0

Avainsana: Art

Muisti

Anna Retulaisen näyttely Muisti Helsinki Contemporaryssa 5.9.-28.9.2014.
Tekstit lainattu Helsinki Contemporaryn sivuilta helsinkicontemporary.com

Muisti koostuu sarjasta maalauksia ja piirustuksia, joiden yhteinen nimittäjä on muisti ja muistaminen. Näyttely rakentuu Retulaisen kahden vuonna 2013 Afrikkaan tekemän matkan kokemusten ympärille. Ensimmäinen alkoi Villa Karosta Grand Poposta Beninin rannikolta ja vei pohjoisen savanneille. Toinen, jonka aikana Retulainen myös eli Boukombessa Atakoran alueella Pohjois-Beninissä, kiersi Beniniä ja Togoa.

Retulainen eli matkoillaan paikallisten keskuudessa. Hän havainnoi elämää, ihmisiä ja arvoja, yritti ymmärtää. Hän myös kirjoitti näkemästään, uskoakseen missä on ollut ja mitä kokenut. Piirrokset ovat hänen muistiinpanojaan, piirtäminen on läsnäoloa.

Anna Retulainen: Lasti  (Nigerialaista salakuljetettua bensaa, ruokaa ja valkoinen auto). Kuva: Jussi Tiainen
Anna Retulainen: Lasti (Nigerialaista salakuljetettua bensaa, ruokaa ja valkoinen auto). Kuva: Jussi Tiainen

“Piirrän havainnosta, havainto on puhdas. En tiedä, mitä näen, enkä ymmärrä, mikä on näkemieni esineiden ja tapahtumien tarkoitus. Maalaukset olen tehnyt muistin pohjalta, ne ovat yrityksiä palata takaisin. Olen halunnut olla mahdollisimman suora, maalata heti palattuani takaisin kotiin, ennen kuin olemassa ollut jälki katoaa mielestäni ja muuttuu taas toiseksi. Maalauksissa havainto on entistä hauraampi, se yrittää palauttaa mieleen tutun värin tai muodon, kuitenkin jäljellä on enää fragmentteja elämästä. Kuin yrittäisin muistaa ohikulkeneen ihmisen tai menneen maiseman.”

“Olen piirtänyt arkea, outoa elämää, johon olen päässyt vieraaksi. Olen suhteessa näihin ihmisiin ja heidän kotiinsa. Hahmotan itseäni piirtämällä vierautta, joka sulkee minut yhteisöstä. En voi kuulua joukkoon. Pienin ero on ihonväri. Me emme kohtaa kuin hymyllä. Tätä on turha yrittää selittää kenellekään. Ei kukaan, joka ei ole ollut täällä, voi mitenkään kuvitella.”

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös matkoihin perustuva kirja Matka moottoripyörällä: Benin Togo 2013.

Muisti-näyttelyä edeltää Ilta Pariisissa -näyttely. Yhden illan mittainen Ilta Pariisissa avaa ja hahmottaa Retulaisen keväällä 2014 Pariisissa taiteilijaresidenssissä viettämää aikaa ja siellä tehtyjä uusia teoksia. Keskustelun kohde on Pariisi, sen merkitys taiteilijalle. Kaupunkia myös peilaillaan vasten toista tärkeää keskusta, Berliiniä.

Näyttelyn teokset ovat havaintoja arjesta, paperille – niin suurille kuin pienille – tehtyjä kuvia kaupungista nimeltä Pariisi, sen menneestä ja nykyisyydestä, erityisesti muistoista, niin yleisistä kuin yksityisistäkin.

Keskustelu – Anna Retulainen & Mika Hannula

Mika Hannula: Näyttelyn nimi, Muisti, viittaa suoraan siinä käsiteltävään teemaan – kirjaimellisesti. Miksi muisti? Miten kiinnostus muistiin sai alkuunsa?

Anna Retulainen: Olen aina piirtänyt ennen maalaamista. Esimerkiksi maalasin asetelmamaalausten sarjan aina asetelmapiirrosten pohjalta. Maalaustilanteessa sitruuna ei ollut enää fyysisesti läsnä: minulla oli piirros sitruunasta ja muistikuva. Piirtäessäni äitiäni hänen kuolinvuoteellaan ymmärsin, että muistaisin terävästi kaikki hänen kasvonpiirteensä ja kuhmuraiset kätensä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota syvällisesti hänen piirteisiinsä ihmisenä. Aikaisemmin olin katsonut häntä vain äitinä.

Piirrokset ovat yleensä mustavalkoisia, maalausten värit etsin muististani ja niihin sekoittuvat havaintoa häiritseviä elementtejä, kuten vaikka Afrikka-maalauksissa muisto kestämättömästä kuumuudesta. Afrikassa havainnot olivat puhtaita ja vapaita tiedosta ja aiemmista kokemuksista. En tunnistanut arkipäiväisen elämän elementtejä. Piirsin jotta muistaisin ja jotta voisin uskoa olleeni siellä ja kokeneeni kaiken. Minulle piirrokset ovat läsnäoloa tilanteessa ja paikoissa.

MH: Miten koet, että itse teko, muistaminen, tapahtuu ja aktualisoituu piirtämisessä ja maalaamisessa?

AR: Piirtämällä asian, paikan tai tilanteen painan sen mieleeni. En muista sanoja tai nimiä, mutta muistan kuvat. Piirtimen jälki vetää viivan muistiini samalla kun se jättää jäljen paperille. Tämän takia piirrokset ovat minulle lopulta tarpeettomia. Ne ovat vain välikappale.

MH: Piirros välikappaleena maalaukseen, kyllä – vaan entä teokset, jotka ovat piirroksia, esimerkiksi sarjasta, jota teit Beninissä, ja jotka ovat uudessa kirjassa. Miten teko muistin kautta ja avulla tekee ja tuottaa todellisuutta tässä sarjassa, sen sekä jatkumoissa että tietyissä poikkeamissa? Kysehän ei voi olla muistista kopioimisena tai pelkästään taltioimisena, vaan tiettynä välitilana, joka antaa sykkeen ja tilaa johonkin uuteen ja erityiseen?

AR: Eivät piirustukset ole välikappale maalaukseen vaan siihen kuvaan, jonka ikuistan mieleeni, muistiini. Tämä kuva on todellinen minulle, olen kokenut sen. Piirrokset eivät vain taltioi näkemääni todellisuutta; niihin sisältyy koko tilanne, oma läsnäoloni, esimerkiksi oma olotilani. Jos minulla on kuuma ja olen nälkäinen, on havaintoni täysin erilainen kuin, jos minulla on hyvä olla. Nälkä ja kuuma ovat siinä mielessä hyviä vertauskuvia, että ne olivat Afrikassa voimakkaasti läsnä päivittäin. Piirtämällä järjestän ja hahmotan ympäristöäni. Piirrokset ovat hyvin henkilökohtaisia, ne ovat minun kokemuksiani. Maalaukset ovat enemmänkin välikappale minun ja katsojan välillä, jos ne ylipäätään ovat välikappaleita. Ne ovat etääntyneet alkuperäisestä kokemuksesta, mutta ne tekevät siitä samalla näkyvän katsojalle.

MH: Näyttely liittyy vahvasti viettämääsi aikaan Beninissä. Miten aika ja kokemukset Beninissä vaikuttivat tapaasi työskennellä?

AR: Aluksi kuvittelin kai vapautuvani. Mutta nyt näkisin, että vapautuminen liittyi täydelliseen ymmärtämättömyyteen tapahtumista, paikoista, kielestä. En ymmärtänyt tai edes tunnistanut juuri mitään ympärilläni. Omat odotukset ja kulttuuriset määreet muuttuivat turhiksi, koska niillä ei ollut sijaa elämässäni siellä. Se vähäinen, mitä opin ymmärtämään paikallisista tavoista ja elämästä, muodostui lopulta kahleeksi, joka rajoitti minua vielä enemmän kuin omat kulttuuriset odotukseni. Väsyin myös olemaan jatkuva silmätikku ja tarkkailun kohde. Oman itseni tiedostaminen muuttui turhanpäiväisen tärkeäksi.

Tätä ei tapahtunut matkallani keväällä 2013, vaan vasta viiden viikon moottoripyörämatkan aikana seuraavana syksynä. Silloin olin jatkuvasti, 24 tuntia vuorokaudessa, oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tiedostin vahvasti, että jos en piirrä, en usko omiin tarinoihini jälkeenpäin. Piirtäminen myös antoi minulle tekosyyn olla läsnä. Kukaan ei lopulta kyseenalaistanut olemistani. Piirtämisessä kiinnostavinta oli havainto, se että kaikki oli vierasta. Jouduin katsomaan ja miettimään sitä, mitä näen, tarkasti ennen kuin piirsin. Kun kotona suuri osa havainnosta rakentuu muistin varaan, nyt en voinut käyttää muistiani – kaikki oli uutta ja vierasta, myös ihmisten piirteet.

En pysty kokemaan sitä Afrikkaa, minkä kohtasin ainoastaan visuaalisena ja elämyksellisenä inspiraation lähteenä. En ymmärtänyt, mitä näin, ja nyt lopulta en tiedä, olisiko ollut parempi etten edelleenkään ymmärtäisi. Köyhyys, kurjuus jatkuva anelu ja pyytäminen, minulle täysin vieras arvo- ja toimintamaailma vyöryivät ylitseni. Ja lannistivat minut. En halua ajatella Nigerian (ja kaikkien muidenkin maiden) ylikansoittumista, en sitä, että maanosa kasvaa muovia. Tropiikki peittää muovin alleen. Mutta se on ja pysyy maassa, ja lopulta tuhoaa kaiken. Enkä voi sille mitään.

MH: Entä Pariisi, residenssi siellä keväällä 2014 – miten se on vaikuttanut työskentelyysi?

AR: Pariisissa oli ihanaa. Siellä oli täydellinen rauha, ja koin, että Pariisi oli helpoin kaupunki, missä olen ikinä asunut. Siellä sopeuduin enemmistöön, sain kävellä rauhassa, elää elämää, jonka perusrakenteet ja säännöt olivat minulle ennestään tuttuja. Sain etäisyyttä Beninin ja Togon retkeen ja todellisuuteen. Piirrokset ja kirjoitukset Pariisissa ja sen jälkeen ovat tehneet Afrikan-matkani todeksi ja tapahtuneeksi. Ilman niitä varmasti uskoisin kuvitelleeni kaiken. Ehkä myös oikeasti etäännyin Afrikasta niin kauas, että nyt minun olisi vaikeaa lähteä takaisin. Kai jouduin myöntämään itselleni, että olen eurooppalainen ja nautin elämästä Euroopassa.

MH: Miten kokemukset Beninissä ja Pariisissa vertautuvat keskenään?

AR: Valkoinen ensimmäisen maailman nainen mustassa Afrikassa on kuin majakka. Tämä oli minulle kestämätöntä. Rakastin Pariisia, sitä että sain kävellä rauhassa, kukaan ei juurikaan kiinnitä huomiota ohikulkijoihin. Päällimmäisiksi kummastakin kokemuksesta jää työrauha, se että voin olla kotimaan odotusten ja määritteiden tavoittamattomissa. Vieraus tuntui kummassakin paikassa, Pariisissa miellyttävänä ja rauhoittavana, Beninissä ja Togossa hetkittäin erittäin ahdistavana. Se, että aikuinen ihminen ei osaa mitään, ei tiedä mitään eikä pysty lopulta kohtaamaan kanssaihmisiään millään tunnistamallaan tasolla, oli minulle Afrikassa kestämätöntä. En ole valmis omaksumaan vieraita tapoja; voin olla vieras ja kunnioittaa, mutta minua ei voi muuttaa.

Pariisi on ehkä maailman eksklusiivisin kaupunki. Kaikki on kaunista, kadut pestään päivittäin, ruoka ja leivonnaiset ovat parhaimmillaan taidetta. Ihmiset juovat shampanjaa ja syövät ostereita. Kaupunki on täynnä ajanvietettä: oopperaa, teatteria, musiikkia, lukemattomia museoita ja taidegallerioita. Ihmisillä on nettiyhteys ja kaikki mahdolliset henkilökohtaiset ajanvietevälineet saatavilla. Boukombessa ei ollut sähköjä, oli yksi ihan ok baari, joka täyttyi moskiitoista heti kun pimeys laskeutui. Ja pimeys kestää 12 tuntia. Yölämpötila on yli 30 astetta. Olen onnellinen, että olen käynyt kummassakin paikassa ja että voin nyt viljellä vihanneksia Helsingin rauhassa.

MH: Entä miten Benin oli toisaalta kolonialistisen historiansa ja tämän hetken nykyisyytensä kautta läsnä myös Pariisissa? Miten tämä erikoinen kaari ja yhteys vaikutti työskentelyysi?

AR: Olin Beninissä, kun tajusin, että minun pitää lähteä seuraavaksi Pariisiin. Tosin tein vielä moottoripyörämatkan Beninissä ja Togossa ennen Pariisia. En pystynyt ymmärtämään mitään ympäröivästä elämästä, en edes sitä, mikä lähtökohtaisesti oli vanhan siirtomaaisännän Ranskan vaikutteiden tuotetta ja mikä afrikkalaista. Jotta minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää, tiesin, että minun pitää lähteä Pariisiin. En ole koskaan asunut Ranskassa, olen asunut Englannissa ja Australiassa pitkähköjä ajanjaksoja, ja uskon, että pystyn tunnistamaan Englannin vaikutteet sen vanhoissa siirtomaissa. Tämän johdosta toinen vaihtoehto olisi lopulta ollut Ghana, mutta en usko, että olisin jaksanut sitä. Ghanassa olisin mahdollisesti kyennyt erottamaan afrikkalaisuuden siirtomaavaikutteista, ja uskon, että tämä olisi jäsentänyt mielessäni myös vastaavaa dynamiikkaa Ranskan aiemmilla alueilla.

Ranskan läsnäolo sekä Beninissä että Togossa on yhä näkyvää ja ehkä jollain tavalla myös mielestäni painostavaa. Lähes kaikki (harvat) turistit ovat ranskalaisia tai ranskalaiselta kielialueelta. Tieto, koulukirjat ja tietysti virastokieli ja -tavat ovat ranskalaisilta perittyjä. En kuitenkaan ole varsinaisesti kiinnostunut kolonialismista, mutta sitä ei ole mahdollista sivuuttaa vanhoissa siirtomaissa, joissa emämaan läsnäolon voi voimakkaasti aistia ihmisten perusarjessa. Tämä tiedostaminen vahvistui Pariisissa.

Suhtauduin Pariisiin myös hyvin eri tavalla kuin olisin suhtautunut, jos en olisi ollut Beninissä. Yksinkertaisia huomioita, jotka todennäköisesti olisin aiemmin sivuuttanut: Pariisin keskusta on erittäin valkoinen. Hämmentävän valkoinen ollakseen ranskankielisen Afrikan pääkaupunki Euroopassa. Mustat ovat kaukana keskustasta “piilossa”, jos ei Chateau Rougen pientä mutta vilkasta kauppa-aluetta oteta huomioon. Siellä parhaimmillaan voi aistia jotain Afrikan tuoksuista ja elämästä. Iso unelma Euroopasta ja Pariisista päätyy viemäreihin, ja Saharan etäpuolelta tulevat myyvät rihkama-eiffeleitä turisteille. Tornit kilisevät ja kolisevat heidän kömpiessään viemäreistä esille. Kotona Afrikassa kerrottu tarina on varmasti paljon hohdokkaampi.

Pariisin mahtipontisuus, voiton symbolit, kaikkialta pursuava luksus ja toisaalta siirtomaa-ajan jäänteet, esimerkiksi ihmiseläintarha, saivat eri merkityksen mielessäni. Eiffel, 320 metriin kohoava täysin turha rautarakennelma, eläintarhan juuri kunnostettu 65 metriä korkea keinotekoinen vuori ja sen ympärillä käyskentelevät kirahvit – siisti pienois-Afrikka. Tietoisuus siitä, että eurooppalaiset ovat tuoneet vanhojen siirtomaidensa kansalaisia “ihmiseläintarhoihin”, joissa näitä on voinut käydä ihmettelemässä samalla tavalla kuin kirahveja nykyään korkean vuoren ympärillä. Täydellinen hyväksikäyttö ja ymmärtämättömyys ovat yhä todellisuutta. Ihmiset ovat hyvin eriarvoisia, mikä on itsestään selvä lause, mutta nyt minulle huomattavasti merkityksellisempi. Aiemmin itsestään selvät asiat arkipäivässä eivät enää ole sellaisia.

Piirrosteni aiheet valikoituivat voimakkaasti kokemusteni perusteella. En olisi ikinä etsinyt ja löytänyt Bois de Vincent’n puistosta ihmiseläintarhan raunioita vuoden 1931 kolonialistisesta näyttelystä, jos en olisi ollut Beninissä, entisessä Dahomeyssä. Olin lukenut, että siellä olisi Dahomeyn paviljonki ja halusin nähdä sen. Vietin alueella syntymäpäiväni piirrellen. Nyt teossarja Human Zoo on tärkeässä osassa näyttelyssäni. Huomioni kiinnittyi asioihin, joita tuskin olisin aiemmin edes vilkaissut tai en ainakaan pyrkinyt muistamaan. Nyt palasin ja piirsin ja muistan.

MH: Ja näistä kokemuksista syntyi teoksia, sekä piirroksia että maalauksia, jotka ovat mukana näyttelyssä.

AR: Kyllä. En usko, että olisin piirtänyt Eiffel-tornia, jos en olisi ollut Beninissä. Se on toki monesti piirretty aihe ja olisin saattanut lähestyä sitä taidehistorian kautta. Nyt näen sen kuitenkin vallan ja voiman symbolina. Tornia ympäröivä puisto Champ de Mars oli aiemmin ihmiseläintarha, village nègre. Torni aiheutti kauhistusta asukkaissa, mutta ilmeisesti village nègre ei, tai ainakaan en ole löytänyt sellaisesta mitään mainintoja. Nykyään mustat myyvät vilkkuvia rihkama-eiffeleitä Eiffelin alla, samassa paikassa.

Tricolore, kolmivärinen, tein piirrossarjan viimeisenä päivänä Pariisissa. Minulla oli jäljellä vain punaista ja sinistä väriä sekä valkoista paperia. Kotona jatkoin maalamalla. Loputtomat bulevardit ja aukiot, egyptiläiset obeliskit, lihava siivekäs nainen korkealla tolpan nokassa, ratsastajapatsaat. Eiffelin torni ja katolisen kirkon yksi tärkeimpiä maamerkkejä, Notre Dame. Portaat ylös Sacré-Coeurille ja valkoisena hohtava kaupunki. Riemukaaret ja luotisuora Axe historique Louvresta La Défenceen, liehuvat ranskan liput. Joki ja sillat ja etäältä siintävä keinovuori. Mahtipontisuus, voimakkuus, historia, ylpeys. Joka puolelle kirjoitetut sanat liberté, égalité, fraternité.

Lämmintä tuulta – Maija Villa Karossa

Maija Lassila oli Villa Karon stipendiaattina ennen joulua 2013. Ohessa hänen tunnelmiaan ja maalaamiaan kuvia Beninistä.

Maijan näyttely ”Lämmintä tuulta” 1.-29.4. Galleria Dixin studiossa (Uudenmaankatu 19, 00120 Helsinki)!

Villa Karo oli pitkäaikainen unelma ja myös ensimmäinen kertani Saharan eteläpuolisessa Afrikan maassa. Jo matka Alphonsen kyydissä Cotonousta Grand Popoon oli täynnä tunnelmaa, joka sävytti viittä viikkoani residenssissä. Pää pyörällä ja aistit ja mieli avoinna katselin tienvarsien vilinää. Nyt kun mietin Beninin aikaani, nousevat mieleeni välähdyksenomaisesti juuri tienvarsien valkoiset maniokkijauhokasat tai parturikampaamoiden ja ompelijoiden persoonalliset maalatut kyltit. Tai pienet ”buvettet”, joilla oli sellaisia nimiä kuin ”Jeesuksen veri”.

Maija_Lassila_Gbecon
Gbecon

Minulla oli onni myös vierailla mitä ihanimmassa matkaseurassa pohjoisessa ja Pendjarin kansallispuistossa. Erityisesti muistan, kuten varmasti myös matkatoverini, kuinka istuimme safariauton katolla kohdatessamme tiellä leijonan. ”Ei saa pelätä”, kuljettajamme painotti. Jännitys hiipi siltikin keskuuteemme hetken päästä, kun olimme juuttuneet mutaan, hotellille oli parin minuutin ajomatka, eikä kävellä voinut. Olimme edelleen leijonien reviirillä, enkä koskaan aiemmin ollut tuntenut olleeni potentiaalinen saalis.

Viisi viikkoa oli sopiva, mutta silti lyhyt aika toteuttaa maalaus -ja kirjoitusprojektini ja uppoutua paikalliseen todellisuuteen. Jo ensimmäisellä viikolla Kwassi esitteli minut kalastusosuuskunnan päällikölle, Wortsetsey Monyekolle. Antropologina olen erikoistunut ihmisen ja luonnon suhteen tutkimiseen meren, pienkalastuksen ja paikan näkökulmasta. Yhden pitkän päivän kuljin kalastusosuuskunnan mukana rannalla ja seurasin nuotanvetoa. Wortsetsey kutsui minut tuona päivänä myös perheensä luokse lounaalle. Vastalahjaksi kalastuksen seuraamisesta otin monia kuvia osuuskunnasta työssään. Seuraavina viikkoina tutustuin kalastukseen myös haastattelemalla monen villakarolaisen tuntemaa Donald Adbodjakinia, tutustumalla hänen seurassaan läheisen Aheme-järven kalastukseen, seuraamalla Gbeconin yökalastajien lähtöä sekä tutustumalla Grand Popon Mono-joen kalastajiin.

Maija_Lassila_Nuotanveto
Nuotanveto

Grand-Popon Hounsoukoen kylänosassa tilanne on huono, sillä kalaa ei joessa enää ole tarpeeksi. Kalastajat sanovatkin olevansa nyt pikemmin maanviljelijöitä kuin kalastajia, mikä on kannattamattomampaa työtä. Joenpohjan nousun sanotaan karkottaneen kalat pois. Yhä pienempiä kaloja myös kalastetaan. Kalastajat kertoivat, että ahdinko näkyy esimerkiksi siinä, että yhä harvemmat kalastajat menevät naimisiin ja hankkivat perhettä, kun elatusta on vaikea saada tai lasten koulumaksuja maksaa. Pascal Fanoukpe kertoi, että kalastajat ovat kipeästi uuden puisen kanootin tarpeessa. Elämä on hyvin vaikeaa, selviämistä oikeastaan, kalastajat kertoivat.

Seurasin joen kalastajia työssään yhden päivän. Kalaa etsitään nyt joenvarren vesikasvillisuuden joukosta. Se on kovaa työtä, jossa kasvillisuutta täytyy raivata vedessä suurilla viidakkoveitsillä. Muutaman tunnin aikana ei löytynyt kuin yksi kala. Siltikin tästä kalasta tehtiin ateria koko yhteisölle ja minä olin kunniavieraana. On vaikea selittää sitä vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, jota matkalla sain osakseni. Usein tuli tunne, jossa häpesin omia materiaalisesti yltäkylläisiä lähtökohtiani. Samanlaista yksilöiden pahoinvointia en kuitenkaan Grand-Popossa nähnyt kuin mitä Helsingin kaduilla.

Maija_Lassila_Kantamus
Kantamus

Villa Karossa tutkimusprojektini ohella ja sen jälkeen olen maalannut kokonaisuutta, joka on esillä huhtikuussa galleria Dixin studiossa Uudenmaankadulla. Havaintoni ja pohdintani ihmisestä paikassa ja luonnossa siirtyivät osin myös maalauksiin, paikallisen valon ja värin ohella.

Yhtenä viimeisistä päivistä, kun projektini oli päätöksessä, palasin zemin kyydillä Comesta auringon laskiessa. Jos ensi kerralla mopon kyydissä maantiellä olinkin pelännyt kuollakseni, tunsin nyt ihmeellistä vapautta. Tunsin lämpimän tuulen tukassani ja tutun savun hajun peltojen yllä. Ehkä malaria oli sumentanut pääni tai sitten olin onnistunut uppoutumaan paikalliseen maailmaan hetkeksi. Joka tapauksessa, Benin oli muuttanut ja opettanut minua näissä muutamassa viikossakin.

Maija_Lassila_Univerkko

Univerkko

ENVIRO -Usine de Recyclage

 Photo_poubelles_Yvette

Villa Karon ympäristöprojekti ja sen osaset

Villa Karossa on meneillään paikallisyleisölle suunnattu ympäristöprojekti, jonka tarkoituksena on tarkastella arkielämän ympäristöongelmia ja hyödyntää käyttökelvottomana pidettyä jätemateriaalia taiteen, taidekäsityön ja käyttöesineiden raakamateriaalina.

KIERRÄTYSPISTE. Villa Karoon on asennettu eri jätteille värikkäät kierrätysastiat, jotka ovat niin talon henkilö kunnan ja residenssiasukkaiden kuin myös paikallisten ihmisten käytössä. Niiden tarkoituksena on toimia näkyvänä, positiivisena esimerkkinä ja edelläkävijänä jätteidenlajitteluun inspiroimiseksi Grand-Popossa. Kierrätyspisteisiin kertyvää jätettä hyödynnetään myöhemmin veistosten ja taidekäsitöiden raaka-aineina, ja lisäksi Villa Karoon on rakenteilla komposti, jonka yhteyteen perustetaan malli hyötykasvipuutarhasta.

roskisten maalausta

KIERRÄTYSPOLKU. Villa Karon puutarhaan rakentuu ympäristöongelmille herkistävä taidepolku, joka koostuu eri kierrätysmateriaaleista rakennetuista veistoksista. Kunkin yhteydessä esitellään opastintaululla kyseiseen jätteeseen liittyviä ongelmia ja yksittäisten jätteiden kierrätys- ja uudelleen käyttömahdollisuuksia. Kierrätyspolku on samalla osa Villa Karon pienoismuseon näyttelyä.

Photo_poubelles_sur_la_route

KIERRÄTYSTYÖPAJAT. Kierrätyspolun avaamisen yhteydessä keväällä 2014 järjestetään työpajoja liittyen jätteiden kierrättämiseen ja uudelleenkäyttämiseen. Esimerkiksi muovijätteestä kertovaan kohteeseen tulee työpaja, jossamuovijätettä hyödynnetään taidekäsityön materiaalina: muovipusseista virkataan kestäviä kauppakasseja ja koriste-esineitä, vanhoista varvastossuista valmistetaan säilytysastioita, roskista tehdään marionetteja perinteisen nukketeatterin tarpeisiin. Biojäteveistoksena rakennetaan viherseinä ja sen yhteydessä järjestettävässä työpajassa tutustutaan paikallisen asiantuntijan johdolla kompostointiin ja laatikkoviljelmien rakentamiseen. Kierrättämiseen kannustetaan myös Villa Karon perjantaisissa elokuvailloissa esitettävällä videolla.

KOULUYHTEISTYÖ. Suomalaisvierailijat yhdessä paikallisten ympäristötoimijoiden kanssa tekevät yhteistyötä paikallisten koulujen kanssa järjestäen ympäristöaiheisia luentoja ja vierailuja kierrätyspolulle.

Poubelles_col

Kuvat ja video: Vilma Pimenoff
Teksti: Maikki Salmivaara

 

Rinnakkain

Kuvanveistäjä Pertti Kukkonen oli Villa Karossa stipendiaattina vuonna 2002 ja kutsutaiteilijana vuonna 2005. Hän on tehnyt useita työmatkoja Grand-Popoon.

Aloin hiukan jännittää paikallisia tulliviranomaisia, kun Air Francen vuorokone aloitti laskeutumisen Cotonoun kansainväliselle lentokentälle. Matkalaukuissani oli rullalle kierrettynä betonivärjäyksessä tarvittavia pussukoita ja pigmenttiä. Viisumianomuksessani matkan syynä luki ”tourisme”, mutta onneksi laukkujani ei avattu.

Idea Villa Karon etupihan paraatipaikalle rakennettavasta veistoksesta oli muotoutunut kahdeksi linssimäiseksi, keskikohdaltaan vain viitisen senttiä paksuksi muodoksi. Perusajatuksena oli kahden eri kulttuurin kohtaaminen ja yhteiselon löytäminen. Joillekin veistos saattaa tuoda mieleen maasta nousevat moniväriset kasvin lehdet tai versot, jotka hakevat toisistaan turvaa. Tai toveruutta. Siitä tuli työni nimikin: ”Rinnakkain”. Vaikka veistos on betonia, se tarvitsi raudoituksen ja oikean sellaisen. Mereltä taukoamatta nousevien kloridipilvien tuhoava voima on salakavala, joten betoniraudoituksen tulee olla ruostumatonta materiaalia. Villa Karoa vastapäätä rapistuva entinen lääkärin talo on hyvä esimerkki – sen ruostuvat raudat ovat turvotessaan poksautelleet betonin kappaleina irti, ja alkujaan linjakkaan kaunis rakennus on murentunut korjauskelvottomaan kuntoon. Näin myös kappale paikkakunnan historiaa on hävinnyt peruuttamattomasti.

Ongelmaksi muodostui yllättäen sementti. Huolimatta siitä, että se on Beninin niin kuin koko läntisen maailman yleisin rakennusmateriaali, sitä ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään säkkiä. Huhut Beninin valtion aikomuksesta rakentaa oma sementtitehdas oli vähentänyt naapurimaassa Togossa sijaitsevan tehtaan toimitushaluja ja aiheuttanut näin laajan hamstrausaallon. Mutta neuvottelujen jälkeen paikalle ilmestyi mopotaksi. Kuskilla oli sylissään kaivattu sementtisäkki, ja pääsimme tekemään jo aiemmin hiekkaan koverrettuihin muottisyvennyksiin väribetonivalut. Sementin metsästyksen vuoksi aika oli käymässä vähiin, joten valuja tehtiin yli koko yön. Onneksi jälkihoitoa eli betonin pitämistä kosteana kovettumisen ajan ei Beninin humidorissa tarvittu, ja kuumuus piti huolen nopeasta kovettumisesta. Kun kopautin valua seuraavana päivänä, se kilahti kauniisti kuin kirkas metalli. Hioin hiekkavalun epätasaisuudet, mutta halusin alkeellisen, luonnonläheisen valmistustavan jäävän näkyviin karheana työn jälkenä, en liian siloteltuna.

Veistoksen muodot eivät ole varsinaisesti aerodynaamiset, ja mereltä tuulee joskus niin, että palmun latvat vispaavat hiekkaa. Vaikka veistos ei ole kovin korkea ja se on betonia, se tarvitsi kunnon perustukset. Kyläläiset seurasivat vaiteliaina, kun kaivoimme haudan muotoista kuoppaa. Kyselivät, mitä mahtoi Juha Vakkurille kuulua, kun miestä ei ollut vähään aikaan näkynyt maisemissa.

Työn teknisenä valvojana toiminut Carl Becker piti patsaan paljastustilaisuudessa juhlapuheen. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran kravatissa ja valkoisissa juhlatamineissa. Tilaisuuden kruunasi Petra Hinkkasen käyrätorvifanfaari ikään kuin enteillen tulevaa Grand-Popon torvisoittokuntaa.

Rinnakkain