­Mirja Mäkelä, Villa Karossa 4.10-7.11.2012
­Mirja Mäkelä, Villa Karossa 4.10-7.11.2012
Maikki Salmivaara haastatteli Espoon musiikkiopiston pop/jazz-linja Ebelin johtajaa, jazz-laulaja Mirja Mäkelää, joka vietti Villa Karossa tuotteliaan residenssikauden lokakuun alusta marraskuun alkuun sovittaen uudelleen vanhan Afrikka-aiheisen lastenalbumin.

 

Laulajattaren oma ura ja opetustyö ja ovat kulkeneet rinta rinnan Sibelius-Akatemian opiskeluajoista saakka.  Mirja on tehnyt paljon musiikkia niin omalla nimellään kuin JimJamMurMur-lauluyhtyeensä ja muidenkin kokoonpanojen kanssa.  Tässä ohessa ahkera nainen on ehtinyt hankkia kolme lasta. Yhdeksänkymmentäluvulla ennen omien poikiensa syntymää, Mirja etsi jazzmaista lastenlevyä sisartensa lapsille ja löysi Iro Haarlan ja Edward Vesalan vuonna 1989 julkaistun Afrikan tähdet -albumin. Tämä tuttavuus lennätti hänet lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen Beniniin ja Villa Karoon.

90-luvulla nuoren tädin korvaa hivelivät levyn suomalaissävellykset, joihin oli saatu afrikkalaista fiilistä melodioiden ja soitinvalintojen avulla. Idea hienon albumin henkiinherättämisestä ja uusien sovitusten tekemisestä lapsikuorolle syntyi vuosia myöhemmin.

”Sitten tulin ajatelleeksi, että afrikkalaista vaikutusta sovituksiin voisi lähteä hakemaan lisää paikan päältä ja mieleen tuli Villa Karo, josta olin joskus lukenut lehdestä ja myöhemmin kuullut paljon tuttaviltani, jotka olivat olleet täällä residenssissä”, laulaja kertaa tapahtumien kulkua.

Vihkossa sovitukset, keikka isolla lavalla, terveenä, mitä muuta voisi toivoa?

Viiden viikon aikana Villa Karossa laulaja loihti 3-oktaavisella Casiollaan kuorosovitukset kaikille Afrikan-tähdet albumin kuudelletoista kappaleelle.  Valmiita sovituksia syntyi neljäkymmentäviisi minuuttia.

”Olin tehnyt esityötä jo Suomessa ja musiikki oli päässäni tänne tullessani. Toisaalta täällä olin vapaa myös perhearkirumbasta, siksi työskentely on ollut niin nopeaa ja mutkatonta,” Mirja selittää tehokkuuttaan.

”Suomesta käsin ei osannut ennakoida miten sitä afrikkalaista vaikutusta täältä sovituksille saisi ammennettua, tai kuinka helposti sitä löytäisi paikallisia muusikoita, joiden kanssa pääsisi opiskelemaan rytmejä.”

Beniniläisrytmiikan maailma aukeni Mirjalle kuitenkin nopeasti Noëlin ja Georgesin kanssa pidetyillä rumputunneilla. Laulajan mukaan näillä opitut rytmit alkoivat sovituksia tehdessä soida päässä ja todella siirtyivät osaksi kuorosovituksia.

”Vaikea on kuitenkaan arvioida sitä, miten yleisölle välittyy sovituksista se, että olin itse paikan päällä vaikutteita hakemassa. Autenttista afrikkalaista musiikkia päässäni ei tässä ajassa tietysti vielä päässyt syntymään, mutta ainakin sovellettuja rytmejä kylläkin. Ilman täällä olemista en olisi näitä oppinut, eivätkä ne näin ollen olisi päätyneet sovituksiin,” Mirja arvelee.

Itselleen ja muille positiivisena yllätyksenä Mirja ehti järjestää myös pienen sivuprojektin kymmenhenkisen paikallisen lapsiryhmän kanssa.

”Olin kuullut Villa Karon konserteista ja jo Suomessa unelmoin konsertoinnista ja siitä, että pääsisin täällä ollessani työskentelemään paikallisten lasten kanssa.”

Marraskuun tähtikirkkaana konserttiyönä Grand-Popossa raikuivatkin suomenkieliset lastenlaulunsanat, kun Mirja esitti lapsiryhmän säestämänä kolme Afrikan tähdet -albumin kappaletta: Kärryleikin, Afrikan tähdet ja Avaruusauton. Työryhmäläisistään hän iloitsee:

”Lapset olivat aivan ihania: positiivisia, kuuntelevaisia, täynnä energiaa ja jokaisella solullaan mukana! Oli kiinnostavaa seurata millaisiksi laulut  heidän soitannassaan  taipuivat. Myös Richard ja Noël olivat korvaamaton, ammattitaitoinen ja iloinen apu sekä harjoituksissa että esityksessä.” ”Täällä opetus perustui korvakuulolta oppimiseen ja toistoon, ja lapset olivat siinä todella harjaantuneita,” Mirja vertailee eroja suomalaisen ja beniniläisen musiikinopetuksen välillä.

Cultural shaker

Mirja on matkustanut jonkin verran Euroopan ulkopuolella, muttei koskaan Afrikassa Marokkoa lukuun ottamatta ja suuri kulttuuriero yllätti häntä jonkin verran.

”Kaikki se miten asutaan, syödään ja käyttäydytään, on niin erilaista,” hän toteaa. ”Tämän takia on myös vaikea tietää, miten pitäisi itse käyttäytyä, mitä sanoa tai tehdä. Vaikka etenee tunnustellen, usein sitä kuitenkin oppii tavoille vasta kantapään kautta.” Mirja kertaa kokemuksiaan. ”Välillä on tuntunut tosi kurjaltakin, kun on oikeasti luullut tarkoittaneensa hyvää, ja kuitenkin toiminut väärin tai tullut väärintulkituksi,” hän jatkaa. ”Näille jutuille ei kuitenkaan mahda mitään ja kulttuuria oppimassahan täällä osaltaan myös ollaan. On hienoa nähdä erilaisia tapoja toimia – maassa maan tavalla,” Mirja kiteyttää.

Päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen ihmisten tarttuva iloisuus, positiivisuus sekä helposti lähestyttävyys.

Kulttuurivaihto suomalaisten ja beniniläisten muusikoiden välillä ei aina ollut itsestään selvää. Mirja opetti lapsille suomalaista laulua, jonka kieli ja laulutapa poikkeavat valtavasti täkäläisestä ja lahjoitti omia cd-levyjäänkin paikallisille. Kiinnostus suuntautui kuitenkin pääasiassa niin päin, että Mirja opiskeli beniniläistä kulttuuria, ja opetti vain harvoille jotain myös suomalaisesta tai länsimaisesta musiikista.

”Aika positiivista omanarvontuntoa oli aistittavissa muusikoiden keskuudessa: ei oltu niin, että voisitko opettaa myös meille, vaan toisinaan tuntui siltä, ettei välttämättä oltu niin kiinnostuneita saamaan vaihdossa muuta kuin rahaa”, Mirja toteaa ja jatkaa: “Tämä on tietysti täysin OK ja ymmärrettävää. “

Villa Karo on ollut Grand-Popossa kaksitoista vuotta. Lähes jokaiselle saapuvalle stipendiaatille kyseessä on hyppy tuntemattomaan ja ylpeyttä omasta kulttuurista ja halua jakaa omaa kulttuuriperimäänsä vaihdossa paikallisten kanssa on meistä jokaisella. Oman kulttuurin esittely tulee kuin luonnostaan. On kuitenkin muistettava, että Grand-Popolaisille Suomi on osa paikallista arkea ja todellisuutta. Villa Karo on suomalaisten talo keskellä beniniläistä kylää, eikä materiaalista elintasoeroa sen asukkaiden ja muiden kyläläisten välillä voi olla huomaamatta. Suomalaiset taiteilijat tulevat ensisijaisesti tutustumaan ja oppimaan tänne ja mukanaan he tuovat varallisuutta. Vieraan kulttuurin esittelyyn voidaan suhtautua toisinaan torjuvasti, koska sen voidaan kokea kyseenalaistavan paikallisen osaamisen ja tavat.

“Kunnioitus toista kulttuuria kohtaan on ensiarvoisen tärkeää. ” Kuten Mirja itsekin kokemuksistaan oppineena toteaa:  “Ehkei idea olekaan niin paljon tuoda tänne omaa, vaan ehkä kun joku joskus tulee Suomeen, niin opiskellaan sitten suomalaista musiikkia.”

Ja itse Villa Karosta ja muista stipendiaateista. Jälleen kerran henkilökunta ja toiset stipendiaatit saavat muiden tuttavuuksien lisäksi kiitoksia osakseen:

”Stipendiaatit ovat olleet kerrassaan mahtavia tyyppejä ja henkilökunta on kysyttäessä auttanut! Tänne hakeutuu varmasti tietynlaisia ihmisiä residenssiin, tuskin kuka tahansa edes uskaltaa lähteä Beniniiin”, Mirja pohtii syitä ”kämppäkavereidensa” avoimuudelle.  ”Hauska sattuma oli myös se, että Susu (Susanna Hietala), joka on ystäväni opiskeluajoilta ja jonka kanssa myöhemmin olen tehnyt yhdessä opetustyötä, sattui tänne samaan aikaan!”