Kategoria: Villa Karo, Benin, Grand-Popo

Enviro-projektiin osallistuneen kuvataiteilija Johanna Havimäen mietteitä kiertokulun silmukasta ja hännästä

Beninillä ja Suomella on vastakohtaiset roskakulttuurit. Suomessa lakaistaan kiireesti pois kaikki jäte (jota on täällä miljoonasti enemmän kuin Beninissä) näkyvistä ja viedään kuorma-autoilla käsittelylaitoksiin, kun taas Beninissä ihmisten energia kuluu muihin toimiin, ja toisinaan vaikuttaa siltä, etteivät käsistä maahan putoilevat roskat häiritsisi ketään. Sen lisäksi, että muoviroska päätyy eläinten suihin, se pistää eurooppalaisen turistin silmään. Grand-Popon kylällä on toiveita ja mahdollisuuksia matkailupitäjäksi – siisti raitti voisi edistää hanketta. Pussien poistuminen katukuvasta ei maailmaa pelasta, mutta on sitä, missä tavallinen kansalainen voi olla avuksi. Villa Karon käynnistämä ENVIRO-kierrätysprojekti onkin siis paikallaan.

Residenssityösuunnitelmani lähti liikkeelle kierrätetyn materiaalin veistämisestä. Aikaisemmatkin teokseni kertovat tavaran historiasta, materiaalin synnystä ja sen ikuisesta elämästä. Kun kuulin Villa Karon projektista, kiinnostuin osallistumisesta, vaikka osallistumisen muoto pysyikin auki lähtööni saakka.

Perillä Grand-Popossa huomasin pientareilla sen, minkä useat taiteilijat ennen minua: ne vietävän pussivesipussit. Suomalaisnäkökulmasta pussit tuntuvat aivan käsittämättömältä myyntiartikkelilta, mutta ymmärrystä syntyy, kun muistelee omaa suhdettaan juomaveteen pohjoisilla leveyksillä. Kummallisempaa on, että me Suomessa huuhtelemme vessan juomavedellä! Kun toivomme Beninin vaurastumista, voimme toivoa, ettei maa kulkisi ihan samoja jalanjälkiä kanssamme vaan olisi viisaampi ja ottaisi ympäristöystävällisempiä askeleita.

Koska uskon kepin sijaan porkkanaan, ajattelin, että muoviroskasta olisi saatava käytännön hyötyä, niin kuin orgaanisen jätteen lajittelusta saa kompostoinnilla siitä ravinteikasta multaa. Idea pusseista kutomaani mattoon ei suinkaan ollut omani vaan olin kuullut tarinoita ajalta, jolloin Suomessa maito myytiin pusseissa (ennen vuotta 1972) ja pirteissä oli kangaspuut. Kuvataidetyöni ohella harrastan kutomista, joten taiteellisen työskentelyn sijaan päätin soveltaa harrastustani beniniläisiin oloihin.

Vanhana puuseppänä valmistin tuntemattomaksi jääneestä puulajista käden käänteessä kudontakehyksen testitarkoitukseen. Myöhemmin oivalsin, että olisi pitänyt asettaa rima korkeammalle ja rakentaa samanlaiset aseet kuin Grand-Popon raitilla riippumattoja kutovalla Julienilla. Testipuut kulkivat kuitenkin olallani paikasta toiseen kätevästi, kun kiersin esittelemässä systeemiä. Vaikka lapsissa on tulevaisuus, etsin muovikudontaa yhteistyökumppaneiksi asiaan tosissaan suhtautuvia aikuisia, jotka voisivat jalostaa ajatusta todelliseksi myyntituotteeksi. Uskon nimittäin tosissani siihen, että monikäyttöisistä ja yllättävän kestävistä erikokoisista matoista olisi paitsi asukkaiden käyttötavaroiksi, myös matkailijoille myytäviksi tuotteiksi, joilla on tarina.

Maitopussien lisäksi räsymattojen kudontamateriaalina kodeissa on hyödynnetty perinteisesti vanhoja tekstiilejä. Nykyään tämä kiertokulun silmukka on auennut ja häntä osoittaa kohti kehittyviä maita. Halpavaateketjun asiakas dumppaa kulahtaneen t-paidan hyväntekeväisyyslaariin ja saa hyvän syyn ostaa uuden paidan, sesongin väreissä. Tästä kummallisesta yhtälöstä riittäisi sisältöä taideteokselle ja työpajoille, joiden kohdeyleisö ja osallistujat löytyvät kehittyvien maiden sijaan Suomen ostoskeskuksista.

Teksti ja kuvat: Johanna Havimäki (Stipendiaattina Villa Karossa keväällä 2014)

Nanna Suden ja Sakari Kannoston innostama grand-popolaisnuori Judicaël DEGUE haaveilee planeettamme Maan pelastamisesta. 

Nimeni on DEGUE Judicaël, olen 14- vuotias ja asun Grand-Popon keskustassa HOUNSOUKOUÈ-rannalla. Perheessä meitä on neljä lasta, joista kaksi tyttöä. Äitini on ompelija ja isäni kuljettaja (hän ajaa taksia), olen viidennellä luokalla Grand-Popon ylä-asteella Beninissä.

Ennen osallistumistani Sakari Kannoston työpajaan viime joulukuussa 2013, olin kerännyt muovipusseja, ja varastoinut niitä. Tarkoituksena oli hyödyntää niitä uudelleen, niin kuin olin nähnyt suomalaisen taiteiljia Nanna Suden tehneen. Hän oli Villa Karossa residenssissä vuonna 2011. Silloin hän teki teoksen, josta on kuva Villa Karon seinällä. Hän ompeli ‘’pure water’’-pusseista kankaan. Tämän kankaan hän ompelutti äidilläni. Teos oli aivan mahtava! Päätin itsekin alkaa kerätä pusseja, jotta voisin tehdä samanlaisen: samalla kun siivoan ympäristöä, saan materiaalia taiteen tekemiseen.

Kerroin tästä kavereillekin, mutta he eivät innostuneet asiasta. Veljetkin pilkkasivat minua muovipussien keräämisestä. Tänä aikana olen saanut kokoon kolme 50kilon säkkiä muovipusseja, joista yksi käytettiin Sakarin työpajassa. Äiti poltti kaksi muuta säkkiä, mikä ei ole hyväksi ympäristölle. Polttamisesta syntyy myös myrkyllistä savua, joka on vaarallista terveydelle. Olen kuullut, että Comén kaupungista joku käy hakemassa muovipusseja ja tekee niistä lautasia. Jos tämä pitää paikkansa, voin päästä tienaamaan vähän rahaakin sillä, että kerään pusseja Grand-Popoa likaamasta.

Nyt kuulun yläasteen Enviro-kerhoon ja kannustan kavereitani kunnostautumaan roska-asiassa. Paras tapa välttää pussien haittavaikutuksia, on vähentää niiden käyttöä. Jotta saisin ystäväni ymmärtämään tämän, aion kirjoittaa kirjeen levitettäväksi ympäriinsä ja sitten käynnistää ympäristöturvajärjestelmän, jolla voidaan rangaista niitä, jotka eivät lopeta muovipussien heittelemistä ympäriinsä. Se on unelmani !!!

Enviro-projektista saamieni kokemusten ansiosta, aion suuntautua opinnoissani aloille, joilla voin myötävaikuttaa planeettamme Maan pelastamiseen.

Haastattelijana: Blanchard DJOSSOU
Suomennos: Maikki Salmivaara