Markus Nummi
Taustaksi ”tähän asti tapahtunutta”. Olen tutustunut Grand-Popon rannoilla kävellessäni Donald Agbodjakiniin, kalastajaperheen 25-vuotiaaseen poikaan. Hän on halunnut harjoitella englannin taitojaan, minä ranskan kielen puhumista alkeisopintojen pohjalta. Vaihtokauppa on toiminut hyvin: kielten sekamelskasta on tullut iloinen ja väärinkäsitykset ovat olleet antoisia. Olen kuitenkin jatkuvassa epätietoisuudessa, että miten se nyt olikaan – mitä, missä, mihin aikaan, minkä vuoksi? Mutta loppujen lopuksi: miksikäs ei. Ranskan opetuksen rinnalla Donald on antanut minulle alkeisopetusta myös rantatyrskyjen käsittelyssä. Hän tietää, että olen uimataitoinen. Nyt hän on tarjonnut minulle mahdollisuutta lähteä kalastusveneen kyytiin. Veneen kapteeni on Donaldin setä.
Grand-Popo, sunnuntai 29.9.2013
Nousen kello 5. Pimeää olisi vielä tunnin, mutta onneksi sähköt pelaavat.
Pakkaamaan. Varusteiden valinta on hankalaa, kun ei tiedä, minkälaiseksi kalastusreissu muodostuu.
Yöllä olen nähnyt malarialääkkeen buustaamia painajaisia kauaksi ulapalle helteeseen vievästä reissusta. Donald on kyllä mielestäni puhunut rannan lähellä tehtävästä lyhyestä nuotanlaskureissusta. Niin, jos nyt olen ymmärtänyt tällä kertaa oikein. Mielessä häivähtää Eero Paloheimon kuvaus kalastusmatkasta samoissa Guineanlahden rantavesissä (”Tämä on Afrikka” -teoksessa). Suuri valkoinen kalastaja oli lopulta yrittänyt hakea auringonsuojaa kanisterista valmistetusta äyskäristä.
Äyskäriä en omista, mutta leveähkölierisen Indiana Jones -hatun otan mukaan. Arvelen, että varpaat voivat kastua ja valitsen asuksi uimahousut, hihattoman paidan ja jalkaan suihkusandaalit. Harkitsen hetken, että ottaisin pelastautumisvälineeksi Cotonoun hypermarketista epärealistisia uimasuunnitelmia varten hankkimani ja syvän ostoskrapulan aiheuttaneen ’uimamakkaran’. Siis kellumista helpottavan vaahtomuovisen pötkylän. Kamppailen itsesuojeluvaiston ja nolouden tunteen välillä. Jälkimmäinen voittaa mutta itsesuojelullisin perustein: arvelen kuolevani häpeään kalastajien naurunremakkaa kuunnellessani.
Matkatoimisto Donald soittaa vähän ennen kuutta. Tarkistaa ilmeisesti, että olen hereillä. Tämä on sitä yksilöllistä mittatilausmatkailupalvelua.
Laskeudun asuinkerroksesta maankamaralle ja marssin pimeän pihan poikki varoittamaan yövartija Abdullahia, että minulle tulee varhainen vieras. En onneksi tällä kertaa törmää keskelle hänen rukoushetkeään. Abdullah on kotoisin Nigeristä ja ehtymättömän hyväntuulisuuden ruumiillistuma.
”Ei mitään hätää”, hän sanoo selvällä suomen kielellä. Tuo on suosituimpia suomen kielen lauseita Grand-Popon raitilla. Suomalaisia on ilmeisesti pitänyt rauhoitella usein ja monissa tilanteissa. Abdullah on periaatteessa rauhoittelijoista vakuuttavimpia, mutta juuri nyt vaikutus on päinvastainen. Hädästä tulee mieleen merihätä.
Jatkan pakkaamista. Otan mukaan äärimmäisiä hätätilanteita varten säästämäni sulatejuustonäkkäripakkauksen (ruotsalaisen välipalateollisuuden huipputuotteen) ja vesipullon. Niin ja tietysti kameran. Toivon, että se selviää mahdollisista suolavesiroiskeista.
Kun tulen yövartijan katoksen luo, Donald on jo odottamassa. Hänellä on lainamopo, ja hyppään kyytiin. Ajamme pimeää ja jokseenkin autiota Grand-Popon raittia. Vähän jo mustuuden keskellä sinertää. Kohta kukko kiekuu, lintujen konsertti käynnistyy ja laivastotukikohdan sotilaat juoksevat Villa Karon vierestä värikkäissä urheiluasuissaan rytmikkäitä lenkkeilylauluja hoilaten.
Mutta me olemme jo toisaalla, muutamassa minuutissa sivuuttaneet Carrefour-risteysalueen, jota voisi hiukan suureellisesti luonnehtia Grand-Popon kaupalliseksi keskukseksi. Jatkamme vielä kilometrin verran Togoon johtavaa tietä ja käännymme sitten rantaan.
Nyt jo näkee jotakin. Näkymä on aina yhtä hieno. Niin itään kuin länteen silmänkantamattomiin hiekkarantaa, ja loputon aaltojen vyöry. Aivan rannan ääressä hiekalla kalastajien majat, niiden takana tuulessa huojuu siellä täällä kirahvimaisesti korkeita palmupuita.
Vene törröttää rantatörmän ääressä. Grand-Popon ranta on parin viikon kuluessa kokenut muodonmuutoksen. Aallot ovat muokanneet hiekan jyrkänteeksi. Mitenköhän tuosta saadaan kolho ”kirkkovene” menemään veteen?
Veneen ympärillä loikoilee puolentusinaa kalastajaa. Joku puuhailee veneessä, joku selvittää ja paikkaa verkkoja hiekalla. Aurinko nousee, mutta varsinaista kiirettä ei tunnu olevan.
Aluksen kapteeni, Donaldin setä, on muita vantterampi ja vanhempi ja vaikuttaa hyvin lunkilta. Hän istuu musta pipo päässä vähän rannempana ja paikkailee pyyntivälineitä.
Donald hermostuu toimettomuuteen ja ryhtyy selvittämään pitkin hiekkaa kiemurtelevaa verkkoa. Hän saa vähitellen muut mukaan. Verkkoa aletaan kasata veneen pohjalle.
Mietin, voisinko tarjoutua mukaan ja minkälaista mahdollista tuhoa ja verkkojen sotkeutumista voisin saada aikaan. En ota heti riskiä, vaikka on piinallista tuntea itsensä hyödyttömäksi valkonaama-yovo-kolonialistiksi. Jotta homma ei mene aivan pelkäksi peukaloiden pyörittelyksi, otan edes sormet käyttöön: ryhdyn ottamaan valokuvia. Varmistan kuitenkin ensin Donaldilta, että sopiiko, ja Donald sanoo, että se on ok.
Kuvaan aikani, ja jossain vaiheessa yksi miehistä lähestyy minua hymyillen. ”Ystäväni….”, hän aloittaa englanniksi, ”anna minulle satanen (100 CFA = 0,15 €).”
En ehdi ottaa kantaa, Donald puuttuu asiaan ja muutama muukin kalastusporukasta kommentoi. En tiedä, mitä he puhuvat, mutta tuntuu, että miehen omatoimista valokuvausmaksu-kansalaiskeräystä paheksutaan. Donald käy sanomassa, ettei minun pidä antaa rahaa kenellekään vaan kaikki menee lopuksi kapteenin, hänen setänsä, kautta. Olemme sopineet, että annan jälkikäteen sopivan summan, jolla miehistölle tarjotaan ainakin sodabi-viinaryypyt.
”This is Africa”, Donald huudahtaa ja nauraa sydämellisesti päälle. Se on klassinen kommentti ja myös Donaldin vakiolausahdus, sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Olen kuvannut venettä nyt joka puolelta ja uskaltaudun kysymään, voisinko tehdä jotakin. Donald näyttää, että voin olla ketjussa mukana, kun verkko syötetään vedettäväksi veneen pohjalle. Pääsen hommiin.
En tee mitään katastrofaalista, en vedä verkkoa solmuun tms. Mutta kyllä sitä verkkoa riittääkin. Ei ole enää varhaisaamu, auringon paahde alkaa tuntua. Donald virittelee välillä laulua.
Verkot saadaan veneeseen, mutta sitten toiminta taas keskeytyy.
”Setä haluaa tehdä yhden seremonian”, selitti Donald, sävy on jotenkin anteeksipyytelevä.
Tilanne menee minulta osittain ohi, olen kehno kulttuuriantropologi. Veneen päälle ripotellaan jotakin. Vettä? Tai jotakin väkevämpää. Sodabia? Kyse on varmaankin kalaonnen tavoittelusta. Ellei peräti henkivakuutuksesta. Mutta mitä henkiolentoja tässä lähestytään? Liittyykö tämä Mami Wataan, meren jumalattareen ja miten? Mikä on rituaalin tarkka sisältö? Kaikki jää selvittämättä. On niin kiire kalaan.
Sillä yhtäkkiä alkaa tapahtua. Perämoottori on tuotu paikalle ja kiinnitetty veneeseen. Ei kylläkään aivan perään, vaan toiselle sivulle peräpäähän. Bensankatkuinen pärähdys halkoo aamuilmaa, se on moottorin testikäynnistys.
Käymme rannan tuntumassa olevien asumusten luona. Donald on järjestänyt vanhemman naishenkilön vahtimaan tavaroitamme, ja luovun repustani. Onnittelen itseäni siitä, että minulla ei ole uimamakkaraa tarjottavana tavarasäilytykseen.
Donald katsoo pohtivasti kädessäni puristamaani kameraa, jonka olen kietonut pakastepussiin. Hän sanoo, että se ei ehkä aivan riitä.
”Riitä mihin?”
”Voin tehdä pussista vedenpitävän.”
Ensin en ymmärrä.
Sitten ymmärrän. Sirpaleet näkemistäni kalastuskohtauksista loksahtavat paikalleen. Vene ankkuroidaan rannan edustalle ja… me uimme maihin? Tarkistan asian Donaldilta.
”Niin, niin… mutta voit ottaa kameran mukaasi.”
Vilkaisen merelle. En epäile Donaldin paketointitaitoja. Teen vain nopean laskutoimituksen omien uimataitojeni suhteesta Guineanlahden vapaana velloviin vesimassoihin. Tällä reissulla keskityttäköön uintitekniikkaan.
Kameran lisäksi luovun myös Indiana Jones -hatustani. En kuitenkaan hihattomasta paidasta. Muistan Eero Paloheimon opetukset. Paitaa voin käyttää myös päähineenä, eikä se haittaa suuremmin uimista. Vesipullon huomaan onneksi ottaa mukaan, sen voi jättää veneen pohjalle.
Donald etsii rannalta sopivan luottomiehen: hänelle annan kamerani ja Donaldin tulkkaamana pikakurssituksen sen käyttöön. Pyydän miestä kuvaamaan ainakin liikkeellelähdön.
Nyt vene on jo tuupattu liukuun törmältä alas, mutta aivan vesirajassa ei olla vielä. Veneen alle työnnetään pölkkyjä. Miehiä on veneen ympärillä yhtäkkiä melkein kaksikymmentä. Rytmikkäitä huutoja, laulua ja vesi hipaisee ensimmäisen kerran keulaa.
Vene näyttää kuitenkin olevan jämäkästi hiekkaan kaivautuneena. Mutta sitten tulee suuri aalto ja vene keinahtaa sivusuunnassa. Tosiaan suuri aalto, vasta nyt huomaan miten voimakasta merenkäynti on. Saman tien alkaa hillitön mekkala, kaikki huutavat toistensa päälle, jokaisella tuntuu olevan jostakin asiasta tai useista asioista mielipide, jyrkänpuoleinen vielä. Minulla on epämukava tunne, että asia on kaikilla sama: kuinka ihmeen kaupalla saataisiin paatti kaatumatta vesille. Mutta suggeroin itseni ajattelemaan, että kyse on tulkintavirheestä. Jos osaisin paikallista kieltä, kuulisin varmaankin punnittuja ja maltillisesti lausuttuja mielipiteitä tuulen suunnasta, rantavyöhykkeen kaltevuuskulmista ja Beninin kalastuspolitiikasta.
”Nyt lähdetään”, huikkaa Donald.
Hän neuvoo, miten parhaiten voin edesauttaa liikkeellelähtöä. Seuraan ohjeita: kapuan veneeseen ja istun verkkojen päälle mahdollisimman keskelle venettä. Niin, ja yritän välttää kaikkia turhia veneen tasapainoa horjuttavia liikkeitä, myös vapinaa.
Siinä sitten istun kuin valtaistuimella. Tai uhrialttarilla.
Tunnen, että vene keinahtaa, vettä on alla, hamuan otetta verkoista, penkkilaudasta. Aallot kohisevat edessä. Meteli ympärillä yltyy, kaikilla kahdellakymmenellä on yhä kiireellisempää asiaa, äänet kohoavat, kuulostaa yleiseltä paniikilta. Luen taas mielessäni mantroja: kaverit osaavat hommat, ovat tehneet tätä vuosia, satoja tai tuhansia kertoja, perinteetkin ovat vuosisataisia. Mieleen hiipivät vääjäämättä varoitukset: lähtö on vaarallisin vaihe, on kymmeniä tapoja, jolla homma voi mennä pieleen ja vene kaatua. Jos jää alle, käy huonosti. Kummalle puolelle sitä pitikään yrittää hypätä?
Sitten äkkiä miehiä hyppii joka puolelta kyytiin, ja samalla hetkellä moottori pärähtää käyntiin. Vene ampaisee vauhtiin, keula leikkaa kaatumassa olevaan vesiseinään aukon. Keinahdus, kohahdus ja olemme selvinneet. Aaltojen murtuma-alue on takana, ratsastamme aalloilla.
Uskallan katsoa ympärilläni. Kapteeni ohjaa perämoottoria. Donald näyttää peukkuaan: hän on seisaallaan ja kääntelee peräsintä. Meitä on veneessä kymmenen, saman verran oli lisäksi rannassa työntöapuna. Kalastusporukka koostuu enimmäkseen parikymppisistä kavereista, ehkä jokunen kolmikymppinen joukossa. Kapteenisetä on muita vähän vanhempi. Sporttista väkeä koko joukko. Hahmotan vasta nyt millaista voimaa ja taitoa vaati hyppääminen korkean laidan yli vesirajasta ponnistaen – ja vielä liikkuvaan veneeseen.
Tulee myös mieleen, että taitavat olla kaikki aikamoisia uimareita. Ihailuun sekaantuu hiipivää huolta: mitenköhän kaukaa on tarkoitus uida maihin? On aika taas tunnustaa itselleen, että suuri uimainto ei merkitse suuria uimataitoja.
Donald näyttää, että voin siirtyä veneen keulaan. Toisin sanoen on syytä siirtyä pois verkkojen päältä. Minua neuvotaan pitämään lujaa kiinni laidoista ja penkkilaudoista. Tarpeellinen neuvo: vene keinahtelee aaltojen keskellä jyrkästi puolelta toiselle.
Ajamme rannansuuntaisesti pienen pätkän länteen päin, emmekä onneksi mene avomeren suuntaan. Sitten vauhtia hidastetaan. Moottori sammutetaan välillä. Keinumme aallokossa. Jäämme odottelemaan… Odottelemaan mitä? Se ei minulle täysin selviä.
Rannalla vedetään toista nuottaa maihin. Ehkä tässä katsotaan, että kalastusalueet eivät mene päällekkäin tai odotetaan avautuvaa tilaa. Tai mietiskellään ties mitä. Veneessämme käynnistyy taas vilkas keskustelu, joka kuulostaa välillä kiivaalta väittelyltä. Pyyntipaikan pohdintaa? Poliittista punnintaa? Aurinko nousee yhä korkeammalle ja päivä käy kuumemmaksi. Vuorottelen paidan paikkaa pään ja hartioiden suojana.
Tuohon kohtaan suurta Guineanlahtea ja auringonhehkuista aamupäivää avautuu odotuksen kenttä. Nyt olisi aikaa asettaa kaikki suurempaan perspektiiviin. Aloittaa näillä rannoilla käydyn orjakaupan historiasta ja edetä tämän ”kalastajien rannikon” pitkiin pyyntiperinteisiin. Voisi tähyillä horisonttiin ja muistaa siellä tehokalastavat jättimäiset kiinalaiset, venäläiset, japanilaiset ja eurooppalaiset alukset ja niiden vaikutuksen rannikkokalastajien hupeneviin saaliisiin. Tästä taas ei olisi monen mainingin päässä huomio Nigerian rantojen merirosvouksen viimeaikaisesta leviämisestä Beninin aluevesille ja sen vaaralliset vaikutukset maan talouteen, jossa Cotonoun sataman tulot näyttelevät merkittävää osaa.
Katseeni ei kuitenkaan ole horisontissa vaan mittailen matkaa rantaviivaan. Sinne pitäisi pian uida, toivottavasti ei kovin pahoin kärventyneenä.
Lähistölle ilmestyy ulompaa palaava neliömäisellä purjeella varustettu alus. Omassa veneessämme alkaa taas mielipiteenvaihto, myös Donaldilla on asiaa. Purjeveneeseen päin viittoillaan ja huudetaan jotakin.
Yhtäkkiä yksi nuori mies hyppää veneestämme. Hän ui sadan metrin matkan purjeveneeseen ja kapuaa siihen. Uimari viipyy hetken ja palaa sitten samaa vesireittiä. Hän tuo kaksi haukimaista kalaa, taitavat olla barrakudia, ehkä kilon painoisia. Hankintansa hän ojentaa Donaldille.
En ehdi selvittää mahdollisen ostoskuvion yksityiskohtia, kuka jäi tai oli velkaa kenelle ja kuinka maksuliikenne suoritetaan. Niin ja miksi piti ryhtyä kalakauppoihin kun oma kalansaalis lienee iltapäivällä odottamassa?
Selvittelyt jäävät, kun taas alkaa tapahtua.
Yksi kaveri hyppää veteen köyden päästä pidellen ja ui maihin köyttä mukanaan hinaten. Saman tien vene lähtee liikkeelle. Se kiertää rannan edustalla laajaa puolikaaren muotoista reittiä ja samalla lasketaan nuottaverkko veteen. Tulee mieleen elokuvantekotouhu statistinäkökulmasta: loputonta odottelua ja sitten yhtäkkiä hirvellä tohinalla joitakin sekunteja toimintaa. Verkko liukuun veteen, nyt se kamera käy.
Näyttää olevan menossa pitempi toiminnallinen jakso. Kun verkko on saatu veteen vene kaartaa rannan läheisyyteen. Taas tuntuu olevan kiire, miehet huutelevat toisilleen. Sitten vene hidastaa. Ensimmäiset miehistöstä hyppäävät laidan yli veteen.
”No niin nyt!” Donald huutaa ja viittoo kalat kädessään.
”No niin mitä?” ihmettelen.
”Nyt hypätään.”
Otan paidan pääni päältä, mutta ennen kuin ehdin vetää sen ylleni, on Donald siepannut sen. Hän nousee veneen laidalle ja viittoo minua seuraamaan. Nousen hänen vierelleen. Hyppäämme.
Solahdan pinnan alle. Taivaallisen ihanaan, lämpimään ja silti raikkaaseen veteen. Nousen pintaan. Donald on parin metrin päässä. Hänellä on toisessa kädessään kaksi kalaa ja toisessa kädessä paitani. Keinumme aaltojen keskellä, rannan lähellä, mutta vaarallisen aaltojen murtumakohdan takana, ulapan puolella. En näe venettä, se on kaartanut saman tien ulommas.
Uin muutaman vedon rannansuuntaisesti. Kun on katsonut viikkotolkulla kaihoisasti tätä kiellettyä aluetta, tuntuu, että haluaisi vain jäädä siihen uiskentelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Olla ajattelematta edessä olevaa vaaraa.
Donald vaikuttaa poikkeuksellisesti kärsimättömältä. Uiminen ei tietysti ole niin mukavaa, kun on käsissä kantamuksia.
”Mentäisiinkö rantaan”, hän ehdottaa, enkä ryhdy väittämään vastaan.
Nyt tulee pelottava vaihe. Miten päästään aallokossa turvallisesti rantaviivalle? Ettei osuta jonkun aallon iskeytymispaikkaan. Ratkaisu on omalta osaltani yksinkertainen. Pysyn metrin parin päässä Donaldista ja etenen tarkkaan hänen tahdissaan.
Donald tarkkailee aaltoja. Sitten hän huutaa: ”Nyt.”
Uimme mahdollisimman nopeasti eteenpäin, nousemme aallon harjalle ja kiidämme hetken aallon mukana. Donald vilkaisee taakseen. ”Nyt.” Sama toistuu, uimme, aalto nostaa ja vie. Donald katsoo taakseen. Ei sano mitään.
Mitä nyt, ihmettelen. Vasta sitten huomaan, että Donald seisoo rantavedessä. Itse asiassa minäkin seison rantavedessä.
Kahlaamme rantaan.
Vene on ankkuroituna rannan tuntumaan, ketään ei ole kyydissä. Venettä käytetään taas nuotan ylösvetämisen vaiheessa ja vasta sen jälkeen se ajetaan maihin. Siis muutaman tunnin päästä joskus iltapäivällä.
Saan kamerani: lähdöstä on useita hyviä kuvia.
Haen repun ja saan taas Indiana Jones -hatun päähän.
Annan Donaldin ja Donaldin sedän kautta lahjoituksen kalastusporukalle.
Donald jää hoitamaan lähistöllä olevia sipuliviljelmiään. Otan mopokyydin Villa Karoon.
Olenkohan vielä jonkinlaisessa adrenaliini- ja elämyshumalassa? Tai Donaldin sedän vodun-seremonioiden taikapiirissä? En ehdi ottaa monta askelta Villa Karon pihalla, kun alan nähdä näkyjä.
Mereltäpäin tulee naishahmo, jonka pään tilalla on kummallisten valkoisten ilmakuplien rykelmä. Mami Watan inkarnaatio!?
Ilmakuplat ovat tarkemmassa katsannossa ilmapalloja. Niiden takaa ilmestyy näkyviin ihmisen pää, vieläpä tuttu sellainen. Se on kääntäjä Sanna Kangasluoma, jolle antavat ohjeita valokuvaaja Vilma Pimenoff de Oliveira ja kuvataiteilija Melanie Orenius.
Taas jää selitys kysymättä.
”This is Villa Karo”, totean tottuneesti.
Kuulen myöhemmin Donaldilta, että kalansaalis oli ollut erinomainen ja koko venekunta on ollut hyvällä mielellä. Saaliin arvo voi olla hyvänä päivänä usean tuhannen euron kokoluokkaa. Mutta sitten tulee niitä huonoja päivä. Tuloista kolmasosa menee veneen omistajapäällikölle, jolla on kontollaan veneen ja pyyntivälineiden kulut. Loput kaksi kolmasosaa menee miehistön jäsenille, joita voi olla tällaiseen veneeseen pestattuna neljäkymmentä. Rahoja ei jaeta suoraan käteen vaan mahdollisesti vasta yhdeksän kuukauden pestin lopussa. Siihen asti päällikkö antaa kalastajilleen ennakkoa.
Kalastajaporukka sen paremmin kuin sen päällikkö eivät näytä varakkailta. Rannan nuottakalastuksella tulee näköjään toimeen, mutta rikastumisen vaaraa ei taida olla.
Meressä taas vaaroja riittää.
Otan muutamaa päivää myöhemmin Donaldin opastuksella tuntumaa ranta-aallokon voimaan. Saan nopeasti huomata, että tilanne riistäytyy helposti käsistä.
Grand-Popon rantoja koskee jyrkkäsävyinen ja traagisten kokemusten perustelema suositus: meressä ei pidä uida. Virtaukset ovat arvaamattomia ja väkeviä, aaltojen voima valtava. Hukkuneiden joukkoon kuuluu niin turisteja kuin kalastajia.
Mutta onneksi meren antimista pääsee nauttimaan ilman vaaraa.
Kalastusta seuraavana päivänä Donald tarjoaa minulle barrakudan, jonka hän on kirjaimellisesti kantanut merestä.
Poikkeuksellinen maku, erityinen tunne: sama aalto on hetken aikaa kannatellut minua ja tuota kalaa.