Residenssimatka oli ensimmäinen tutustumiseni Afrikkaan ja mielikuvat maanosasta olivat pääosin muodostuneet Fela Kutista, Tarzan-, King Kong- ja zululeffoista. Oli tullut aika päivittää todellisuus ja oma ajattelu. Etukäteen en osannut aavistaa kuinka voimakkaasti Benin, ihmiset, kulttuuri vievät mukanaan ja avaisivat mielen ja sielun ladon kokoisia ovia ajatteluun, tuntemiseen sekä kokemiseen ja tuo kaikki oli kuitenkin vain pintaraapaisua, alkusysäystä johonkin tulevaan. Kulttuurin erilaisuus, tavat, rytmit, voodoo, ilmasto sekä ihmiset sallivat olla irti omista rutiineista ja inspiroitumislevelit olivat korkealla. ”Life begins where comfort zone ends” piti paikkansa ja tuon maagisen rajapyykin takaa löytyikin uusia kujeita, ystäviä ja kanssakumppaneita.
Työsuunnitelmaani laadin tavoitteeksi tehdä yhteistyötä paikallisten muusikoiden ja tanssijoiden kanssa. Loppusaldo oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan. Musiikilliseen yhteistyöhön oli valmiita useampiakin tekijöitä, mutta Julie La Legenden (Juliette Sossou) kanssa syntyi spontaani kiinnostus, innostus ja mielenkiinto kappaleiden luomiseen. Demojen pohjalta alkoivat kappaleet hahmottua, joissa yhdistyi ensimmäiset Afrikan impulssit, havainnot, Pendjari, paikalliset rytmit, tekstit ensiksi naivistisina kokeiluina jonka jälkeen jalostuivat minaksi, ranskaksi, espanjaksi sekä englanniksi nuoren naislaulajan ylistäessä rakkautta Afrikkaa ja maailmaa kohtaan.
Studioreissu Azoveen oli elämys, riskipitoinen matka tuntemattomaan. Toimiminen paikallisen tuottajan Isaac Lobon kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Kommunikointivälineenä oli demot – musiikki. Suosiolla jätin kapteenin roolin Lobolle jolloin ”genuine Africa flavor” lopputuloksessa olisi taattu. Puritanismi ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani joten paikallisen musiikin jäljittely ei tullut kyseeseen vaan musiikki sai itse löytää omat uomansa. Sähkökatkokset katkaisivat työskentelyä säännöllisesti. Kotimatkalle tulikin mukaan julkaisuvalmis EP täynnä energistä afrogaragea, afro-Beach Boysia. Pariinkiin kertaan studiohenkilökunta hivuttautui lähelle ja kysyi ”What do you call this kind of music?” ja johon ei voi kuin nauraa ja vastata – ”probably afrofusion”. Musiikki toteutettiin Julie La Legende Ukkonen kokoonpanolla Villa Karon konsertissa. Jotkin nokkelat ristivät esityksen The Pena Showksi mutta kunnia kuuluu pohjoisbeniniläiselle, energiselle ja taitavalle tanssijakoreografille Ghislin Atinwassonoulle. Markkinointilauseeksi sopi ”Probably the best show ever in West-Africa!” Paikallisten tanssijoiden ja residenssiläisten sekakokoonpano oli kuin yhdeksänpäinen leopardi joka loi tulisen esityksen josta ei puuttunut vauhtia, vimmaa, taitoa, heittäytymistä, afrogaragea, sähköiskuja, kasvomeikkejä, kiperiä tilanteita ja yllättäen vihaista naislaumaa joka myöhemmin keskeytti konsertin (tosin voodoosta ja musta syistä johtuen). Kiitos Ghislin, Julie, Tuomas Skopa, Steve Abeni, Laura Merz, Marjo Skopa, Gagnon Eugène Togbe, Caitlin Baran ja Villa Karon henkilökunta.
Pentti Luomakangas
Kirjoittaja on kulttuurituottaja, muusikko, musiikintekijä, visionääri, ideoija, joka vietti pari kuukautta Beninissä alkuvuodesta 2017.
Ilouutisia! Olemme vihdoin myös Instagramissa! Villa Karon profiilia voi seurata tunnuksella @villakaro.benin eikä haittaa, vaikkei itse olisikaan luonut profiilia kyseiselle sivustolle. Huraa!
Voodoo-kaljoja juotiin jälleen elokuussa, tällä kertaa Teerenpelissä, koska Steam Hellsinki avasi ovensa vasta myöhemmin illalla. La Béninoise on saanut uuden mekon päälleen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Togolaisia oluita kannattaa käydä maistamassa Anéhossa tai samalla vaikka Loméssa asti! #voodookaljat
Aloitimme myös sarjan, jossa esittelemme päivän printin. Keskitymme luonnollisesti Länsi-Afrikasta löytyviin printteihin, mutta luvassa on myös herkkupaloja muilta seuduilta! #afrowaxoftheday
Seuraa meitä Instagramissa ja näet ajankohtaisia kuvia Beninistä ja Suomesta. Koe kuinka virtuaalimosaiikki rakentuu pala palalta! Sivustolle pääsee myös osoitteesta https://www.instagram.com/villakaro.benin/
15-vuotisjuhlakuvia näkee myös tunnuksella #vk15y ja tietenkin kannattaa seurata myös tunnusta #villakaro, josta löytyy myös stipendiaattien ottamia kuvia!
Je débarque à Grand-Popo le dimanche 10 août d’un après-midi ensoleillé. Depuis l’entrée de la Villa Karo, le centre cultuel Finno-Africain où je viens en résidence pour quatre semaines, j’aperçois M. Kwassi le Directeur, seul sous les arbres (les acacias) devant son ordinateur.
Les deux chiens Paula et Markus sont couchés l’un près de l’autre, m’observant venir avec curiosité.
M. Kwassi m’accueille avec son habituel sourire. Les bruits des vagues de la mer nous parviennent sans perturber notre conversation. J’avoue que c’est beaucoup plus agréable que les incessants klaxons des moto-taxi ou voitures “venues de France” de Cotonou.
Pour couper avec les trin-trins quotidiens, se reposer, réfléchir et surtout créer, Villa Karo est le coin idéal. Autour de nous c’est le vide, le calme règne en maître. J’ai comme bagages un sac à dos, un sac de sport vert citron, ma trousse à matériels de dessin et mon PC. J’ai aussi sur moi le dernier livre de l’écrivain Haïtien Dany Laferrière: “ L’Art Presque perdu de ne rien Faire”.
Georgette, chef programme etAlphonse, chef logistique l’administration
Après une heure de pause, Boubé, l’un des gardiens m’aide à déposer mes effets au premier étage du bâtiment central style Afro-Brésilien où se trouvent les dortoirs des résidents.
Boniface, assistant techniqueYvette, la cuisiniére
Il y a cinq grandes chambres aussi hautes qu’un magasin et chacune d’elles porte le nom d’un ancien roi d’Abomey. J’occupe la 2ème qui porte le nom du Roi Akaba. En attendant, Glele, Guezo, Behanzin et Agoliago attendent impatiemment leurs futures pensionnaires. Une semaine plus tard, M. Kwassi nous présente, moi et les trois infirmiers et médecins Finlandais à toute l’équipe de la Villa Karo.
Richard, le comptableLes jardiniers Edoh et Papa
Les gardiens Abdoulaye et BoubéAgathe, chargée de la propreté des chambres
Je suis en résidence à la Villa Karo pour réaliser une BD sur la vie d’une sclave popolaise du nom de (Damma) Madlena, basé sur la thèse de doctorat du Professeur Louise Sebro.
Mais toute ma recherche sur la documentation de cette dernière n’a malheureusement rien donnée. Aucune image de cette femme n’existe nulle part. Donc il me revient la lourde responsabilité de mettre sur ce nom un visage.
Recherche des personnages…
Pendant deux semaines, j’ai lu des documents, visionné des films sur l’esclavage comme Roots (Racines) de Marvin J. Chomsky et Amistad de Steven Spielberg avant de me mettre sur la réalisation du story bord qui est l’une des principales étapes pour la réalisation de cette BD sur Madlena…
Pour le reste, rendez-vous en Novembre pour l’exposition dans le cadre des festivités marquant les 15 ans de la Villa Karo…
Estrait du story board de la vie de (Damma) Madlena de Popo.
Mes sincères remerciements à toute l’équipe de la Villa Karo pour sa disponibilité pendant mon agréable séjour à Grand-Popo.
Hector Sonon
L’écrivain est un scénariste, caricaturiste et dessinateur de bande dessinée béninois.
”Kuka piirtää linnun parhaiten” kysyy rehtori koululuokassa ja oppilaat tekevät työtä käskettyä. Luokan eteen riviin valikoituu ryhmä ylpeitä oppilaita, jotka ovat piirroksillaan ansainneet paikkansa taideryhmässämme.
Toteutimme beniniläiseen ja suomalaiseen kulttuuriin liittyvän taideprojektin Grand-Popossa. Kuvataideopettajina meille tuntui luonnolliselta ideoida teini-ikäisille oppilaille suunnattu taideprojekti, joka lisäisi yhteisymmärrystä eri kulttuurien kesken.
Meillä kummallakaan ei ollut aikaisempaa kokemusta taideopetuksen järjestämisestä suomalaisen koulujärjestelmän ulkopuolelta. Tulkin välityksellä toimiminen toi haasteita vastavuoroisuuteen oppilaiden ja opettajien kesken, projektin aikana pohdimme monesti tekemisen tarkoitusta ja saimme paljon kokemusta opetuksen organisoinnista vieraassa kulttuurissa.
S niin kuin sisu
Projektin toteuttaminen alkoi ennen matkaa Beniniin Keravalla Sompion yläkoulussa Eeva Honkasen kuvataideryhmissä. Jokainen oppilas sai valita kirjaimen, jonka ympärille rakennettiin kollaasin keinoin kuvitus. Kirjaimet innostivat oppilaita viestimään kuvilla erilaisia asioita suomalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi salmiakki, sisu, ja sauna olivat suosittuja aiheita S-kirjaimen ympärille koottuina. Moni oppilas ilahtui myös ideastamme päivittää kuvia projektin omaan Instagram-tiliin, jonka kautta kuvien syntymistä ja projektin etenemistä oli mahdollista seurata molemmista maista.
Kumpikaan meistä ei puhu ranskaa, joten tiesimme jo etukäteen kielimuurin tuovan projektiin omat haasteensa. Toisaalta otimme kirjaimet ja sanat kuvien lähtökohdiksi juuri tästä syystä: löytääksemme kommunikoinnin kohtia beniniläisten oppilaiden kanssa.
Taidetuokiot Grand-Popossa oli alun perin tarkoitus toteuttaa samoin kuin Suomessa. Toimme mukanamme suomalaisten oppilaiden tekemät teokset ja ajatuksena oli, että grandpopolaiset nuoret kertoisivat ja kirjoittaisivat niistä keksimiään tarinoita. Näin olisi mielenkiintoista tarkastella kuvia eri kulttuurin näkökulmasta.
Koska Beninin peruskouluissa taideopetus on hyvin vähäistä tai mallipiirustukseen perustuvaa, jäivät Grand-Popossa keskustelut kuvista vain yksisanaisiksi ajatusten vaihdoiksi. Oppilaat eivät olleet tottuneet keskustelemaan kuvista tai niiden merkityksistä.
Lisäksi kirjoitustaito vaihteli eri-ikäisten oppilaiden kesken suuresti. Ranska on oppilaille vasta toinen äidinkieli paikallisen minan kielen jälkeen eikä väärinymmärryksiltä ja haasteilta vältytty. Esimerkiksi paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin liittyvien ranskankielisten sanojen keksiminen oli oppilaille haaste. Millä kirjaimella lintu alkaakaan? Entä meri? Todettuamme kielelliset haasteet panostimmekin enemmän tekemiseen kuin puhumiseen ja siitä oppilaat nauttivat!
Opetustuokio Lissa Gbassassa. Kuva: Emmi Holm
Kuvan tekemisen ilo
Miksi toteuttaa kuvataidetuokioita oman residenssityöskentelyn lisäksi? Kuka tästä hyötyy? Onko projektillamme mitään annettavaa grandpopolaisten elämään? Näiden kysymysten kanssa teimme usein tuttavuutta projektin aikana.
Päällimmäiseksi jäi kuitenkin huojennus. Osallistuvat lapset nauttivat selvästi työskentelystä erilaisten materiaalien ja kuvanteon ongelmien parissa. Kuvan tekemisen ilo välittyi työskentelyn edetessä ja valmiiden töiden äärellä. Se ilo on samaa kulttuurista riippumatta: pieniä onnistumisen kokemuksia ja oman näköisen maailman luomisen taikaa.
Valitsemamme kollaasitekniikka vaati useita vaiheita: pohjavärin työstöä, kuvamateriaalin valintaa ja sommittelua, piirtämistä ja kokeilua. Oppilaiden ilonhetket liittyivät selvästi maalin levittämiseen ja väreistä nautiskeluun, piirustusvaiheen onnistuneisiin ratkaisuihin ja oivalluksiin. Monien välineiden käyttö oli nuorille uusi kokemus; esimerkiksi vesivärien ja vahaliitujen käytöstä syntyi monia riemukkaita hetkiä. Rinnakkain esille asetettuina keravalaisten ja grand-popolaisten lasten työt kertovat kuvanteon haasteista ja iloista molemmilla mantereilla, arjen havaintojen yhtäläisyyksistä ja eroista.
Ilo oli myös meidän puolellamme, sillä opetustuokioiden kautta saimme viettää aikaa paikallisten lasten kanssa sekä kokea rikastavamme hiukan paikallisten ihmisen elämää.
Grand-Popon koululaisilla on keskiviikkoisin lyhyt koulupäivä. Se tarkoittaa, että keskiviikkoiltapäivät ovat hyvä mahdollisuus taideopetukseen tavallisen koulutyön ulkopuolella. Jotta useammat oppilaat saisivat nauttia kuvanteon tai muun taidetoiminnan iloista, näistä keskiviikko-iltapäivien taidetuokioista toivoisi muodostuvan jokaviikkoisia. Oman projektimme kohdalla huomasimme, ettei yhteistyöhön Villa Karon ja lähikoulun välillä ole vielä vakiintuneita käytäntöjä vaan jokainen projekti mietitään, perustellaan ja organisoidaan tapauskohtaisesti.
Taidetoiminnan kehittämiseksi pysyvien käytäntöjen luominen olisi mielestämme jatkossa tärkeää. Toivoisimme, että yhteistyö sujuisi mutkattomasti ja koulutiensä varrella jokaisella lähikoulun oppilaalla olisi mahdollisuus osallistua ainakin kerran taidetoimintaan Villa Karossa. Näin jokainen oppilas voisi luottaa vuoronsa tulevan eikä lintupiirrosten taidokkuus enää olisi ainoa portti osallistumiseen. Pysyvät käytänteet kannustaisivat myös stipendiaatteja kouluyhteistyöhön.
Villa Karon Lissa Gbassa on upea tila erimuotoisten taidehetkien toteuttamiseen. Kuvataideopetuksen kannalta tarkat tiedot materiaalien saatavuudesta olisivat stipendiaateille tarpeen. Pienet asiat, kuten saksien lukumäärä, voivat vaikuttaa työskentelyn sujuvuuteen paljon. Me toimme työskentelymateriaalit mukanamme ja lahjoitimme ne projektin päätteeksi koulun käyttöön.
Letters & Stories
Olemme iloisia, että saimme mahdollisuuden toteuttaa taideprojektin oman taiteellisen työskentelymme ohella Grand-Popossa. Kaikki ei mennyt niin kuin olimme aluperin suunnitelleet, mutta sitäkin suuremmin koimme onnistumisen tunteita työskentelyn edetessä. Loppujen lopuksi taideprojektista muotoitui erittäin toimiva opetusalusta jatkossakin eri kulttuurien välisiin yhteistyöprojekteihin.
Grand-popolaisten ja keravalaisten nuorten töistä ripustettu yhteisnäyttely Lissa Gbassassa todisti viimeistään sen, että onnistumisen ilo ei koskenut pelkästään meitä opettajia. Näyttelyn avajaisissa oppilaat esittelivät ylpeästi omia teoksiaan ystävilleen ja kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka on tehnyt parhaan työn.
Grandpopolaisten lasten työt matkasivat mukanamme takaisin Suomeen ja ne tulevat esille Sompion kouluun loppukeväästä 2015. Oppilaiden töitä voi ihailla myös Instagramissa nimellä @LETTERSSTORIES
Oppilaiden valmiita kollaasitöitä. Vasemmalla: Victor, 12 vuotta, Grand-Popon koulu. Oikealla: Aino, 7A-luokka, Sompion koulu, Kerava
Residenssimatka oli ensimmäinen tutustumiseni Afrikkaan ja mielikuvat maanosasta olivat pääosin muodostuneet Fela Kutista, Tarzan-, King Kong- ja zululeffoista. Oli tullut aika päivittää todellisuus ja oma ajattelu. Etukäteen en osannut aavistaa kuinka voimakkaasti Benin, ihmiset, kulttuuri vievät mukanaan ja avaisivat mielen ja sielun ladon kokoisia ovia ajatteluun, tuntemiseen sekä kokemiseen ja tuo kaikki oli kuitenkin vain pintaraapaisua, alkusysäystä johonkin tulevaan. Kulttuurin erilaisuus, tavat, rytmit, voodoo, ilmasto sekä ihmiset sallivat olla irti omista rutiineista ja inspiroitumislevelit olivat korkealla. ”Life begins where comfort zone ends” piti paikkansa ja tuon maagisen rajapyykin takaa löytyikin uusia kujeita, ystäviä ja kanssakumppaneita.
Studioreissu Azoveen oli elämys, riskipitoinen matka tuntemattomaan. Toimiminen paikallisen tuottajan Isaac Lobon kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Kommunikointivälineenä oli demot – musiikki. Suosiolla jätin kapteenin roolin Lobolle jolloin ”genuine Africa flavor” lopputuloksessa olisi taattu. Puritanismi ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani joten paikallisen musiikin jäljittely ei tullut kyseeseen vaan musiikki sai itse löytää omat uomansa. Sähkökatkokset katkaisivat työskentelyä säännöllisesti. Kotimatkalle tulikin mukaan julkaisuvalmis EP täynnä energistä afrogaragea, afro-Beach Boysia. Pariinkiin kertaan studiohenkilökunta hivuttautui lähelle ja kysyi ”What do you call this kind of music?” ja johon ei voi kuin nauraa ja vastata – ”probably afrofusion”.
Musiikki toteutettiin Julie La Legende Ukkonen kokoonpanolla Villa Karon konsertissa. Jotkin nokkelat ristivät esityksen The Pena Showksi mutta kunnia kuuluu pohjoisbeniniläiselle, energiselle ja taitavalle tanssijakoreografille Ghislin Atinwassonoulle. Markkinointilauseeksi sopi ”Probably the best show ever in West-Africa!” Paikallisten tanssijoiden ja residenssiläisten sekakokoonpano oli kuin yhdeksänpäinen leopardi joka loi tulisen esityksen josta ei puuttunut vauhtia, vimmaa, taitoa, heittäytymistä, afrogaragea, sähköiskuja, kasvomeikkejä, kiperiä tilanteita ja yllättäen vihaista naislaumaa joka myöhemmin keskeytti konsertin (tosin voodoosta ja musta syistä johtuen). Kiitos Ghislin, Julie, Tuomas Skopa, Steve Abeni, Laura Merz, Marjo Skopa, Gagnon Eugène Togbe, Caitlin Baran ja Villa Karon henkilökunta.
