Huomenta Afrikka! Huomenta meri! Joka päivä, mieluiten aamuisin, kävelen Villa Karon rantaan tervehtimään vastaan aaltoilevaa Atlanttia. Meri antaa tilaa miettiä syntyjä syviä. Katse vaeltaa kalastajaveneistä horisontissa siintäviin jättiläislaivoihin, mieli Mami Watasta Afroditeen, Gbeconin kylää pyyhkineistä aalloista Välimeren aaltoihin vajonneisiin ihmisiin. Ollaan kaikki samassa veneessä, vaikka osa jää rannalle.
Harjoitteluni ja elämäni Grand-Popon rytmeissä on alkanut, verkkaisesti mutta vastaanpanemattomasti. Olen jo niin pitkällä, että olen tajunnut miten hujauksessa tulevat kuukaudet voivatkaan vierähtää. On kylä, joka on samaan aikaan hiljainen ja täynnä ääniä: meren pauhua, tuulen huminaa akasiapuussa, lintujen eriskummallisia lurituksia, naisten laulua, kellon kilinää, ohi pyyhältäviä mopoja ja ovensuussa ja hietikolla käytyjä keskusteluja. Jossain hakataan puuta viidakkoveitsellä, jossain pärisee moottorisaha. On kylä, on talo, on sen vieraat ja tarinat.
Luen Villa Karon kymmenvuotiskirjasta ”Huomenta Afrikka!” miten paikat ja ihmiset löytävät toisensa, miten valmistumme ja korjaannumme – me, paikat ja ihmiset. Tulee vastaan ääniä haudan takaa. Viime syksynä edesmennyt sukulaiseni Jouni työskenteli täällä kuusitoista vuotta sitten eräänä ensimmäisistä stipendiaateista. Kirjan sivuilla hän kertoo aikaistuvista heräämisistään ja tiiviistä päivärytmistään vasta kunnostetussa ja toimintansa aloittaneessa Villa Karossa. Tuolla yläkerrassa hän sävelsi Klarinettikvintettonsa, täällä alakerrassa minä sävellän omiani: otan vastaan, koitan kohdata, ymmärtää, kuunnella, välittää, tulkata, selvittää, olla läsnä, antaa takaisin ja olla välillä hetken myös omien ajatusteni kanssa. Vähitellen sävelet ja rytmit osuvat kohdilleen, värit voimistuvat, kuva tarkentuu. Tulen osaksi yhteisöä ja kohtaamisten verkkoa, joka tähän paikkaan – pienen valtion ja pienen kylän, meidän pienten ihmisten välille – on muodostunut.
Mistä kertoisin sinulle? En varmaan muusta, kuin mitä koen ja mistä minulle kerrotaan. Voisin kertoa, miten letkeästi portonovolaisherra tempaa mukaan tanssiin. Tai grandpopolaisnaisten ylväästä ryhdistä. Upeista kuoseista, joissa voi olla mitä vain, vaikka hautakiviä tai mikroaaltouuneja. Kertoisinko pikkuisista vasta kuoriutuneista merikilpikonnista? Tai kenties vodunin rytmeistä. Cotonoun yliopiston kummallisista kurssijärjestelyistä. Intohimosta musiikkiin ja siitä, miten se kulkee veressä. Dakoinista, josta suomalaiset kuulemma pitävät, tai jokirapujen väreistä. Sairauksista, kuolemista ja rahahuolista. Pyhän käärmeen viileästä kosketuksesta. Lasten vilpittömyydestä. Viestimisestä esi-isien kanssa kuvien ja sananlaskujen avulla. Veneistä merellä, veneistä rannalla – tai siitä, miten kaunis meri on sadepilvien katveessa.
Tänä aamuna mennessäni rantaan kohtaamaan meren ymmärsin, miksi Mami Watan väri on valkoinen. Ymmärrys on välitön, selittämätön, itsestäänselvä. Samankaltainen, kuin silloin kun katselin Mongolian karua, tyhjää avaruutta ja näin – kuin olisin aina nähnyt – miten välttämätöntä siellä on syödä lihaa, miten muut eläimet ovat ihmiselle elinkeino ja elämisen perusta. Tai silloin Kiinan Guiyangia lähestyessä, kun katsoin kaukana alhaalla vihreänä kiemurtelevaa jokea, jonka pintaan tuuli puhalsi kareita, ja ymmärsin – kuin olisin aina ymmärtänyt – miksi kiinalainen lohikäärme on juuri sellainen kuin on. Katsoessani meren kuohuja tänään näin valkoisen – kuin olisin aina nähnytkin Mami Watan.
On meri, on kylä ja sen ihmiset. On paikat ja tarinat, joissa kohtaamme ja ymmärrämme. Minulle on sanottu, että jo tervehdysten kautta tulen osaksi perhettä tai sukua. Punotaan täällä yhteistä tarinaamme, vedetään nuottaa samassa rytmissä. On est tous ensemble. Kuljetaan samoja reittejä, viivytään saman pöydän ääressä, kohdataan ja katsotaan, mitä tapahtuu. On est ensemble.
Teksti: Hilla Kaipainen
Kuvat: Hannu Lindroos