Villa Karon harjoittelija Julia Autio tunnelmoi pirogue-matkalta stipendiaattimme Matti Kurkelan kanssa.
Meren ja joen yhtymäkohta on aina mielenkiintoinen paikka. Missä alkaa meri ja missä loppuu joki? Oma ensimmäinen etunimeni on Meri ja olen syntynyt siellä missä Kalajoki ja Pohjanlahti kohtaavat. Bouche du Roi siis kiehtoo kovasti.
Piroguessa eli paikallisten veneessä tuntuu kuin olisin pieni intiaanityttö, makaan veneen pohjalla ja katselen taivasta. Kuuntelen veden liplatusta, oppaamme Dodon ja Xavier-kuskin keskustelua kielellä, jota en (vielä) ymmärrä ja vaihdan ajatuksia stipendiaatti Matti Kurkelan kanssa västäräkeistä, välillä kalastuksesta ja Suomen juhannuksesta. Aurinko porottelee otsani punaiseksi, vaikka olinkin laittanut aurinkorasvaa. Matka on hiljainen ja unenomainen. Mono-virta soljuu rauhallisesti ja rannalla näemme elämää: pyykinpesua, sikoja ja siipikarjaa, suolatehtaan ja heittokalastajia, pääskysiä, kuoveja, pieniä haikaroita, kuningaskalastajan ja mahtavaa mangrove-metsää. Dodo avaa minulle ja Matille kylmät oluet, ja olo on lähes kuninkaallinen. Venekyyti on uskomattoman vakaa. Perillä kävelemme rantaa pitkin, kuvaamme ja katselemme. Mihinkään ei ole kiire, kukaan ei katso kelloa. Meren ja joen yhtymäkohtaa voi etsiä katseella, kun nousu- ja laskuvedet vuorottelevat. Suolainen ja makea kohtaavat ja näkyy hento veteen piirretty viiva, joka siirtyy mannerta kohti. Hetken kuluttua suunta vaihtuu. Pulahdan uimaan Matin, Dodon ja Xavierin kanssa – jopa kaksi kertaa.
Mikäli nämä rannat olisivat esimerkiksi Etelä-Ranskassa, näky olisi varmastikin hyvin erilainen auringonpalvojien täyttäessä rannat. Rauhallisuus ja pako hälinästä tekevät hyvää. Vähän saman tunteen löydän mustikoita poimiessa, mutta onhan tässä toki ihan hennon hienoja eroja Suomen metsiin… Paitsi Bouche du Roi’ssa ei tunnu olevan hyttysiä, toisin kuin Suomen metsissä ja aikalailla kaikkialla Grand-Popossa!
Taskuravut vipeltävät aaltojen taukoamattoman liikkeen mukana, sivuttain vip vip vip. Loikoilua, ruokaa ja raukeaa jutustelua sunnuntain tyyliin. Iltapäivällä olemme taas veneessä, ja Dodo sauvoo vastavirtaan Grand-Popoa kohti. Laulan pari laulua ja nautin hiljakseen keinuvasta kyydistä. Bouche du Roi on ainutlaatuinen pakopaikka, jossa sielu lepää ja varjossa voisi ottaa vaikka nokoset (ja niin taisi Xavier ottaakin).
PS. Matilta terveisiä: retken jälkeen on syytä pitää huolta suolan saannista tai olo menee höpöksi! Kirjattakoon kapteenin lokikirjaan. Kuvassa on sauvomisvuorossa Dodo, kun Xavier lepäsi hetken. Matti tarkkailee rannan lintuja ja Julia ottaa iisisti.