0

Avainsana: Scholarship holders

Home / blogi / scholarship-holders
kesä212017

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: ”Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

https://www.instagram.com/p/BRxaPNellez/?taken-by=villakaro.benin

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: ”Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

https://www.instagram.com/p/BRVpxilAD0o/?taken-by=villakaro.benin

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. ”Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti ”Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: ”En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

touko102017

Let’s Afrique!

Residenssimatka oli ensimmäinen tutustumiseni Afrikkaan ja mielikuvat maanosasta olivat pääosin muodostuneet Fela Kutista, Tarzan-, King Kong- ja zululeffoista. Oli tullut aika päivittää todellisuus ja oma ajattelu. Etukäteen en osannut aavistaa kuinka voimakkaasti Benin, ihmiset, kulttuuri vievät mukanaan ja avaisivat mielen ja sielun ladon kokoisia ovia ajatteluun, tuntemiseen sekä kokemiseen ja tuo kaikki oli kuitenkin vain pintaraapaisua, alkusysäystä johonkin tulevaan. Kulttuurin erilaisuus, tavat, rytmit, voodoo, ilmasto sekä ihmiset sallivat olla irti omista rutiineista ja inspiroitumislevelit olivat korkealla. ”Life begins where comfort zone ends” piti paikkansa ja tuon maagisen rajapyykin takaa löytyikin uusia kujeita, ystäviä ja kanssakumppaneita.

Työsuunnitelmaani laadin tavoitteeksi tehdä yhteistyötä paikallisten muusikoiden ja tanssijoiden kanssa. Loppusaldo oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan. Musiikilliseen yhteistyöhön oli valmiita useampiakin tekijöitä, mutta Julie La Legenden (Juliette Sossou) kanssa syntyi spontaani kiinnostus, innostus ja mielenkiinto kappaleiden luomiseen. Demojen pohjalta alkoivat kappaleet hahmottua, joissa yhdistyi ensimmäiset Afrikan impulssit, havainnot, Pendjari, paikalliset rytmit, tekstit ensiksi naivistisina kokeiluina jonka jälkeen jalostuivat minaksi, ranskaksi, espanjaksi sekä englanniksi nuoren naislaulajan ylistäessä rakkautta Afrikkaa ja maailmaa kohtaan.

Studioreissu Azoveen oli elämys, riskipitoinen matka tuntemattomaan. Toimiminen paikallisen tuottajan Isaac Lobon kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Kommunikointivälineenä oli demot – musiikki. Suosiolla jätin kapteenin roolin Lobolle jolloin ”genuine Africa flavor” lopputuloksessa olisi taattu. Puritanismi ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani joten paikallisen musiikin jäljittely ei tullut kyseeseen vaan musiikki sai itse löytää omat uomansa. Sähkökatkokset katkaisivat työskentelyä säännöllisesti. Kotimatkalle tulikin mukaan julkaisuvalmis EP täynnä energistä afrogaragea, afro-Beach Boysia. Pariinkiin kertaan studiohenkilökunta hivuttautui lähelle ja kysyi ”What do you call this kind of music?” ja johon ei voi kuin nauraa ja vastata – ”probably afrofusion”.
Musiikki toteutettiin Julie La Legende Ukkonen kokoonpanolla Villa Karon konsertissa. Jotkin nokkelat ristivät esityksen The Pena Showksi mutta kunnia kuuluu pohjoisbeniniläiselle, energiselle ja taitavalle tanssijakoreografille Ghislin Atinwassonoulle. Markkinointilauseeksi sopi ”Probably the best show ever in West-Africa!” Paikallisten tanssijoiden ja residenssiläisten sekakokoonpano oli kuin yhdeksänpäinen leopardi joka loi tulisen esityksen josta ei puuttunut vauhtia, vimmaa, taitoa, heittäytymistä, afrogaragea, sähköiskuja, kasvomeikkejä, kiperiä tilanteita ja yllättäen vihaista naislaumaa joka myöhemmin keskeytti konsertin (tosin voodoosta ja musta syistä johtuen). Kiitos Ghislin, Julie, Tuomas Skopa, Steve Abeni, Laura Merz, Marjo Skopa, Gagnon Eugène Togbe, Caitlin Baran ja Villa Karon henkilökunta.

Pentti Luomakangas

Kirjoittaja on kulttuurituottaja, muusikko, musiikintekijä, visionääri, ideoija, joka vietti pari kuukautta Beninissä alkuvuodesta 2017.

huhti122017

Juggling at the Beach

Kun viimein on vierähtänyt tarpeeksi aikaa Villa Karon -residenssijaksostani, niin on hyvä kursia kokoon jotain ajatuksia siitä, millaiseksi tämä viiden viikon residenssijaksoni muodostui. Parastahan tammi-helmikuisessa residenssijaksossa länsi-Afrikassa on valon ja lämmön määrä verrattuna samaan ajankohtaan suomessa. Onneksi valo ja kevät saapuvat viimein myös tänne pohjoiseen.

Hain Villa Karon -residenssiä koska olin edellistalvena viettänyt viisi viikkoa Gambiassa, Gambia oli itselleni oikeastaan ensimmäinen vierailuni Afrikassa, ihan tuota Euroopan laitaa lukuun ottamatta. Viihdyin Gambiassa mutta mitään suurta rakkautta Afrikkaan ei syntynyt. Eniten mieltäni hämmensi globalisaatio ja se kuinka köyhää maassa on kaikesta turismista huolimatta. Tämän lisäksi muutama tuttuni oli ollut residenssissä Villa Karossa aikaisemmin ja kun tuo Gambia on vain pieni alue Afrikassa, niin ajattelin, että voisi olla hyvä tutustua Afrikan valtioihin edes hitusen lisää. Työskentelin edelliset kolme vuotta sirkustaiteen läänintaiteilijana ja nyt vuoden 2017 alusta oli edessä paluu takaisin vapaaksi taiteilijaksi. Tästäkin näkökulmasta tämänkaltainen residenssijakso voisi tehdä hyvää tässä muutosvaiheessa.

Nautin ajastani Villa Karossa ja Grand Popossa. Jonglöörille hyväksi harjoitus /työskentelypaikaksi löytyi Lissa Gbassan punertava ulkoalue. Täällä oli mahdollista harjoitella aamusta noin kello 13 asti jolloin lämpötila teki fyysisen tekemisen hyvin hikiseksi ja lattian paljaille jaloille polttavaksi. Residenssijakson aikana harjoituspaikalla vieraili päivittäin myös lapsia ja varsin moni innostui myös ainakin kokeilemaan jongleerausta ja osa jongleerausta oppi, vaikka taidon jakaminen etenikin täysin ilman yhteistä kieltä. Kävin myös opettamassa muutaman kerran viereisessä orpokodissa ja täälläkin tuo yhteisen kielen puute jäi harmittamaan. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos oma ranskan kieli olisi edes auttavalla tasolla. Tarkoitukseni oli myös vierailla ja käydä pitämässä työpajoja Cotonoussa. Cotonoussa on jonglöörejä ja siellä tapahtuu myös Afrikan ensimmäinen jongleeraustapahtuma syksyllä 2017. Tämä oli yksi tavoitteistani residenssijaksolle mutta viiden viikon reissussa tämä lopulta jäi hyvin nopeaksi vierailuksi. Seuraavalla vierailulla on varmasti helpompaa jakaa ja osallistua myös Cotonoussa. Jakson suurin sisältö oli kuitenkin Villa Karon rauha, jossa harjoitella materiaalia nyt 3.5. kantaesityksensä Joensuussa saavaa esitystä varten.

Suurimpia yllätyksiä Beninissä minulle olivat ne varsinkin Pohjois-Beninissä vastaan tulleet jopa koko kasvot peittävät arpitatuoinnit. Jotenkin olin ajatellut, että tämä olisi katoavaa perinnettä ja yllätyin kuinka elävästä ja laajasta asiasta on kyse. Tämä oli itselleni yllättävänkin ajatuksia herättävää ja jotenkin samalla myös asia, joka on vieläkin itselleni hankala jäsentää.

Mahtavaa residenssijaksolla oli myös se, kuinka hyvin tässä tuli tutustuttua myös muihin suomalaisiin taiteilijoihin. Hullultahan se tuntuu, että täytyy matkustaa Afrikkaan tutustuakseen suomalaisiin taiteilijoihin mutta näin tässä ainakin itselleni kävi. Hienoja tuttavuuksia, jotka varmasti säilyvät ystävinä vielä jatkossa.

Vierailu Villa Karossa oli enemmän kuin odotin ja nyt jo mietin, että tänne täytyy hakea uudelleen ja pidemmäksi ajaksi. Viisi viikkoani kuluivat aivan liian nopeasti.

Tässä vielä pieni video työskentelyjaksoltani Villa Karossa:

https://www.youtube.com/watch?v=hHQgXBE7Hzg&feature=youtu.be

 

Teksti: Rauli Katajavuori

Kirjoittaja vietti Villa Karossa viisi viikkoa alkuvuonna 2017.

huhti62017

Koiranelämää ja kissanpäiviä

Tänään puhumme koirista. Istumme Villa Karon mosaiikin äärellä Elina Hakkaraisen kanssa. Elina on residenssiaikanaan työstänyt väitöskirjaa vihapuheesta, mutta koska hän muutenkin saa käsitellä aihetta aivan tarpeeksi, keskitymme nyt hieman kevyempään mutta mielestämme yhtä inhimillisen kiinnostavaan aiheeseen: koiriin.

– Miten sinusta tuli hullu koiranainen?

– No siinäpä se! Olin ajatellut itseäni enemmän kissaihmisenä, mutta yllättäen nämä Villa Karon koirat vetosivat persoonallisuudellaan. Markus ja Paula ovat niin sielukkaita, lempeitä koiria.

– Täällä olo on ollut vaihdos hektisestä työelämästä jonkinlaiseen ajattomaan tilaan, jossa ei puhelin soi eikä sähköposti laula. Tämä koirien elämän seurailu on kiinnittänyt arkea ja rytmittänyt kirjoitusprosessia.

Esitelkäämme Villa Karon pihapiirin koirat: Paula ja Markus. Markus luuhaa lähistöllä valppaan näköisenä. Sitä on luonnehdittu dingomaiseksi ja niin ikään teinipoikamaiseksi.

– Markus on niin hellyydenkipeä! Yleensähän Markus ei lainkaan hypi ihmisten päälle, mutta kun palasimme Abomeyn ekskursiolta, se tuli vastaan voltteja loikkien! Silloin se hyppäsi käpälät vasten kehoa, mitä se ei muuten koskaan tee. Kun Markus on innoissaan, se ei oikein osaa käyttäytyä.

Markuksen intoon saattoi vaikuttaa sekin, että Elina toi Bohiconin torilta mukanaan meheviä siannahan palasia.

– Nämä saa ostettua ruualla.

Paulassa puolestaan on enemmänkin vanhemman, arvokkaan rouvan näköä – ja ripaus aavikkokettumaisia piirteitä.

Kun Elina saapui Grand-Popoon, Paula oli juuri edeltävänä viikonloppuna pyöräyttänyt seitsemän pentua.

– Ensimmäiset kaksi viikkoa pennut viettivät pihalla ns. johtajan tuolin alla, jonka sivuille oli aseteltu levyt suojaksi auringolta. Sitten Paula päätti siirtää pennut eräänä sadeyönä tuonne puukasan alle. Sieltä se mustaturpa, Tero, sitten ensimmäisenä uskaltautui ulos. Hurjaa, miten ne pienet rääpäleet ovat kasvaneet ja vahvistuneet kuudessa viikossa.

– Paulan äitiyden seuraaminen on ollut mielenkiintoista – se kun ei ole mitään perinteistä ydinperheäitiyttä. Paula alkoi aika nopeasti karttaa lapsiaan.

Olemme seuranneet ristiriitaisin tuntein, kun Paula on juossut karkuun nisää hamuavia pentujaan.

– Minulla ei ollut hajuakaan siitä, että koira voi karttaa imettämistä ja omia pentujaan.  Kyllä Paula silti vahtii ja puolustaa pentuja, eikä ole niitä hylännyt.

Tero taapertaa paikalle.

– No terve Tero! Sinusta oli puhetta!

Koirien elämä on luonut draaman käänteitä pikku yhteisöömme. Kun pennut olivat pieniä, tarkkailimme lähistöllä kaartelevia haukkoja epäluuloisina: ovatko ne aikeissa napata pienen karvapallon mukaansa? Pentujen tutkimusretket etenivät jännittävästi päivä päivältä: puukasan kätköistä kirmailemaan pitkin pihamaata, sitten varovaisin askelin mosaiikille ja kirjaston ovelle.

Elinan stipendiaattiaika on ollut pentujen aktiivista kasvuaikaa. Pian kaikki pennut on annettu muihin koteihin. Sitten Paulakin saa levätä äitiyden raskaista velvollisuuksista – nyt toivottavasti pysyvästi kiiman poistavan lääkityksen ansiosta.

Koirien tarkkailu on jäsentänyt aikaa, joka Beninin auringon alla kulkee – tai jonka koetaan kulkevan – eri latuja kuin kotona pohjolassa.

– Tämä koiran elämä on myös mielenkiintoinen kulttuurien kohtaamispiste; Suomessahan koira on perheenjäsen, josta huolehditaan. Vaikka meilläkin koirat hoitavat vahtikoiran roolia, täällä se on korostuneempaa. Tässä kulttuurissa koira ei ole lähtökohtaisesti perheenjäsen ja saattaa joutua kaltoin kohdelluksi.

Vaikka useimmat paikalliset kohtelevat koiria ystävällisen asiallisesti, ei heiltä juuri heru rapsutuksia – tai höpönassuttelua. Siinä missä paikalliset puhuvat koirille normaalisti, saa suomalaisen kiinni lepertelystä.

– Mehän vuodetaan hunajaa äänellämme.

Toisaalta paikallisten tavassa pitää etäisyyttä koiriin on varmasti omat järkisyynsä. Kaikkia eläimiä ei kannata paijata vesikauhu- tai kirppuvaaran vuoksi, vaikka eläinlääkäri pitääkin Villa Karon koirien rokotuksista huolen. Markus ja Paula vaikuttaisivat kuitenkin vetäneen suhtautumisesta omat johtopäätöksensä: valkoihoisiin kannattaa kiintyä enemmän kuin tummaihoisiin. Koirat saattavat häätää tiehensä liian reippaasti pihapiiriin vaeltelevia lapsia, mutta tulevat stipendiaattien luokse kerjäämään hellyyttä.

– On hämmentävää, miten ne tunnistavat meidät jo kaukaa, tulevat pimeälläkin toiselta puolen pihaa vastaan. Mistä ne tietävät, kuka sieltä on tulossa?

– Kai on hyvä tuntea parhaimmat ruokkijat…

– Olen ostanut koirille ruokaa katukeittiöstä – siis ihmisten ruokaa. Sitähän pidetään täällä ihan outona.

– Kukapa nyt antaisi herkullisia siannahkoja koirille! (Siannahka on muuten ainoa asia, jota kirjoittaja ei saanut Afrikassa maistamissaan ruuissa syödyksi.)

– Nämä kulttuurierot ovat muuten tulleet vastaan myös kissojen kohdalla. Awale Plagella joku pikkukissa tuli tuolin alle pyörimään ja katselemaan minua sellaisella hellyyttävällä “ruoki minua” -ilmeellä. Aloin leperrellä sille, ja melkein heti tuli tarjoilija kysymään: ”Häiritseekö tuo kissa sua?”

– ”En ymmärrä kysymystä!”

Nauramme ja katselemme helteessä lojuvia vahteja. Ei hullumpaa, tämä koiranelämä.

Teksti & kuvat: Hilla Kaipainen