tällä hetkellä neljän muun suomalaisen taiteilijan kanssa samaan aikaan. Aikomukseni on kerätä täällä viimeiset valokuva- ja äänimateriaalit useamman vuoden työn alla ollutta teoskokonaisuutta varten.

Pakkaan reppuun pyyhkeen, kameran, nauhoituslaitteen, puhelimen, muistivihkon, lukemista ja menen ulos. Kävelen ison, viisi residenssihuonetta yhdistävän parvekkeen portaat alas ja residenssin puutarhan läpi merenrannalle. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hikinoro valuu pian otsaa pitkin. Myös reppu hiostaa selkää, joten siirrän sen pelkästään oikealle olkapäälle, ja tartun sormenpäillä t-paidasta ja heiluttelen sitä niin, että se ei ole enää liimaantuneena selkääni. Selän ja paidan väliin tulvahtava ilma tuntuu miellyttävältä kunnes hikinen t-paita painautuu taas ihoa vasten kuin märkä rätti. Mutta sitten siihen tottuu – ikäänkuin se tulisi osaksi minua.

Kävelen rantaviivaan, jossa hiekka on kosteampaa ja tiiviimpää. Kostean hiekan alue on noin viisitoista metriä leveä loivasti alaspäin mereen viettävä kaistale, johon aallot rantautuvat. Riisun muut vaatteet paitsi uimahousut ja menen alaspäin viettävälle rantakaistaleelle makaamaan. Muuten menisin uimaan, mutta meren virtaukset ovat niin kovat, että ne saattavat viedä helposti mukanaan, ja monia virtauksien mukaan tempautuneita on hukkunut tälläkin rannalla. Aallot huuhtelevat jalkojani lämpimällä merivedellä. Vähän ajan kuluttua tulee isompi aalto, joka vyöryy kokonaan ylitseni ja tempaa samalla hieman mukaansa. Aallon mentyä korvissa ja nenässä on vettä ja olen yltä päältä hiekassa. Asetun vähän ylemmäs istumaan ja seuraamaan meren liikkeitä.

Katselen rantahiekalla siellä täällä lojuvia, meriveden kuljettamia roskia. Mielessäni on näiden kahden ensimmäisen residenssiviikon ajan aina välillä pyörinyt ajatus kerätä näitä roskia, tehdä niistä asetelmia rantahiekalle ja lopuksi valokuvata asetelmat. Olenkin pikku hiljaa alkanut kerätä roskia talteen, ja niitä näyttää kyllä riittävän. Ne ovat enimmäkseen muovisia; lääkepurkkeja, hammastahnatuubeja, pullonkorkkeja, juomapulloja, sandaaleja, hammasharjoja, lääkeruisku, hengityssuojain, kanisteri jne. Yhdessä hammastahnatuubissa lukee isolla ”GLOBAL”. Löydän myös tyhjän muovipussin, jonka avulla kannan ensimmäisen erän roskia läheiseen kaktuspuskaan säilöön. Piilotan puskaan myös reppuni, koska tuntuu houkuttelevalta ajatukselta kerätä seuraava pussillinen ilman painavaa reppua hiostamassa selkää. Käyn tekemässä noin 50 metrin keräyskierroksen, ja kun palaan kymmenen minuutin kuluttua puskan luokse, totean kauhukseni repun hävinneen. Voi ei! Miten tämä on edes mahdollista näin lyhyessä ajassa ja huomaamattani? Se on varmaankin se noin 16-vuotias poika, jonka näin täällä etäältä aiemmin. Vilkuilen joka suuntaan, mutta en näe ketään. Silmäilen myös läheisiä kaktuspuskia siltä varalta että reppu olisi heitetty johonkin niistä, mutta ei. Taisin todella juuri menettää työskentelyvälineeni ja puhelimeni, ja residenssini on vasta alussa. Pettymyksen tunne tulvahtaa kehoon. Mitä oikein voisin tehdä? Eihän minulla ole rahaa ostaa uutta kameraa, ja myydäänkö täällä edes sellaisia digijärjestelmäkameroita, jonka tarvisin.

Kävelen takaisin residenssitalolle, ja nyökkään konemaisesti Eevalle, joka on yksi residenssin asukkaista. Hän istuu huoneensa edustalla isolla yhteisellä parvekkeellamme lukemassa kirjaa, josta hän nostaa katseensa ja tervehtii minua yllättyneenä naurahtaen. Näytän varmaan ihan uitetulta ja hämmentyneeltä koiralta pelkissä uimahousuissa, märkänä ja juuri ryöstettynä. Otan huoneeni avaimen parvekkeella olevasta kukkaruukusta, haen huoneestani pyyhkeen ja menen suihkuun. Nyt haluan olla hetken yksin, pestä rantahiekat pois, saada tunteet hieman tasaantumaan ja muodostaa oman suhteeni tapahtuneeseen ennen kuin alan puhumaan asiasta muille. Huomenna minun oli tarkoitus matkustaa naapurimaahan Togoon ja sen pääkaupunkiin Loméen kuvaamaan, äänittämään ja ihan vaan elämään, mutta nyt ei kyllä huvita matkustaa mihinkään.

Kahden päivän kuluttua istun pakettiauton takapenkillä ja pidän oikeaa kättäni ulkona avoimesta ikkunasta. Auto työntää kättäni eteenpäin niin kovaa vauhtia, että ilma tuntuu olevan menossa vastakkaiseen suuntaan, samoin kuin maisemat, joita katselen. Ilmanvastus on toisinaan kovempi työntäen kättäni välillä vimmaisemmin. Asetan kämmenen sopivaan kulmaan siten että se ohjaa viileää ilmavirtaa hikisille kasvoilleni. Autoa ajaa Villa Karon autokuski Alphonse ja hänen vieressään etupenkillä istuu residenssin kirjanpitäjä Richard. He ovat molemmat paikallisia ja juttelevat keskenään vilkkaasti ranskaa, tai ehkäpä ranskan ja minan kielen sekoitusta. Olemme menossa läheiseen Hillacondjin kaupunkiin, missä Richardilla on jotain pankkiasioita hoidettavanaan, ja minä menen samalla nostamaan rahaa pankkiautomaatista. Menetin melkein kaikki käteiseni repun häviämisen myötä, ja nyt tarvitsen sitä lisää. Harkitsen uuden puhelimen ostamista nyt matkan aikana, mutta uuden kameran hankinta saa jäädä tuonnemmaksi.

Ikkunassa vilisee tienvarsikojuja, käveleviä ja varjoissa oleskelevia ihmisiä sekä peltoaukeamia. Tuntuu hankalalta olla näin kuvauksellisissa paikoissa ilman mahdollisuutta valokuvata – varsinkin kun olen asennoitunut etukäteen, että sitä tulen täällä tekemään. Tuntuu kuin kymmenittäin hyviä kuvia vilahtelisi silmieni edessä heti kun minulla ei ole kameraa käsillä. Mutta olen kuitenkin selkeästi päässyt repun menettämisen aiheuttaman pahimman ahdistuksen yli. Enhän voi asialle mitään, joten miksi jäisin sitä suremaan. Minun täytyy vain keksiä taiteellinen toimintani täällä uusiksi nyt kun alkuperäinen suunnitelma ei ole enää mahdollinen. Tietenkin voisin vain elää ja kokea, ja se kaikki vaikuttaisi jollain tavalla persoonaani ja sitä kautta myös taiteen tai ihan minkä tahansa tekemiseen tai olemiseen myöhemmin. Mutta osaanko vain olla ja elää tällaisessa ajan kuluttamassa ja värikkäässä ympäristössä ilman, että voin halutessani kerätä tallenteita ympäriltäni. Olen kohta parikymmentä vuotta valokuvannut elämän eteeni tuomia paikkoja, asetelmia, ihmisiä ja niiden yhdistelmiä, ja välillä olen myös hakeutunut paikkoihin, jotka olen kokenut kuvaamisen kannalta kiinnostavina. Näin kertyneestä kuvamateriaalista olen poiminut erilleen kuvia, joilla olen virittellyt autofiktiivistä kerrontaa erilaisiin tiloihin ja konteksteihin, missä valokuvat saavat välillä rinnalleen myös tekstejä, ääniä ja installointia. Taiteesta ja sen tekemisestä on tullut osa elämääni tavalla, jossa kokemukseni ja havaintoni ja niiden pohjalta syntyneet teokset ohjailevat toisiaan. Näin on toki jokaisen taiteilijan kohdalla, mutta joidenkin kohdalla oma arkielämä näkyy suoremmin teoksissa, ja minusta usein tuntuu, että olen hyvin suora monessakin mielessä. Mutta toisaalta… ehkä usein esitän suoria ja selkeitä ajatuksia ikään kuin jonkinlaisena ehdotuksena tai peilaamispintana johonkin tiettyyn kontekstiin sen sijaan, että sanoisin jotakin ympäripyöreää. Näin sanomani asiat ovat enemmänkin asioiden ja ilmiöiden esiintuomista ja niiden ainakin osittain ulkopuolelta tarkastelua, kuin kiveen hakattuja mielipiteitäni. Ajattelen, että olemme kaikki reaktiivisia olentoja, jotka toimivat suhteessa vallitsevaan tilanteeseen niin, että eheä ja aina samana pysyvä ehdoton minä on silkka mahdottomuus – eikä se tunnu edes toivottavalta nyt kun ajattelen ihmisen taipuvaisuutta jääräpäisyyteen ja vihanpitoon toiseuden äärellä. Ihmisellä tuntuu olevan taipumusta nähdä tuttu ja turvallinen aitona ja samalla pitää ”epäaito” riittävän etäällä tai suorastaan kieltää se. Tällainen käsitys aitoudesta, joka linkittyy myös käsitykseen rehellisyydestä, tuntuu perustuvan eheyden ideaan, jossa identiteetti muodostuu enimmäkseen poissulkemisten kautta. Se vie poispäin hengittävästä sisään-ulos -liikeestä ja uuden oppimisesta. Voisin verrata tätä siihen, että kun olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja kulttuurissa 24-vuotiaaksi asti, olen aistinut tässä herätysliikkeessä vallitsevan tendenssin, jonka mukaan ajatellaan ja koetaan vanhoillislestadiolaisten olevan rehellisempiä kuin muut. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että kun on jokin käsitettävän kokoinen yhteisö, ihmisten välille muodostuu helpommin luottamuksellisuutta kuin suuremman ihmismäärän keskuudessa, jossa ihmisiä tulee ja menee enemmän. En ajattele, että emme saisi olla rajoittuneita, vaan pikemminkin niin että meidän tulisi hyväksyä sekä toistemme rajoittuneisuus että rajattomuus ja niiden väliset yhdistelmät. Oman sisäisen maailman tutkiminen ja mahdollisimman kattava tiedostaminen itsereflektion kautta on mielestäni avain sellaiseen auki olemiseen, joka ei sulje pois jonkinlaisten itselle sopivien rajojen, tapojen ja fokuksen säilyttämistä omassa henkilökohtaisessa elämässä.

Liittyen aiempiin ajatuksiini arjen dokumentoinnista; tietenkin myös muut kuin taiteilijat elävät elämän ja dokumentaaristen tallenteiden avulla tapahtuvan elämän tarkastelun välisen vaihtelun kautta. Esimerkiksi sosiaalisissa medioissa itseilmaisu ja oman visuaalisen ja tekstuaalisen ajattelun esittely yleisölle on monille arkipäivää. Ja koska sosiaalisissa medioissa on usein lähtökohtaisena oletuksena oman elämän ja arvomaailman eli oman identiteetin hahmottelu ja esittely, tapahtuu vuorovaikutus muiden digitaalisten hahmojen kanssa siellä yleensä siltä pohjalta. Jokaisessa kulttuurissa ja ajassa ovat vallalla tietynlaiset arvostukset, ja karkean kaksijakoisesti sanottuna voimme joko rakentaa itsestämme kuvaa, joka täyttää nuo vallalla olevat ihanteet ja niihin liittyvät odotukset, tai sitten voimme tarkoituksellisesti tai tahattomasti luoda sellaisia mielikuvia, jotka ovat yleisestä näkökulmasta katsottuna heikkoja ja huonoja – tai yleisiä moraalikäsityksiä horjuttavia. Vastustus yleistä kauneudentajua ja sen vaalimista vastaan liittyy usein pyrkimykseen muodostaa omanlainen visuaalinen ja aistillinen maailma – tai sitten käsitteellinen maailma, jossa visuaalisuudella ei ole niin paljon merkitystä tai se on hyvin minimalistista. Itse en kuitenkaan ajattele dualistisesti käsitteellisyyden ja esteettisyyden olevan välttämättä vastakkaisia voimia tai suuntia. Enkä myöskään ajattele esteettisyyden automaattisesti liittyvän kapitalistisen mainonnan lainalaisuuksiin, koska visuaalisuudelle ja yleensäkin ympäristölle sekä aistillisuudelle hereillä ja herkkänä oleminen parhaimmillaan vapauttaa ihmisen liiallisesta tuotteiden ostelusta ja purkaa mainoksien tyrkyttämien tuotteiden ja palveluiden sekä yksilön välistä riippuvuussuhdetta, jossa turtuneisuus vain koventaa panoksia. Ajattelen, että yksi itseilmaisun merkittävistä merkityksistä piilee sen eheyttävässä ja hoitavassa vaikutuksessa, ja tätä hoitavaa vaikutusta ei tapahdu, jos teoksen tekijä ja sen katsoja ei ole omalle senhetkiselle sisäisyydelleen tarpeeksi kommunikoiva ja kuunteleva. Toki sisäiseen tilaamme väistämättä vaikuttaa ulkoiset olosuhteet, joten ei ole olemassa puhtaasti sisäsyntyistä itseilmaisua, vaan kyse on aina myös ulkoisen reflektoinnista. Ja lisäksi taide, tai mikä tahansa luova itsen ja maailman ilmaisu, on merkityksellistä sen tekijöille ja yleisölle hyvin eri tavoin ja hyvin monitasoisesti.

Olen tämän matkani aikana kiinnittänyt huomiota siihen, miten tärkeitä älypuhelimet tuntuvat olevan monille nuorille. Jos joskus otan henkilökuvaa jostakin paikallisesta nuoresta, hän usein pitää puhelintaan jollakin tavalla näkyvillä, ja sillä tuntuu olevan merkittävää status-arvoa hänelle. Myös vanhanmallisia puhelimia, ilman mahdollisuutta käyttää internettiä, näkee täällä Beninissä ja muualla Afrikassa usein. Suomessa sellaisen näkeminen herättää yleensä hilpeyttä ja uteliaisuutta. Olen sen monesti huomannut, koska itselläni oli pitkään käytössä tällainen vanhanmallinen puhelin. Ostin ensimmäisen älypuhelimen viime syksynä ennen kuukauden mittaista Italian matkaani, suurelta osin sen takia, jotta pystyisin matkallani helpommin löytämään yöpaikkoja ja liikkumismahdollisuuksia maateitse maan ympäri matkustaessani. Ehkä beniniläisille ja varmasti monille muille afrikkalaisille älypuhelin edustaa jonkinlaista digitaalista vapautta, yhteyttä ulkomaailmaan ja laitetta, jonka avulla voi ottaa etäisyyttä ja vaihtelua ympärillä vallitseviin olosuhteisiin. Samaan aikaan se luultavasti toimii monien käytössä apuvälineenä entistä tiiviimmän yhteydenpidon pitämisessä läheisten kanssa, sekä tutkivamman ja tarkemman katseen suuntaamisessa itseä ja omaa ympäristöään kohti, sekä porttina samaan kollektiiviseen tietoisuuteen, tietoyhteiskuntaan, minkä niin sanottujen kehittyneiden maiden asukkaat enemmän tai vähemmän keskenään jakavat. Sosiaalisia medioita käytetään tietenkin hyvin eri tavoin, ja niissä on helppo ajautua hakemaan lajitovereiden hyväksyntää tavalla, joka saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä epätasapainoisena täyttymyksenhakukierteenä. Kasvotusten ihmisten kanssa kohtaamiseen ja ympäristön suoraan havainnointiin perustuvan suhteellisuudentajun hämärtyminen saa helposti lisäkierroksia, mitä syvemmälle representaatioiden ja simulaatioiden maailmaan mennään. Tätä on kuitenkin hyvä verrata esimerkiksi taidemaailmaan uppoutumiseen, joka on myös representaatioiden ja simulaatioiden maailma. Sosiaalisten medioiden ja muiden digitaalisten rinnakkaistodellisuuksien kanssa kyse on loppujen lopuksi siitä, miten käytämme uusia maailmoja ja niiden kerrostumia avaavia teknisiä välineitämme, ja millaisen tasapainon luomme suoran ja välillisen elämän kokemisen välille.

Täällä Grand-Popossa paikalliset ihmiset tuntuvat muistavan meidän residenssiasukkaiden nimiä hämmästyttävän hyvin. Välillä joku heistä tulee yllättäen tervehtimään nimellä, vaikka et ole nähnyt henkilöä kuin kerran lyhyesti ja monta viikkoa sitten. Tähän varmasti vaikuttaa se, että meitä on täällä residenssissä maksimissaan viisi kerrallaan, ja meidän kanssamme on kannattavaa tehdä kaikenlaista pikkubisnestä, kuten oppaana toimimista tai pähkinöiden, hedelmien, marjamehujen, kankaiden tai käsitöiden myymistä. Mutta luultavasti samaan aikaan vaikuttaa myös se, että täällä paikalliset eivät päivittäin kaada päähänsä samanlaisia määriä oman välittömän kokemusmaailman ulkopuolisia informaatiosuihkuja kuten monet esimerkiksi eurooppalaiset tekevät. Ja että uusia ihmisiä ei täällä pikkukylässä todennäköisesti näe jatkuvalla syötöllä. Lisäksi olen kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten suvereeneja tanssijoita monet paikalliset kyläläiset ovat. Paikallinen ilmapiiri tuntuu tukevan hyvin monenlaista kehon liikuttelua musiikin tahdissa. Juhlissa on usein akustinen rumpuryhmä paikalla, joka saa osan juhlijoista veivaamaan ja hytkyttämään vartaloaan jo juhlien alkuvaiheessa. Luultavasti siitä on tullut luontevaa osittain sen takia, että tanssi on usein läsnä paikallisissa uskonnollisissa menoissa. Lisäksi musiikilliseen rytmiin uppoutumista kohtaa myös kalastajien keskuudessa heidän laulaessaan ja vetäessään verkkoja ylös merestä metallikellojen kilinän tahdissa.

Repun menettämisestä aiheutunutta ahdistusta lievitti olennaisesti päätös aloittaa kirjoittamaan täällä. Olen aina pitänyt kirjoittamista kiehtovana itseilmaisun muotona muun muassa sen välineteknisen yksinkertaisuuden takia, ja nyt viimeisen vuoden aikana olen aina välillä ajatellut, että voisin koittaa, miltä tuntuu kirjoittaa kertovaa tekstiä. Aiemmin olen kirjoittanut lähinnä runoja, opiskeluun liittyviä tekstejä ja jonkin verran myös lehtiartikkeleita ennen kuvataideopiskeluja ja niiden aikana, mutta nyt on selkeästi sopiva aika ja paikka sille, että kirjoitan ihan vaan kertomalla elämäni tapahtumista ja päähän juolahtavista ajatuksista. Toki niissä runoissakin, joita aina silloin tällöin kirjoitan, on narratiivisuutta. Erona on lähinnä se, että kun ajattelen kirjoittavani runoa, kirjoitan kronologisesti poukkoilevampaa ja vapaammin assosioivaa tekstiä. Mutta nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa välillä ikään kuin seikkaperäisemmin.

Muutama päivä repun häviämisen jälkeen olen käymässä Beninin naapurimaassa Togossa ja sen pääkaupungissa Loméssa. Saan Messenger-viestin Eevalta, jonka toinen puhelin minulla on lainassa. Viestissä hän kertoo, että reppuni on löytynyt. Näen viestin vilaukselta puhelimen näytöllä, kun istun nettikahvilassa ja minut juuri kyydittänyt mopokuski kertoo minulle veljestään, joka asuu Suomessa Tampereella. En voi olla tarkastamatta luinko oikein, ja koska olen jutellut mopokuskin kanssa jo jonkun aikaa, toivotan hänelle hyvää päivänjatkoa; en halua alkaa selittää hänelle reppuasiaani. Avaan Messengerin nyt kun minulla on vielä hetken aikaa wifi-yhteys käytössä. Kyllä! Niin siinä lukee. Tuntuu uskomattoman vapauttavalta. Jos repussa on kaikki vielä tallella, voin unohtaa kaikki hankalat säätämiset uuden puhelimen etsimiseen ja käyttöönottamiseen liittyen sekä jatkaa valokuvausta ja äänien keräilyä.

Myöhemmin saan kuulla, että repun vienyt poika oli palauttanut sen vanhempiensa kanssa residenssin johtajan kotiovelle, ja siinä oli kaikki tallella. Luulen, että sen palautumiseen oli suurelta osin vaikuttanut se, että Grand-Popossa asuva nuorimies Gustavo sanoi minulle aiemmin menevänsä puhumaan kylän pojille siitä, miten vakava juttu se on jos poliisi saa noin arvokkaiden tavaroiden varastamisesta kiinni. Repusta oli tosiaan tehty ilmoitus poliisille, ja pari tuntia häviämistapahtuman jälkeen paikansimme residenssitalolla repussa olevan iPhoneni Geosignal-nettisivuston avulla. Se kertoi puhelimen olevan Grand-Popon ja läheisen Comén kaupungin välillä. Tulkitsin tilanteen niin, että joku oli todennäköisesti viemässä reppua Coméen, ja ehkä siitä vielä eteenpäin, jotta saisi myytyä tavarat. Ja että puhelimen paikannus loppui jostain syystä matkan aikana, kun se ei enää liikkunut. Minä olin jo luopunut toiveista saada reppua takaisin, mutta Gustavo oli optimistisempi ja kävi puhumassa nuorille pojille erityisesti siellä päin, missä puhelimeni paikannuksen perusteella oli ainakin jossain vaiheessa ollut. Palattuaan puhuttelureissultaan hän tuli kertomaan minulle yhden pojan reagoineen epäilyttävästi, ja että meidän pitäisi mennä sinne yhdessä huomenna. Olin kuitenkin jo sopinut meneväni Loméen seuraavana päivänä, ja suhtauduin hieman skeptisesti Gustavon puheisiin, koska mieleeni oli jo juurtunut ajatus siitä, että reppu oli viety Coméen tai ehkä pidemmällekin, ja sieltä sitä olisi todella vaikea löytää. Ajattelin myös, että jos reppuni tosiaan oli tällä kyseisellä pojalla, ei minun läsnäoloni häntä jututtaessa välttämättä edistäisi sen palautumista. Sanoin siis Gustavolle, että menisin Loméen niin kuin olen majoittajani kanssa sopinut, ja painotin että ei mitään väkivaltaisia toimia jos hän jatkaa kuulustelujaan. Hän selvästi ymmärsi tämän, enkä usko että hän olisi moisiin toimiin muutenkaan turvautunut. Tuntui kuitenkin tarpeelliselta sanoa tämä, koska olen täällä ollessa nähnyt vanhempien ihmisten lyövän lapsia.

Loméssa nettikahvilassa iloisena greippijuomaa juodessani ja puhelinta näpytellessäni ajattelen, että Gustavo oli luultavasti ollut oikeassa siihen liittyen, että oli puhunut myös repun viejälle, sillä todennäköisesti poika oli palauttanut repun puhuttelun takia. Soitan Gustavolle saman tien. Yhteys on huono eikä hän ymmärrä mitä sanon, koska vastaa että niin, jos et ole täällä kanssani hoitamassa sitä asiaa, sitä reppua on vaikea saada takaisin. Lähetän hänelle perään viestin jossa selitän, että reppu on palautettu Villa Karoon, ja että palaan itsekin sinne huomenna.

Nyt kun viikko Lomén matkan jälkeen kirjoitan tätä residenssihuoneessani, on jo yö ja kello on kohta kaksitoista. Viimeisen tunnin aikana lintu on lentänyt kahdesti avoimesta ovesta sisään residenssihuoneeseeni. Kyseessä on ollut kaksi eri trooppista pikkulintua, jotka molemmat tekivät hämmästyttävän samankaltaisen vierailun, joka kesti noin puoli minuuttia. Istuessani oviaukon edessä kirjoituspöydän ja tietokoneen äärellä, säikähdin molemmilla kerroilla pimeydestä ylitseni pujahtavaa olentoa ja kauhuissani painauduin heti hieman kasaan ja käännyin katsomaan mitä katonrajassa tapahtuu. Huomatessani että kyseessä on pikkulintu tarkkailin sitä, jotta tietäisin koko ajan missä se on sillä pelkäsin, että lintu – sekin kauhun vallassa – tekee jotain ihan silmitöntä kuten törmää minuun. Ja vaikka törmäys ei todennäköisesti juuri sattuisikaan, niin silti molemmilla kerroilla kyyristelin pöytäni ääressä ja seurasin kauhistuneena pää pyörien kuinka vieras olento räpiköi huoneen yläosassa ympäriinsä laidalta toiselle kunnes se löysi reitin takaisin ulos oviaukosta. Huone on aika korkea ja rakenteeltaan harjakattoinen. Harjan kohdalla korkeutta on noin viisi metriä ja siitä kohdasta roikkuu kahden metrin pituisen metallitangon päässä pyörivä kattotuuletin, jonka siivet ovat reilun puolen metrin mittaiset. Molempien lintujen vierailun aikana tuuletin oli päällä ja ne pysyttelivät sen yläpuolella. Jälkimmäinen hämmentyi luultavasti tuulettimesta niin paljon, että kopsahti vähän ennen tiensä ulos löytämistään kattoon ja vinkaisi. Lapsuudessa lintu lensi kotitalomme sisälle pari kertaa, ja muistan ne jotenkin maagisina ja jännittävinä tapahtumina. Ehkä se outous ja taika tulee siitä, että asiat ovat hetkellisesti vinksallaan, ja jotakin mitä ei pitäisi olla jossakin, on juuri siellä. Mutta tavallaan oli ihan loogista, että linnut kävivät vierailemassa täällä, koska nyt illalla satoi usean tunnin ajan, ja hyönteisiä on nyt näkynyt normaalia enemmän parvekkeella ja huoneessani.

Saku Soukka vietti Villa Karossa kaksi kuukautta keväällä 2019.