Vilma Tihilä oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2020.
Kuvat: Vilma Tihilä, Teksti: Emonie Ayiwe ja Vilma Tihilä
23.11.2020, Gnonnou Tchité -järjestön naisia suolaa valmistamassa
Vilma Tihilä on Helsingissä asuva tanssielokuvantekijä, joka yhdistää työssään eri elementtejä, kuten tanssia, musiikkia ja kuvaamista. Hän valmistui Tanssielokuvan maisteriksi Lontoosta vuonna 2019 ja on myös opiskellut Turun konservatoriossa nykytanssia. Haasteet, eri kulttuureihin tutustuminen ja yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa ovat Vilmalle mieleen ja siksi Villa Karon residenssi sopi juuri hänelle. Villa Karo tarjoaa paljon mahdollisuuksia yhteistyöprojekteihin ja eri kulttuureihin perehtymistä.
Kyläläisiä Mami Wata -seremoniassa 21.11.2020
Vivianne Vidjennagni ja Emma Vidjennagni esiintyvät Ashakata-tanssiryhmän kuvauksissa 6.12.2020
Residenssin aikana Vilma on kuvannut ahkerasti ‘Gnonnou Tchité’ (suomeksi Nainen nouse ylös!) naisjärjestön jäseniä ja heidän arkeaan. Vilmalle oli tärkeää työskennellä naisten kanssa ja kuvata heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Hän kuvasi naisten jokapäiväistä elämää; he valmistavat suolaa, palmuöljyä ja mattoja. Gnonnou Tchité -järjestön yhtenä päätavoitteista on koulutuksen kautta rohkaista tyttöjä ja naisia itsenäisyyteen, ja videoissa tämä tuleekin ilmi minan- ja ranskankielisillä lausahduksilla. Yhteistyö naisten kanssa on ollut antoisaa, vaikka alussa oli haastavaa löytää naisia ylipäätään ja päästä ‘sisään’ heidän arkielämäänsä. Vilma on myös kuvannut portonovolaista ’Ashakata’tanssiryhmää, joka koostuu naistanssijoista ja rumpaleista; koreografian ja musiikin kautta he kertovat oman tarinansa. Maalaiskylissä naisrummuttajat ja -tanssijat ovat voineet murtaa olemassa olevia sukupuolirooleja tanssin ja musiikin kautta ja päästä taitojensa ansiosta yhteisössään asemiin, jotka eivät yleensä ole naisille avoinna.
Vilma on ottanut myös tanssi- ja rumputunteja, joiden aikana yhdistellään paikallista liikekieltä ja rytmimaailmaa. Näitä oppeja hän on pystynyt käyttämään tanssiryhmän kuvauksissa. Vilma on myös nauttinut hetkessä elämisen taiteesta; mitä vain voi tapahtua milloin vain, ja se vaatii rohkeutta ja heittäytymistä tietämättömään. Tästä innoittuneena Vilma on kulkenut kameran kanssa melkein joka paikkaan ja erilaisista kohtaamisista syntyi kolmiosainen videosarja ”Observations” paikallista ihmisistä ja tapahtumista. Residenssijakso Beninissä on ollut täyttä elämää ja meininkiä, täällä eletään täysillä ja kaikki kokemukset tuntuvat läpi kehon.
23.11.2020, mattoa kutomassa Sèna Amoussou
Villa Karossaoleminen on kirkastanut Vilman omantyönperuspilareita, hänen on pitänytluottaaomiintaitoihinsa ja nythäntietäämissäseisoo. Residenssiolikuin “hyvälopetusoudollevuodelle.”
Observations on Vilma Tihilän luoma lyhytelokuvien sarja, joka dokumentoi ja tarkastelee elämää ja ihmisiä Grand-Popossa, Beninissä. Elokuvissa nähdään otteita tapaamisista ja tapahtumista, joita Tihilä kohtasi kuuden viikon residenssi-jaksonsa aikana Villa Karossa syksyllä 2020.
Teksti/Texte: Emonie Ayiwe Kuvat/Photos: Komy Agboguin et Darimage
Komy Agboguin on tällä hetkellä residenssissä Villa Karossa. Hän on beniniläis-togolainen kuvataiteilija, kulttuuriyrittäjä, perinnehallinnon konsultti, valokuvaaja ja afrikkalaiseen nykytaidejulkaisuun erikoistunut yritysjohtaja.
Residenssipaikka tarjottiin Komylle ja hän otti sen vastaan kernaasti. Hän odotti oppivansa uusia asioita ja olevan vuorovaikutuksessa muiden kulttuurialan ihmisten kanssa. Ja juuri sitä on tapahtunut.
Saapuessaan Grand-Popoon, cotonoulainen kuvataiteilija oli yllättynyt Villa Karon visiosta ja organisaatiosta, hän myös ihasteli keskuksen kirjastoa.
Komy Agboguin est en résidence en ce moment à Villa Karo. Il est artiste visuel de nationalité bénino-togolais, consultant en gestion de Patrimoines, photographe et entrepreneur culturel et manager d’entreprise spécialisé dans l’édition d’art africain contemporain.
La résidence a été offerte à Komy et il l’a acceptée avec plaisir. Il n’y avait pas d’attente particulière, mais d’apprendre de nouvelles et échanger avec d’autres personnes du secteur culturel. Et c’est exactement ce qui s’est passé.
Arrivé à Grand-Popo, l’artiste visuel de Cotonou a été surpris par la vision et l’organisation de Villa Karo, il a également admiré la bibliothèque du centre.
Komy on lukenut runsaasti, ottanut kuvia, kirjoittanut opinnäytetyötään ja enimmäkseen oppinut suomalaisesta kulttuurista jutellen muiden residenssiläisten kanssa. Grand-Popo on pieni paratiisi, jossa on hyvä elää. Grand-Popon turvallisuus ja ystävälliset paikalliset ovat tehneet Komyn residenssiajasta mukavan ja antoisan.
Grand-Popossa oleminen on antanut hänelle mahdollisuuden nähdä maansa eri valossa.
Komy a beaucoup lu, pris des photos, il a commencé à écrire son mémoire et surtout appris la culture finlandaise en parlant à d’autres résidents. Grand-Popo est un petit paradis où il fait bon vivre. La sécurité de Grand-Popo et la gentillesse de la population locale ont rendue la résidence de Komy confortable et enrichissante.
Être à Grand-Popo lui a permis de découvrir son pays sous un autre angle.
Inspiraatiota Komy saa lukemisesta; hän lukee ja tarkkailee luontoa. Psykologian opinnot taas ovat hionneet hänen havainnollisuuttaan. Ihmiset, luonto, kirjat, kaikki ympärillä voivat inspiroida.
Komy aloitti residenssinsä lukemalla L’approche culturelle finlandaise. Kirjan myötä hän pystyi ymmärtämään suomalaisen kulttuurin politiikan, unohtamatta pitkiä keskusteluja muiden residenssiläisten kanssa elämästä Suomessa.
Komylla on aina haavissa joitain projekteja. Nyt Komy työstää uusia näyttelyitä ja suunnittelee mahdollisia yhteistyökuvioita toisen residenssiläisen, Sebastian Schultzin kanssa. Kukaties saamme kuulla vielä lähitulevaisuudessa mitä on luvassa. Hän on myös Effet Graff -festivaalin viestintäpäällikkö. Kaikki tekeminen liittyy jotenkin hänen työhönsä, joten työt aina sujuvat luontevasti ja tulevaisuuden projekteja löytyy jatkuvasti.
Komy est passionné de la lecture; il aime lire et il adore la nature. Des études en psychologie ont affiné son sens de l’observation. Les gens, les lectures, la nature, donc il s’inspire d’un peu de tout.
Komy a commencé sa résidence en lisant le livre L’approche culturelle finlandaise. Avec ce livre, il a pu comprendre la politique culturelle finlandaise. Sans oublier les longues discussions très riches avec les autres résidents sur la vie en Finlande.
Komy a toujours des projets en cours. Il travail maintenant sur de nouvelles expositions et collabore avec un autre résident, Sebastian Schultz. À l’avenir nous en saurons plus sur ce que Komy fait. Komy est aussi le responsable de la communication du festival Effet Graff. Tout à faire est en quelque sorte lié à son travail, donc le travail se déroule toujours naturellement et les projets du futur se trouvent constamment.
Löydä Komyn Instagram ja sivustot oheisessa/Trouver l’Instagram de Komy et ses liens ci-dessous
Komi est passionné de la lecture; il aime lire et il adore la nature. Des études en psychologie ont affiné son sens de l’observation. Les gens, les lectures, la nature, donc il s’inspire d’un peu de tout.
Komi a commencé sa résidence en lisant le livre ”L’approche culturelle finlandaise.” Avec ce livre, il a pu comprendre la politique culturelle finlandaise. Sans oublier les longues discussions très riches avec les autres résidents sur la vie en Finlande.
Komi a toujours des projets en cours. Il travail maintenant sur l’exposition de restitution de la Résidence en collaboration avec l’équipe locale. Il collabore également avec Sebastian Schultz et est le responsable de la communication du festival Effet Graff. Tout à faire est en quelque sorte lié à son travail, donc le travail se déroule toujours naturellement et les projets du futur se trouvent constamment.
-Tasa-arvosta puhumiseen ei tarvita miesperspektiiviä
Saavuin Afrikkaan ummikkona suoraan Sysmän Villa Sarkiasta runokuurilta. Kirjoitin siellä itsekseni esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa. Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssissä kaverinani olivat Edith Södergranin runokokoelmat ja niiden ympärillä kelluva utumainen hiljaisuuden huopa. Pudotus sieltä Etiopian Addis Abeban lentokentälle oli niin hektinen, että meinasin myöhästyä koneesta, kun en ymmärtänyt afrikkalaista jonotuspolitiikkaa; että samalle tiskille voi jonottaa yhtä aikaa montaa konetta eli mikään jono ei lopu koskaan. Onneksi puhun ranskaa kymmenen vuoden kokemuksella, joten onnistuin selittämään lentokentän väelle portin sulkeutumisen ja sain heidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on vielä päästä koneeseen.
Muutamaa rytmihäiriötä myöhemmin ajoin yksin pikkubussin takapenkillä rallia ympäri lentokenttää ihmisten huutaessa radiopuhelimiin ainakin neljällä eri kielellä. Minua kehotettiin juoksemaan portaat ylös koneeseen. Vain minua odotettiin lähtöä varten! Ryntäsin puolityhjään lentokoneeseen, jonka matkustajat eivät reagoineet minuun mitenkään. Melkein tuntia myöhemmin koneeni lähti Afrikan taivaan tuuliin. Aloin ymmärtää jotain afrikkalaisesta aikakäsityksestä – aika ei hallitse täällä ketään vaan afrikkalaiset hallitsevat aikaa.
Sydämellinen Alphonse odotti minua Cotonoun kentällä ja pääsimme sujuvasti kohti Villa Karoa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tenttasin Alphonselta paikalliset hyvät käytöstavat ja faux pas:t eli käytöskoodin räikeimmät rikkeet. Hymy oli tärkein työväline, sitä käyttämällä pääsisin kuulemma pitkälle. Lupausten pitäminen oli kaikista tärkein ohjenuora, pienessä kylässä saa nopeasti arveluttavan maineen, jos puhuu ohi suunsa. Villa Karossa minua oli vastassa monta leveää hymyä ja ystävällisyyttä tuikkivia silmiä. Koin oloni heti tervetulleeksi jonkinlaiseen uuteen kotiin. Ensimmäisenä yönä aaltojen huumaava pauke ja kiljuvat lepakot tuudittivat minut Prinsessa Ruusus-uneen, josta heräsin afrikkalaiseen kakofoniaan.
Kirkon kellot aloittavat konsertoinnin riitasoinnussa viereisen orpokodin kukkojen kanssa aamukuuden hujakoilla. Lämppäribändinä ovat paikalliset kalastajat, joiden transsimainen lehmänkellojen kilkatus aaltojen ryminää vasten tekevät äänimaisemasta polyrytmisyydessään absurdin. Iloisena huutelevat puutarhurit tuovat orkesteriin satunnaisia solisteja, jotka kilpailevat ujeltavien ja erittäin moninaisten lintuilmiöiden parissa. Kalastajien toiminta hypnotisoi minut jo ensimmäisenä aamuna, heidän toimintansa oli kuin loppuun asti harjoiteltu koreografia. Valtava verkko kietoo ympärilleen puolisen sataa kalastajaa, jotka eivät pidä videoinnista. Sen sijaan kuka tahansa on tervetullut vetämään loputonta verkkoa kalasaalista vastaan.
Ensimmäisen viikon käytin tutustumiseen ja tarkkailuun. Esitin jokaisen hassun kysymyksen, joka päähäni juolahti. Parhaita oppaitani olivat viereisen orpokodin lapset. He selittivät kuorossa, kuinka mitäkin viljellään ja jakoivat omia tarinoitaan. Heidän kohtaloitaan kuunnellessa on vaikeaa pitää kyynelkanavia hallinnassa. Sysmän rauhasta kolmenkymmenen orpolapsen keskelle tupsahtaminen oli vaikuttava kokemus. Päätin tutustua orpokodin johtajaan Idrikseen ja miettiä mitä voisin tehdä lasten hyväksi residenssiaikanani. Minulla kun ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin vaikuttaa heidän tulevaisuuksiinsa suuremmin, kuin pyörän osien ostossa auttamalla. Sadalla viidellä kympillä olisi voinut kustantaa yhden lapsen koulumaksun mutta jo neljällä kympillä pystyi korjaamaan yhden pyörän koulumatkoja varten. Keräsimme kolehdin parin stipendiaatin ja harjoittelijan kanssa viemisiksi useamman pyörän laittamista varten.
Ensimmäisellä käynnillä orpokodissa sovimme charmantin johtajan kanssa, että keskiviikkoisin voisin opettaa lapsille tanssia kahdessa ryhmässä kolmesta viiteen. Vaikka olen opettanut tanssia jo yli puolet elämästäni, ymmärsin olevani suurimman tähänastisen haasteeni edessä. Käsittääkseni lapsilla ei aiemmin ollut ollut harrastusta ja ainakaan kukaan heistä ei ollut koskaan käynyt tanssitunnilla eurooppalaiseen tyyliin. Lisäksi suurin osa oli vielä niin pieniä, ettei puhunut kunnolla ranskaa, joten meillä ei olisi yhteistä kieltä. Ikähaarukka oli myös älytön; vanhempien lasten ryhmä 10-17-vuotiaita ja nuorempien 3-9-vuotiaita. Pelkästään lasten motoriset kyvyt olisivat tähtitieteellisen kaukana toisistaan. Päätin lähestyä opetusta lapsille ominaisen rytmiikan kautta ja kannustaa heitä näyttämään heille jo tuttuja tansseja. Rytmi ja liike olisivat yhteinen kielemme. Ensimmäisen käynnin jälkeen orpokodissa juoksin pikkumuseoon itkemään, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt niin karuja elinoloja. Myöhemmin paikalliset rauhoittelivat minua kertomalla, että tämä orpokoti oli yksi Beninin parhaista. Itkin itseni uneen.
Opettelin orpokodin lasten ja henkilökunnan nimiä ja uppouduin runojen maailmaan. Villa Karon kirjastossa on runohylly, joka ilahdutti minua, koska pystyin jatkamaan runokuuriani. Erityisesti Tomi Kontion kirjat veivät mennessään ja toivat hyvää vastapainoa afrikkalaisen kulttuurin opetteluun. Viimeistelin myös omaa esikoisrunokokoelmaani – kunnes erään sähkökatkon seurauksena koneeni ei enää käynnistynyt. Sähkökatkojen palautuessa on virtapiikki, joka käräyttää latauksessa olleen laitteen kuin sädetikun. Opin tästä sen, että Afrikassa on oltava läsnä kaikessa mitä tekee. Multitasking EI kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, sillä aika ei sanele mitään. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkimainingeissa päätin joogatessani ottaa tämän takaiskun tilaisuutena olla enemmän läsnä. Ehtisin istua loppuelämäni yötä vasten apurahahakemusten kalmeassa kajossa.
Lähdin Beniniin
työstämään Geisha-tanssikonserttini kansainvälistä versiota. Olin päättänyt
kääntää teoksen suomenkielisen runokäsikirjoituksen ranskaksi ja englanniksi.
Olin myös utelias paikallisista kielistä, sillä läheskään kaikki eivät puhu
ranskaa, joka opitaan koulunpenkillä. Teokseni on kuuden eri taidemuodon
hybridi. Olen käsikirjoittanut sen teeman runojen kautta miettien
ihmisoikeusrikkomuksia naisia vastaan tasa-arvosta haaveillen. Teoksen ilmiasu
on saanut inspiraationsa japanilaisesta estetiikasta, sillä olen pitkään
harrastanut Geisha-perinteen tutkimista. Esiinnyn teoksessa vartalomaalattuna, mitään
piilottelematta vartalopositiivisuuden puolesta. Olen päättänyt yrittää olla
häpeämättä vatsamakkaroitani julkisesti. Paljas iho on haavoittuvainen, vaikka
se olisi kuinka meikattu. Tanssiessani maali tuhrii minut niin kuin
ihmisoikeusrikkomukset tuhrivat jokaisen naisen sielun. Tasa-arvo ei ole
tottumiskysymys.
Henkilökohtaiset kokemukseni vallan väärinkäytöstä ovat saaneet minut tuntemaan itseni oman elämäni geishaksi. Kuitenkaan en ole valinnut kokopäiväisen viihdyttäjän roolia, vaan koen, että minua yritetään siihen jatkuvasti alistaa muun muassa ikääni ja ulkonäkööni vedoten. Rautainen ammattitaitoni jää toiseksi kun, palaveri alkaa sillä, että beibeä pyydetään keittämään äijille kahvit.
Laulaja-lauluntekijä Emma Salokoski on säveltänyt runoistani lauluja, luoden Geisha-teosta varten oman äänimaailman. Hän säveltää ja esittää teoksen musiikin instrumenttinaan pelkästään omaa äänensä. Hän kirjaimellisesti antaa äänen naisten aseman puolesta taisteluun.
Harjoittelin usein aamupäivisin hänen laulujaan uusille kielille kääntäen merituuliin huutaen. Kaiku alkoi tuoda takaisin uusia versioita lauluista. Huomasin nopeasti kylällä ihanan aurinkoisen Kezia-harjoittelijan kanssa pyöriessäni, etten voisi suoraan kääntää runojani ranskaksi loukkaamatta yhteisöä. Grand-Popossa ei kannattaisi puhua eurooppalaisista ongelmista. Vaikka valtarakenteiden tasa-arvoa musertavat epäkohdat muistuttavat toisiaan, infrastruktuurin puutteiden takia ne kulkevat eri nimillä. Tekninen infrastruktuuri loistaa poissaolollaan esimerkiksi jätehuollon kohdalla – roskat pyörivät pitkin rantoja.
Päätin käyttää kaiken
vuorovaikutusaikani kyläläisten kanssa tutkimalla heidän
yhteiskuntarakenteitaan keskusteluiden kautta, jotta voisin ymmärtää heidän
lähtökohtansa tasa-arvoon. Valitettavasti kylän naisten puheille en koko aikana
päässyt.
Villa Karon
lämminhenkisen henkilökunnan kanssa juttelu jäi aina osastolle: minne
mun pikkarit on jääneet pyykkikuormasta? Alkuasetelma oli syvemmälle
keskusteluyhteydelle epäedullinen, koska tarvitsin heidän apuaan, milloin
missäkin arkisessa asiassa. Avun kysymisen jälkeen keskustelu on jo
ehdollistunut, enkä tietenkään halua velvoittaa ketään jakamaan
henkilökohtaisia asioita elämästään vain siksi, että hän sattuu olemaan töissä
residenssipaikassani. Olen varma, että jos olisin viettänyt pidemmän pätkän
kuin kuusi viikkoa Villa Karossa, olisin päässyt pidemmälle keskusteluissa. Nämä
ovat asioita, joita ei kannata alkaa pakottamaan.
Tämä johti siihen kokemukseen, että kaikkialla on vaan miehiä. Vihanneksia myyvä nainen ei halua keskustella yovon eli valkolaisen kanssa. Ravintoloissa on pelkkiä miesseurueita ja niitäkin vain harvoin. Yleensä ravintolat aukeavat yovoja varten ja Kezia opetti, että jos haluaa syödä jotain muuta kuin riisiä ja kalaa, sen perään kannattaa kysellä jo edellisenä päivänä. Muutaman harvan kerran sain istua seurueessa, jossa oli läsnä afrikkalainen nainen. Surukseni hän oli aina poissaoleva eikä keskusteluyhteyttä sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta ikinä syntynyt. Asiaa eivät auttaneet seurueen miehet, jotka vastasivat aina naisten puolesta. He antoivat ymmärtää, ettei heidän seuralaisinaan tuomien naisten kanssa kannata keskustella. Koin tämän asetelman äärimmäisen hämmentäväksi, koska kuitenkin valkoisen naisen kanssa he keskustelivat enemmän kuin mielellään. Aloin muistaa minkälaiset kokemukset ovat saaneet minut aloittamaan Geisha-tanssikonsertin työstämisen.
Geisha-tanssikonsertin
runoni:
the
Other girls
I’ve heard that the other girls are a little bit better they just tolerate without a shiver I’ve heard they’re the ones that are a little bit older who can beat the race with the turtle and they won’t collapse into their shell when they get scared
The other women are reportedly better they’ll just listen and won’t question They are more beautiful their mascara won’t run over coffee when they try to correct the wrongdoing
I’ve heard that little girls are bad ‘cause they often get so sad over the evil world that they should grow up faster start to match the men just like their mothers
I’ve heard that young women are weak because they let the harassment show They freeze without a reaction collapse under power cry in constriction
They should just be collected squeaking from upsetting the balance of this world
where we can’t breathe
Hiding behind status Wearing power structures As their armors so that from below They can skim Those young girls Who still have the courage To cry for HELP
In a man’s world these problems don’t exist There are only quick&easy solutions that you should already know by heart Understand without feeling anything Swallow without experiencing nothing
Oli alusta asti selvää, että tekstini ei aukeaisi paikalliselle yhteisölle samalla lailla kuin eurooppalaiselle yleisölle. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi jopa loukata paikallisia. Minun olisi siis keksittävä paikallista puhetyyliä hyödyntäen vastine sanomalleni. Keskustelin Possotomen visiitilläni pitkään Oboube Blanchard “Blankku” Djossoun kanssa naisten asemasta. Keskustelu tapahtui kaksi viikkoa Afrikkaan saapumisen jälkeen. Se oli ensimmäinen, joka ei alkanut sillä, että minulle joko myytiin jotain tai kartoitettiin naimisiinmenon mahdollisuutta. Blankulta pääsin utelemaan naisten asemasta kyselemällä hänen perheensä naisista. Hän antoi minulle avainsanat tulevalle vastinerunolleni – La Fille de Demain: Huomisen tyttö sai alkunsa. Blankku myös lauloi spoken word-esitykselleni melodisen minan-kielisen väliriffin, joka rytmittää runoa paikalliseen tapaan.
Afrikkalaisen päivän
kulku on täyteläinen sellaisella tavalla, että energia loppuu joka ilta kello
yhdeksän. Joka päivä tapaa ainakin 50 ihmistä, joista leijonanosa on miehiä.
Paikallisia elinkeinoja on minimalistisesti tarjolla, joten on lähes pakko olla
vähintäänkin muusikko-matkaopas-ravintoloitsija selviytyäkseen. Olin kesätauon
jälkeen ensimmäinen stipendiaatti. Vietin suuren määrän ajasta omillani, joten
koin välillä aika raskaaksi miesten päivittäiset kosinnat. Kun jokainen
keskustelu käsittelee sitä mitä aion ostaa tai milloin mennään naimisiin alkaa
tuntua aika raskaalta olla valkoinen nainen. Erilaisuutta ei pääse minnekään
karkuun ja kulttuurierojen takia on vaikea puolustautua sellaisella tavalla,
joka ei loukkaisi paikallista tapakulttuuria. Onneksi Alphonse antoi keinon
päästä pinteestä. Hymyilin itseni kramppiin. Väänsin kaikista kaupanteko
tilanteista niin huonoa huumoria, että hävettäisi jos harrastaisin häpeämistä.
Mutta olen lähtenyt miettimään aivan muita asioita kuin häpeämisen perinnettä.
Tästä keksin uuden häshtägini #imperfectisthenewperfect, jota minun on
noudatettava, jotta uskallan runoilla ranskaksi, joka on vasta kolmas kieleni.
La
Fille de Demain (vastine the Other girls runolle)
Libre comme l’air Elle veut rester Sans enfants à ses côtes Peut-on rester solidaire et la soutenir?
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo! (Abonner vos conseils, c’est une enfant de demain!)
Malgre son chemin Laissez-tomber vos conseils C’est une fille de demain D’un demain indépendant Liberez sa main!
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
La beauté n’est pas dangereuse Une célibataire peut être sérieuse n’attaquez pas ses faiblesses Elle les guérit avec son intelligence
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
On apprécie sa délicatesse Mmm, chaleureuse avec ses gestes Vulnerable quand même IL FAUT PAS LA TESTER CA VA LA BLESSER
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Le corps ne sait pas mentir Il as toujours raison Les conneries on peut ressentir Le corps est une prison -Nous sommes emprisonnés par la brutale vérité; Pour mettre le coeur à l’aise le corps a besoin de libérte
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Sous la peau, près du couer, dans les yeux Nous sommes des fréres et soeurs La même anatomie En n’importe quelle couleur
Midassi mainbé ékpla oooo éssor bé vi élégni Loooo!
Toisella viikolla Coomi Dick “Dickson” Agbodjakin esitteli minulle nuorten miesten 14-24 vuotiaiden tanssiryhmän. Melkein kymmenen jäseninen kollektiivi harjoittelee lähinnä keskenään paikallisia tansseja soveltaen niitä kaupallisin vaikuttein lavalle. Heillä on käsittämätön groove ja flavour for the stage. Ensimmäisessä kohtaamisessa pojat opettivat minulle tanssejaan, joiden toteuttamiseen tarvitaan duracell-pupun syke ja leopardin agiliteetti. Heidän menossaan tanssin riemu on estotonta, mikä oli ihanaa tunnistaa jälleen uudella tavalla. Ehdotin heille jazztanssituntia. Heti ensimmäisen tunnin jälkeen nuorukaiset suureksi yllätyksekseni toivoivat, että johdattaisin heidät joka viikko jazztanssitekniikan maailmaan. Heidän nöyryytensä jalkojen ojentamista yhdessä pohtiessamme on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Heidän kanssaan työskennellessäni muulloin läpi tunkeva toksinen miesego oli tipotiessään. Vaikka tämä oli visiittini aikana ainoa tilanne, jossa vietin aikaa yksin miesjoukon keskellä en kertaakaan kokenut oloani ulkopuoliseksi. Me stiplailimme hihitellen ja olimme noloja ihan kaikessa rauhassa. Kenenkään ei tarvinnut esittää kuningasta, olimme sulassa sovussa yhdessä tutkimassa uutta maaperää. Jazztanssin liikekieli on kaikessa tarkkuudessaan aikamoinen vastakohta afrikkalaiselle free flowlle, jossa ykkösestä ei kauheasti stressata. Tilanne on monelle ammattitanssijallekin stressaava, kun täytyy löytää sellainen dynamiikan taso, joka vastaa jazztanssin perinteen tulkintaa. Lähestyn monia asioita tanssi-ilmaisun keinoin, joten on tärkeää investoida persoona liikkeen taakse, ettei tanssi jää pelkäksi imitaatioksi liikkeestä. Suurin osa oppilaistani odotti aina minankielistä käännöstä ohjeistuksestani, joten tunneilla he puhuivat paljon keskenään. Olin yllättynyt siitä, ettei se vaivannut minua mitenkään. Sukupuoliroolit eivät kertaakaan nousseet esille heidän opetellessaan minun kehittämääni lyyriseen jazziin venyvää jazztanssin tyylisuuntaa. Heidän kanssaan sain olla yksi kundeista – mikä mieletön etuoikeus. Vihdoin odottamani kulttuurivaihto tapahtui – me vaihdoimme omia tanssikulttuureitamme.
Kun lähtöni alkoi lähestyä, he toivoivat, että kirjoittaisin heille tuntini ylös, jotta he voisivat jatkaa harjoituksia. Viimeisellä yhteisellä tunnilla Kezia kuvasi heille harjoitusvideoita, joista voi sitten lähteä liikkeelle omin päin. Toivon vilpittömästi, että voimme jatkaa treenaamista videokuratoinnin kautta mutta pelkään, ettei heillä ole tällaiseen toimintaan tarvittavia laitteita tai rahaa internettiin. Toivon löytäväni tähän jonkun ratkaisun Suomen päässä, sillä en haluaisi palon sammuvan resurssien puutokseen. Ehkä joku tanssikoulu haluaisi ottaa lahjakkaat pojat kummiryhmäkseen? Ilmoittaudun tämän tanssikoulun vapaaehtoiseen palvelukseen ja lupaan organisoida kulttuurivaihtoa sponsorisopimusta vastaan. Vaikka olin tunneilla opettajan roolissa opin heiltä varmasti enemmän uusia rytminkäsittelytaitoja ja askelia, kuin mitä ehdin itse heille opettaa. Team Afro dancers treenaa mielellään uusien stipendiaattien kanssa lauantaisin klo.12 Lissa Gbassassa ystävyyskoulun löytymistä odotellessa!
Tapahtuman järjestäminen
Afrikassa tuntui siltä kuin osallistuisi kaikkiin olympialaisiin yhtä aikaa.
Sain kokea monta paikallista esitystä, joissa rytmi repi ihoa luistani ja
ilmaisun vapaus kääri sydämeni lohtuun. Kuitenkin esityksen järjestäjän ja
etenkin eurooppalaisen tanssiesityskonseptin esiintyjänä olin aika kauhuissani.
Paikallisten esitysten kulkuun kuuluu satunnaisia hetkiä, jolloin lavalla on
enemmän yleisöä kuin mahtuisi ja esiintyjät jäävät jalkoihin.
Yhteisöllisyys on täällä
jotain sellaista, joka saa minut miettimään mitä sana oikeasti tarkoittaa
suhteessa eurooppalaisiin kokemuksiini. Täällä kukaan paikallisista ei ole
ollut niin väsynyt, että olisi tiuskinut pitkin hampain vastauksia minulle
missään tilanteessa. Kaikki toimintamallit ovat täällä niin erilaisia kuin missään,
missä olen aikaisemmin käynyt, että tämä on osoitus heidän loputtomasta
kärsivällisyydestään. Kukaan ei ole ollut liian kiireinen taluttamaan minua
takaisin kartalle, kun olen joutunut suuntavaistottomuuteni uhriksi. En ole
koskaan ennen saanut tällaista kollektiivista kiltteyttä osakseni.
Koskettavinta tässä havainnossa on se asia, joka tässä yhteisössä myös
pohdituttaa eniten. He ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään. He nukkuvat
savimajojen lattioilla ja keräävät kaduilta roskia myytäväksi, jotta voisivat
ruokkia monilapsisen perheensä. Heillä on minun näkökulmastani kaikki tekosyyt
käyttäytyä huonosti.
Kuitenkin heillä on
parhaat käytöstavat, joihin olen koskaan törmännyt. He ovat myös opettaneet
minua miettimään enemmän ennen kuin valitan veden sulkemisesta. He ovat
opettaneet minut hymyilemään aina kun sähkökatko sotkee kaikki suunnitelmat –
silloin on hyvää aikaa keskustella maailmasta, kun ei ole häiriötekijöitä.
Tuntuu siltä, että yhteisöllisyys tarkoittaa läsnäolon taitoa.
Aisaparini Emma Salokoski saapui Cotonouhun viisi päivää ennen esiintymistämme kuukausikonsertissa ja Grand-Popoon neljä päivää ennen Afrikan ensi-iltaamme. Käytin joka viikko ennen hänen saapumistaan paljon aikaa tapahtuman organisoimiseen. Olisi tärkeää, että saisimme tarjota uudenlaisen elämyksen paikallisille. Siihen tarvitaan esitystilanteessa erilainen työrauha kuin mihin on totuttu. Esityksemme pyrkii interaktiivisuuteen muttei kuitenkaan kestäisi koko kylän osallistumista heille ominaisella tavalla. Lobbasin siis joka käänteessä tulevaa puhumalla satumaisesta taiasta, joka voidaan saavuttaa vaan yhteistyöllä esitystilanteemme rauhottamiseksi. Onneksi esityksemme alkaa Emman säveltämällä kolmenkymmenen minuutin ambient acapella-äänimaisemalla, joka esitetään ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia videoprojisointien kanssa, joissa vesivärit heijastelevat japanilaisen puutarhan tunnelmaa valumalla. Yleisön saapueassa paikalle ilmassa on jo shamaanimainen äänimaailma ja valuva maali on todella rauhoittava näky. Ensimmäinen kohtauksemme on saanut inspiraation Buto-harjoituksesta eli lähinnä sulamme minimalistisesti äänimaiseman ajan. Pelon sekaisin tuntein emme suostuneet tinkimään visiostamme vaan päätimme esiintyä juuri niin, kuin teoksemme kokonaisuus vaatisi.
Neljän kaatosateisen päivän ajan ehdimme Emman kanssa orientoitua uusiin olosuhteisiin. Toimitin hänelle pursuavan läjän tekstiä naisen aseman puolesta kolmella kielellä laulettavaksi ja harjoittelimme vimmatusti lähmä-helteessä, jossa jo sormen ojennus käy heinäpaalin vetämisestä. Sana lämmittely sai residenssikauteni aikana aivan uusia ulottuvuuksia, sillä Lissa Gbassassa työskentely oli kaikessa ihanuudessaan verrattavissa leivänpaahtimessa treenaamiseen. Samaan aikaan kun sulin harjoituksissa atomien pikkuserkuiksi, Samurai-yövartijamme Boubé ja Abdoullaye kulkivat iloisesti pipoissa ja talvitakeissa.
Ensimmäinen
treenipäiväni betonilattialla sujui vuohia pois paimentaessa, he eivät olleet
kutsumassa minua yhteistanssiin. Vuohilta opin sen, ettei päivien kulkua
kannata kovin tarkkaan suunnitella, sillä muuttuvia tekijöitä voi olla vaikka
45 lounastauolla työtilassasi. Vuohille ei kannata huudella, siinä paljastuu
alivoima heti.
Esityspäiviä edeltävinä
päivinä olimme ihmetelleet matalapainetta, joka purkautui murskaavina
sadekuuroina ja pakotti myöntämään maanvetovoiman otteen. Vielä esityspäivänä
sade tulvi harjoitustilaan sisään mutta optimistina jumppasin itseäni
esityskuntoon orpokodin lasten kiipeillessä mukana yogassani.
Innostuin Villa Karon henkilökunnan toiveesta opettamaan Flow Yogaa maanantaisin ja torstaisin läpi residenssikauteni. Nämä kohtaamiset olivat aikani helmiä. Kaikissa muissa tilanteissa henkilökunta auttoi minua. Jooga-tunneilla minä sain keksiä keinoja helpottamaan kollektiivista hartiajumia, joka aiheutuu alkeellisista työvälineistä ja huonoista työskentelyasennoista. Sain kuulla, että yksi joogaoppilaistani, sisäkkömme Agathe haluaisi jatkaa joogan pitämistä lähtiessäni. Minusta tämä oli paras lahja, jonka he voivat toisilleen antaa. Printtasimme Agathelle joogaohjelmia ja kävimme läpi sopivaa tahtia tunnin kuluksi. Viimeisillä joogatunnilla pääsinkin hänen oppilaakseen! Tunnin päätteeksi minulla on tapana jakaa affirmaationi. Nyt pyysin heitä keksimään omat affirmaationsa, jotka voisi yhdessä jakaa tunnin lopuksi.
Power to the women! Lause jäi kaikumaan mieleeni, kun kävelin onnesta soikeana pois Madame Yoga Agathen venyttelytuokiosta. Suomeen palattuani sain kuulla, että joogatunnit ovat jatkuneet ja muitakin kylän naisia kuin henkilökuntaa on kutsuttu mukaan. Toivon kovasti, että myös orpokodin lapset pääsisivät tulevaisuudessa keskiviikkoisin puuhailemaan stipendiaattien kanssa. Keskiviikkoisin ei ole koulua, joten tekeminen on tervetullutta.
Olen tarkkaillut kuinka
lähes kaikki arkiaskareet pakottavat afrikkalaisen naisen kyyryyn; polttopuut
pitää haalia maasta, kasvimaat kitkeä ja luudan vartena toimii nainen. Tämä
observaatio auttoi minua ymmärtämään, miksen kuule heidän ääntään täällä.
Niinpä kirjoitin heille vastinetekstin Geisha-tanssikonsertin kohtaukseeni,
jossa aiemmin puhuin naisiin kohdistuvista kohtuuttomista ulkonäköpaineista.
Kansainvälisessä esitysversiossa puhun siitä faktasta, että lähes jokaiselle
meistä on annettu ääni.
Ils m’ont donner une voix.
Je ne suis pas une poupeé J’ai une corps vivante et une âme puissante J’ai une voix Je réspires, mon coeur bat Je rêve et je peux me blesser
Temps en temps c’est assez a juste murmurer Coucou, je tiens à toi
Normalement ça suffit as parler pour communiquer Ca va un peu un peu? Molo molo!(ihan rauhassa)
Mais il ya des fois Que je suis obliger a criér Pour être entendu Ça me fatigues Ma voix se cassés Les appéls devient silencieux La voix devient du pleur
Molo molo!
Tais-toi et fais toi belle! Les appels sont pour rien Il faut rester silencieux dans le silence tout vas bien
Mais ils m’ont donner une voix Une voix pour murmurer, pour parler; criée et pleurer
Une voix pour chanter
Minulle on annettu ääni En ole nukke Minulla on eloisa keho Ja säkenöivä sielu Minulla on ääni Hengitän Sydämeni lyö Unelmoin Ja minuun voi sattua
Joskus riittää pelkkä kuiskaus Kuiskaus, joka sanoo; “minä pidän sinusta” Yleensä se riittää Voin ilmaista itseäni, kommunikoida muiden kanssa
“Ça va un peu un peu? Molo molo!”
Mutta joskus on pakko huutaa Jotta tulisi kuulluksi Ja joskus ääni hajoaa Vaikenee Muuttuu itkuksi
“Molo molo!”
“Tais-toi et fais toi belle!” Ole hiljaa ja pysy kauniina! Vetoomukset kaikuvat kuuroille korville Pitää pysyä hiljaa
Hiljaisuudessa kaikki on hyvin Mutta minulle on annettu ääni jolla voin kuiskata, puhua, huutaa, itkeä Minulle on annettu ääni jolla laulaa.
Une voix pour chanter
(ranskalainen teksti Wilma-Emilia Kuosa, käännös Emma Salokoski)
Työryhmässämme käväisi
myös kolmas jäsen, joka on tämän runon inspiraation lähde. Hän ei kuullut minua
kolmeen viikkoon.
Esityspäivänä sade lakkasi juuri sopivasti, että Emma pääsi tekemään ulkopodiumilla soundcheckin. Pääsisimme sittenkin esiintymään ulkona, sillä sisälle olisi mahtunut vain murto-osa yleisöstä. Sain apua vartalomaalaukseeni stipendiaatti Outi Sippolalta, joka maalasi kanssani antaumuksella vodun-värejä hyödyntäen minut esitystä varten. Olin heleän vaaleanpunaisen sävyinen vielä kotimatkallakin. Vihdoin olisi aika näyttää yhteisölle, mihin he olivat minua ja Emmaa inspiroineet. Olisi aika antaa ääni naisen asemalle.
Pääsimme aloittamaan esityksen inspiroivan ohjelmiston johtajan Georgetten alkusanojen jälkeen Buto-kohtauksella, jossa työskentelemme silmät kiinni. Afrikkalainen yleisömme räjähti nauruun Emman luoman musiikin aikana kohdassa, jossa hän henkäilee musiikkiaan antaumuksella. Aiemmin ei ollut käynyt mielessäni, mitä kaikkia sävyjä tämä huokailu voikaan sisältää… Oli ihanaa saada alusta asti tuntea yleisön elävän mukanamme tuntemattomassa tilanteessa meille kaikille. Tunnistin silmät kiinni tanssiessani myös oman nimeni huudoista sekä ihmetyksiä siis ootteks te nukahtaneet sinne?
Niin kuin aina
esitystemme alussa yleisö vääntelehtii ja huokailee, kunnes antautuu
transsimaiseen rentouteen kanssamme. Intromme on kuulemma juuri tarpeeksi pitkä
purkamaan alkuärsytyksen teoksen vietäväksi antautumiseen. Kun vihdoin pääsimme
seuraavaan kohtaukseen, oli Grand-Popossa hiljaisempaa kuin koskaan, yleisö
halusi kuulla laulumme. Oli mieletön kokemus saada laulaa kahleiden taakse jättämisestä
kyläläisten edessä. Laulussa koputamme sydämen ovelle ja pyydämme lupaa astua
sisään. Tilanne läikähteli lämpöä yli kielimuurien ja kulttuurierojen. Muistin
kuinka yritin torilta ostaa valkoista vodun-väriä kertoen, että haluaisin
maalata itseni valkoiseksi. Kuvittelin torimyyjän ihmetyksen määrää samalla kun
hän demonstroi savipohjaisia värejä iholleni valkoisuuttani korostamaan.
Teoksen edetessä väri huuhtoutuu iholtani melkoiseksi sekoitukseksi. Pidän
tästä hien aiheuttamasta symboliikasta. Olen myös varma, että tästä syntyi
lentävä lause Ootteko kuulleet siitä yovosta, joka ei mielestään ollut
vielä tarpeeksi valkoinen?
Pääsimme teoksen
esityksessä noin kahteenkymmeneen minuuttiin teknisistä vaikeuksista huolimatta
ja oli aika lausua ”Minulla on ääni” runo Emman kanssa. Pääsin
kohtaan, jossa huudan, että välillä on pakko huutaa, että tulisi
kuulluksi ja välillä vaan alkaa sataa!
Sade pakotti meidät
keskeyttämään esityksen ja pelastamaan laitteistomme sen armoilta. Esitys jäisi
esittämättä. Pöllämystynyt tunnelma vallitsi kaikkiin suuntiin mutta
valitettavasti meillä ei ollut vaihtoehtoja.
Toivomme, että pääsemme tulevaisuudessa esittämään teoksemme yhteisölle, joka teki siitä uuden.
Istun pöydän äärellä ja vilkaisen läppärin näytön yli maisemaa, joka avautuu avoimesta ovesta. Puutarhan puiden oksat heiluvat tuulen voimasta ja saavat aikaan suhisevaa ääntä, joka sekoittuu tuulettimen suhinaan ja hukkuu paikoin myös meren aaltojen pauhuun. Olen kahden kuukauden residenssissä Villa Karossa Grand-Popo -kylässä Beninissä, tällä hetkellä neljän muun suomalaisen taiteilijan kanssa samaan aikaan. Aikomukseni on kerätä täällä viimeiset valokuva- ja äänimateriaalit useamman vuoden työn alla ollutta teoskokonaisuutta varten.
Pakkaan reppuun pyyhkeen, kameran, nauhoituslaitteen, puhelimen, muistivihkon, lukemista ja menen ulos. Kävelen ison, viisi residenssihuonetta yhdistävän parvekkeen portaat alas ja residenssin puutarhan läpi merenrannalle. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hikinoro valuu pian otsaa pitkin. Myös reppu hiostaa selkää, joten siirrän sen pelkästään oikealle olkapäälle, ja tartun sormenpäillä t-paidasta ja heiluttelen sitä niin, että se ei ole enää liimaantuneena selkääni. Selän ja paidan väliin tulvahtava ilma tuntuu miellyttävältä kunnes hikinen t-paita painautuu taas ihoa vasten kuin märkä rätti. Mutta sitten siihen tottuu – ikäänkuin se tulisi osaksi minua.
Kävelen rantaviivaan, jossa hiekka on kosteampaa ja tiiviimpää. Kostean hiekan alue on noin viisitoista metriä leveä loivasti alaspäin mereen viettävä kaistale, johon aallot rantautuvat. Riisun muut vaatteet paitsi uimahousut ja menen alaspäin viettävälle rantakaistaleelle makaamaan. Muuten menisin uimaan, mutta meren virtaukset ovat niin kovat, että ne saattavat viedä helposti mukanaan, ja monia virtauksien mukaan tempautuneita on hukkunut tälläkin rannalla. Aallot huuhtelevat jalkojani lämpimällä merivedellä. Vähän ajan kuluttua tulee isompi aalto, joka vyöryy kokonaan ylitseni ja tempaa samalla hieman mukaansa. Aallon mentyä korvissa ja nenässä on vettä ja olen yltä päältä hiekassa. Asetun vähän ylemmäs istumaan ja seuraamaan meren liikkeitä.
Katselen rantahiekalla siellä täällä lojuvia, meriveden kuljettamia roskia. Mielessäni on näiden kahden ensimmäisen residenssiviikon ajan aina välillä pyörinyt ajatus kerätä näitä roskia, tehdä niistä asetelmia rantahiekalle ja lopuksi valokuvata asetelmat. Olenkin pikku hiljaa alkanut kerätä roskia talteen, ja niitä näyttää kyllä riittävän. Ne ovat enimmäkseen muovisia; lääkepurkkeja, hammastahnatuubeja, pullonkorkkeja, juomapulloja, sandaaleja, hammasharjoja, lääkeruisku, hengityssuojain, kanisteri jne. Yhdessä hammastahnatuubissa lukee isolla ”GLOBAL”. Löydän myös tyhjän muovipussin, jonka avulla kannan ensimmäisen erän roskia läheiseen kaktuspuskaan säilöön. Piilotan puskaan myös reppuni, koska tuntuu houkuttelevalta ajatukselta kerätä seuraava pussillinen ilman painavaa reppua hiostamassa selkää. Käyn tekemässä noin 50 metrin keräyskierroksen, ja kun palaan kymmenen minuutin kuluttua puskan luokse, totean kauhukseni repun hävinneen. Voi ei! Miten tämä on edes mahdollista näin lyhyessä ajassa ja huomaamattani? Se on varmaankin se noin 16-vuotias poika, jonka näin täällä etäältä aiemmin. Vilkuilen joka suuntaan, mutta en näe ketään. Silmäilen myös läheisiä kaktuspuskia siltä varalta että reppu olisi heitetty johonkin niistä, mutta ei. Taisin todella juuri menettää työskentelyvälineeni ja puhelimeni, ja residenssini on vasta alussa. Pettymyksen tunne tulvahtaa kehoon. Mitä oikein voisin tehdä? Eihän minulla ole rahaa ostaa uutta kameraa, ja myydäänkö täällä edes sellaisia digijärjestelmäkameroita, jonka tarvisin.
Kävelen takaisin residenssitalolle, ja nyökkään konemaisesti Eevalle, joka on yksi residenssin asukkaista. Hän istuu huoneensa edustalla isolla yhteisellä parvekkeellamme lukemassa kirjaa, josta hän nostaa katseensa ja tervehtii minua yllättyneenä naurahtaen. Näytän varmaan ihan uitetulta ja hämmentyneeltä koiralta pelkissä uimahousuissa, märkänä ja juuri ryöstettynä. Otan huoneeni avaimen parvekkeella olevasta kukkaruukusta, haen huoneestani pyyhkeen ja menen suihkuun. Nyt haluan olla hetken yksin, pestä rantahiekat pois, saada tunteet hieman tasaantumaan ja muodostaa oman suhteeni tapahtuneeseen ennen kuin alan puhumaan asiasta muille. Huomenna minun oli tarkoitus matkustaa naapurimaahan Togoon ja sen pääkaupunkiin Loméen kuvaamaan, äänittämään ja ihan vaan elämään, mutta nyt ei kyllä huvita matkustaa mihinkään.
Kahden päivän kuluttua istun pakettiauton takapenkillä ja pidän oikeaa kättäni ulkona avoimesta ikkunasta. Auto työntää kättäni eteenpäin niin kovaa vauhtia, että ilma tuntuu olevan menossa vastakkaiseen suuntaan, samoin kuin maisemat, joita katselen. Ilmanvastus on toisinaan kovempi työntäen kättäni välillä vimmaisemmin. Asetan kämmenen sopivaan kulmaan siten että se ohjaa viileää ilmavirtaa hikisille kasvoilleni. Autoa ajaa Villa Karon autokuski Alphonse ja hänen vieressään etupenkillä istuu residenssin kirjanpitäjä Richard. He ovat molemmat paikallisia ja juttelevat keskenään vilkkaasti ranskaa, tai ehkäpä ranskan ja minan kielen sekoitusta. Olemme menossa läheiseen Hillacondjin kaupunkiin, missä Richardilla on jotain pankkiasioita hoidettavanaan, ja minä menen samalla nostamaan rahaa pankkiautomaatista. Menetin melkein kaikki käteiseni repun häviämisen myötä, ja nyt tarvitsen sitä lisää. Harkitsen uuden puhelimen ostamista nyt matkan aikana, mutta uuden kameran hankinta saa jäädä tuonnemmaksi.
Ikkunassa vilisee tienvarsikojuja, käveleviä ja varjoissa oleskelevia ihmisiä sekä peltoaukeamia. Tuntuu hankalalta olla näin kuvauksellisissa paikoissa ilman mahdollisuutta valokuvata – varsinkin kun olen asennoitunut etukäteen, että sitä tulen täällä tekemään. Tuntuu kuin kymmenittäin hyviä kuvia vilahtelisi silmieni edessä heti kun minulla ei ole kameraa käsillä. Mutta olen kuitenkin selkeästi päässyt repun menettämisen aiheuttaman pahimman ahdistuksen yli. Enhän voi asialle mitään, joten miksi jäisin sitä suremaan. Minun täytyy vain keksiä taiteellinen toimintani täällä uusiksi nyt kun alkuperäinen suunnitelma ei ole enää mahdollinen. Tietenkin voisin vain elää ja kokea, ja se kaikki vaikuttaisi jollain tavalla persoonaani ja sitä kautta myös taiteen tai ihan minkä tahansa tekemiseen tai olemiseen myöhemmin. Mutta osaanko vain olla ja elää tällaisessa ajan kuluttamassa ja värikkäässä ympäristössä ilman, että voin halutessani kerätä tallenteita ympäriltäni. Olen kohta parikymmentä vuotta valokuvannut elämän eteeni tuomia paikkoja, asetelmia, ihmisiä ja niiden yhdistelmiä, ja välillä olen myös hakeutunut paikkoihin, jotka olen kokenut kuvaamisen kannalta kiinnostavina. Näin kertyneestä kuvamateriaalista olen poiminut erilleen kuvia, joilla olen virittellyt autofiktiivistä kerrontaa erilaisiin tiloihin ja konteksteihin, missä valokuvat saavat välillä rinnalleen myös tekstejä, ääniä ja installointia. Taiteesta ja sen tekemisestä on tullut osa elämääni tavalla, jossa kokemukseni ja havaintoni ja niiden pohjalta syntyneet teokset ohjailevat toisiaan. Näin on toki jokaisen taiteilijan kohdalla, mutta joidenkin kohdalla oma arkielämä näkyy suoremmin teoksissa, ja minusta usein tuntuu, että olen hyvin suora monessakin mielessä. Mutta toisaalta… ehkä usein esitän suoria ja selkeitä ajatuksia ikään kuin jonkinlaisena ehdotuksena tai peilaamispintana johonkin tiettyyn kontekstiin sen sijaan, että sanoisin jotakin ympäripyöreää. Näin sanomani asiat ovat enemmänkin asioiden ja ilmiöiden esiintuomista ja niiden ainakin osittain ulkopuolelta tarkastelua, kuin kiveen hakattuja mielipiteitäni. Ajattelen, että olemme kaikki reaktiivisia olentoja, jotka toimivat suhteessa vallitsevaan tilanteeseen niin, että eheä ja aina samana pysyvä ehdoton minä on silkka mahdottomuus – eikä se tunnu edes toivottavalta nyt kun ajattelen ihmisen taipuvaisuutta jääräpäisyyteen ja vihanpitoon toiseuden äärellä. Ihmisellä tuntuu olevan taipumusta nähdä tuttu ja turvallinen aitona ja samalla pitää ”epäaito” riittävän etäällä tai suorastaan kieltää se. Tällainen käsitys aitoudesta, joka linkittyy myös käsitykseen rehellisyydestä, tuntuu perustuvan eheyden ideaan, jossa identiteetti muodostuu enimmäkseen poissulkemisten kautta. Se vie poispäin hengittävästä sisään-ulos -liikeestä ja uuden oppimisesta. Voisin verrata tätä siihen, että kun olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja kulttuurissa 24-vuotiaaksi asti, olen aistinut tässä herätysliikkeessä vallitsevan tendenssin, jonka mukaan ajatellaan ja koetaan vanhoillislestadiolaisten olevan rehellisempiä kuin muut. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että kun on jokin käsitettävän kokoinen yhteisö, ihmisten välille muodostuu helpommin luottamuksellisuutta kuin suuremman ihmismäärän keskuudessa, jossa ihmisiä tulee ja menee enemmän. En ajattele, että emme saisi olla rajoittuneita, vaan pikemminkin niin että meidän tulisi hyväksyä sekä toistemme rajoittuneisuus että rajattomuus ja niiden väliset yhdistelmät. Oman sisäisen maailman tutkiminen ja mahdollisimman kattava tiedostaminen itsereflektion kautta on mielestäni avain sellaiseen auki olemiseen, joka ei sulje pois jonkinlaisten itselle sopivien rajojen, tapojen ja fokuksen säilyttämistä omassa henkilökohtaisessa elämässä.
Liittyen aiempiin ajatuksiini arjen dokumentoinnista; tietenkin myös muut kuin taiteilijat elävät elämän ja dokumentaaristen tallenteiden avulla tapahtuvan elämän tarkastelun välisen vaihtelun kautta. Esimerkiksi sosiaalisissa medioissa itseilmaisu ja oman visuaalisen ja tekstuaalisen ajattelun esittely yleisölle on monille arkipäivää. Ja koska sosiaalisissa medioissa on usein lähtökohtaisena oletuksena oman elämän ja arvomaailman eli oman identiteetin hahmottelu ja esittely, tapahtuu vuorovaikutus muiden digitaalisten hahmojen kanssa siellä yleensä siltä pohjalta. Jokaisessa kulttuurissa ja ajassa ovat vallalla tietynlaiset arvostukset, ja karkean kaksijakoisesti sanottuna voimme joko rakentaa itsestämme kuvaa, joka täyttää nuo vallalla olevat ihanteet ja niihin liittyvät odotukset, tai sitten voimme tarkoituksellisesti tai tahattomasti luoda sellaisia mielikuvia, jotka ovat yleisestä näkökulmasta katsottuna heikkoja ja huonoja – tai yleisiä moraalikäsityksiä horjuttavia. Vastustus yleistä kauneudentajua ja sen vaalimista vastaan liittyy usein pyrkimykseen muodostaa omanlainen visuaalinen ja aistillinen maailma – tai sitten käsitteellinen maailma, jossa visuaalisuudella ei ole niin paljon merkitystä tai se on hyvin minimalistista. Itse en kuitenkaan ajattele dualistisesti käsitteellisyyden ja esteettisyyden olevan välttämättä vastakkaisia voimia tai suuntia. Enkä myöskään ajattele esteettisyyden automaattisesti liittyvän kapitalistisen mainonnan lainalaisuuksiin, koska visuaalisuudelle ja yleensäkin ympäristölle sekä aistillisuudelle hereillä ja herkkänä oleminen parhaimmillaan vapauttaa ihmisen liiallisesta tuotteiden ostelusta ja purkaa mainoksien tyrkyttämien tuotteiden ja palveluiden sekä yksilön välistä riippuvuussuhdetta, jossa turtuneisuus vain koventaa panoksia. Ajattelen, että yksi itseilmaisun merkittävistä merkityksistä piilee sen eheyttävässä ja hoitavassa vaikutuksessa, ja tätä hoitavaa vaikutusta ei tapahdu, jos teoksen tekijä ja sen katsoja ei ole omalle senhetkiselle sisäisyydelleen tarpeeksi kommunikoiva ja kuunteleva. Toki sisäiseen tilaamme väistämättä vaikuttaa ulkoiset olosuhteet, joten ei ole olemassa puhtaasti sisäsyntyistä itseilmaisua, vaan kyse on aina myös ulkoisen reflektoinnista. Ja lisäksi taide, tai mikä tahansa luova itsen ja maailman ilmaisu, on merkityksellistä sen tekijöille ja yleisölle hyvin eri tavoin ja hyvin monitasoisesti.
Olen tämän matkani aikana kiinnittänyt huomiota siihen, miten tärkeitä älypuhelimet tuntuvat olevan monille nuorille. Jos joskus otan henkilökuvaa jostakin paikallisesta nuoresta, hän usein pitää puhelintaan jollakin tavalla näkyvillä, ja sillä tuntuu olevan merkittävää status-arvoa hänelle. Myös vanhanmallisia puhelimia, ilman mahdollisuutta käyttää internettiä, näkee täällä Beninissä ja muualla Afrikassa usein. Suomessa sellaisen näkeminen herättää yleensä hilpeyttä ja uteliaisuutta. Olen sen monesti huomannut, koska itselläni oli pitkään käytössä tällainen vanhanmallinen puhelin. Ostin ensimmäisen älypuhelimen viime syksynä ennen kuukauden mittaista Italian matkaani, suurelta osin sen takia, jotta pystyisin matkallani helpommin löytämään yöpaikkoja ja liikkumismahdollisuuksia maateitse maan ympäri matkustaessani. Ehkä beniniläisille ja varmasti monille muille afrikkalaisille älypuhelin edustaa jonkinlaista digitaalista vapautta, yhteyttä ulkomaailmaan ja laitetta, jonka avulla voi ottaa etäisyyttä ja vaihtelua ympärillä vallitseviin olosuhteisiin. Samaan aikaan se luultavasti toimii monien käytössä apuvälineenä entistä tiiviimmän yhteydenpidon pitämisessä läheisten kanssa, sekä tutkivamman ja tarkemman katseen suuntaamisessa itseä ja omaa ympäristöään kohti, sekä porttina samaan kollektiiviseen tietoisuuteen, tietoyhteiskuntaan, minkä niin sanottujen kehittyneiden maiden asukkaat enemmän tai vähemmän keskenään jakavat. Sosiaalisia medioita käytetään tietenkin hyvin eri tavoin, ja niissä on helppo ajautua hakemaan lajitovereiden hyväksyntää tavalla, joka saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä epätasapainoisena täyttymyksenhakukierteenä. Kasvotusten ihmisten kanssa kohtaamiseen ja ympäristön suoraan havainnointiin perustuvan suhteellisuudentajun hämärtyminen saa helposti lisäkierroksia, mitä syvemmälle representaatioiden ja simulaatioiden maailmaan mennään. Tätä on kuitenkin hyvä verrata esimerkiksi taidemaailmaan uppoutumiseen, joka on myös representaatioiden ja simulaatioiden maailma. Sosiaalisten medioiden ja muiden digitaalisten rinnakkaistodellisuuksien kanssa kyse on loppujen lopuksi siitä, miten käytämme uusia maailmoja ja niiden kerrostumia avaavia teknisiä välineitämme, ja millaisen tasapainon luomme suoran ja välillisen elämän kokemisen välille.
Täällä Grand-Popossa paikalliset ihmiset tuntuvat muistavan meidän residenssiasukkaiden nimiä hämmästyttävän hyvin. Välillä joku heistä tulee yllättäen tervehtimään nimellä, vaikka et ole nähnyt henkilöä kuin kerran lyhyesti ja monta viikkoa sitten. Tähän varmasti vaikuttaa se, että meitä on täällä residenssissä maksimissaan viisi kerrallaan, ja meidän kanssamme on kannattavaa tehdä kaikenlaista pikkubisnestä, kuten oppaana toimimista tai pähkinöiden, hedelmien, marjamehujen, kankaiden tai käsitöiden myymistä. Mutta luultavasti samaan aikaan vaikuttaa myös se, että täällä paikalliset eivät päivittäin kaada päähänsä samanlaisia määriä oman välittömän kokemusmaailman ulkopuolisia informaatiosuihkuja kuten monet esimerkiksi eurooppalaiset tekevät. Ja että uusia ihmisiä ei täällä pikkukylässä todennäköisesti näe jatkuvalla syötöllä. Lisäksi olen kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten suvereeneja tanssijoita monet paikalliset kyläläiset ovat. Paikallinen ilmapiiri tuntuu tukevan hyvin monenlaista kehon liikuttelua musiikin tahdissa. Juhlissa on usein akustinen rumpuryhmä paikalla, joka saa osan juhlijoista veivaamaan ja hytkyttämään vartaloaan jo juhlien alkuvaiheessa. Luultavasti siitä on tullut luontevaa osittain sen takia, että tanssi on usein läsnä paikallisissa uskonnollisissa menoissa. Lisäksi musiikilliseen rytmiin uppoutumista kohtaa myös kalastajien keskuudessa heidän laulaessaan ja vetäessään verkkoja ylös merestä metallikellojen kilinän tahdissa.
Repun menettämisestä aiheutunutta ahdistusta lievitti olennaisesti päätös aloittaa kirjoittamaan täällä. Olen aina pitänyt kirjoittamista kiehtovana itseilmaisun muotona muun muassa sen välineteknisen yksinkertaisuuden takia, ja nyt viimeisen vuoden aikana olen aina välillä ajatellut, että voisin koittaa, miltä tuntuu kirjoittaa kertovaa tekstiä. Aiemmin olen kirjoittanut lähinnä runoja, opiskeluun liittyviä tekstejä ja jonkin verran myös lehtiartikkeleita ennen kuvataideopiskeluja ja niiden aikana, mutta nyt on selkeästi sopiva aika ja paikka sille, että kirjoitan ihan vaan kertomalla elämäni tapahtumista ja päähän juolahtavista ajatuksista. Toki niissä runoissakin, joita aina silloin tällöin kirjoitan, on narratiivisuutta. Erona on lähinnä se, että kun ajattelen kirjoittavani runoa, kirjoitan kronologisesti poukkoilevampaa ja vapaammin assosioivaa tekstiä. Mutta nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa välillä ikään kuin seikkaperäisemmin.
Muutama päivä repun häviämisen jälkeen olen käymässä Beninin naapurimaassa Togossa ja sen pääkaupungissa Loméssa. Saan Messenger-viestin Eevalta, jonka toinen puhelin minulla on lainassa.Viestissä hän kertoo, että reppuni on löytynyt. Näen viestin vilaukselta puhelimen näytöllä, kun istun nettikahvilassa ja minut juuri kyydittänyt mopokuski kertoo minulle veljestään, joka asuu Suomessa Tampereella. En voi olla tarkastamatta luinko oikein, ja koska olen jutellut mopokuskin kanssa jo jonkun aikaa, toivotan hänelle hyvää päivänjatkoa; en halua alkaa selittää hänelle reppuasiaani. Avaan Messengerin nyt kun minulla on vielä hetken aikaa wifi-yhteys käytössä. Kyllä! Niin siinä lukee. Tuntuu uskomattoman vapauttavalta. Jos repussa on kaikki vielä tallella, voin unohtaa kaikki hankalat säätämiset uuden puhelimen etsimiseen ja käyttöönottamiseen liittyen sekä jatkaa valokuvausta ja äänien keräilyä.
Myöhemmin saan kuulla, että repun vienyt poika oli palauttanut sen vanhempiensa kanssa residenssin johtajan kotiovelle, ja siinä oli kaikki tallella. Luulen, että sen palautumiseen oli suurelta osin vaikuttanut se, että Grand-Popossa asuva nuorimies Gustavo sanoi minulle aiemmin menevänsä puhumaan kylän pojille siitä, miten vakava juttu se on jos poliisi saa noin arvokkaiden tavaroiden varastamisesta kiinni. Repusta oli tosiaan tehty ilmoitus poliisille, ja pari tuntia häviämistapahtuman jälkeen paikansimme residenssitalolla repussa olevan iPhoneni Geosignal-nettisivuston avulla. Se kertoi puhelimen olevan Grand-Popon ja läheisen Comén kaupungin välillä. Tulkitsin tilanteen niin, että joku oli todennäköisesti viemässä reppua Coméen, ja ehkä siitä vielä eteenpäin, jotta saisi myytyä tavarat. Ja että puhelimen paikannus loppui jostain syystä matkan aikana, kun se ei enää liikkunut. Minä olin jo luopunut toiveista saada reppua takaisin, mutta Gustavo oli optimistisempi ja kävi puhumassa nuorille pojille erityisesti siellä päin, missä puhelimeni paikannuksen perusteella oli ainakin jossain vaiheessa ollut. Palattuaan puhuttelureissultaan hän tuli kertomaan minulle yhden pojan reagoineen epäilyttävästi, ja että meidän pitäisi mennä sinne yhdessä huomenna. Olin kuitenkin jo sopinut meneväni Loméen seuraavana päivänä, ja suhtauduin hieman skeptisesti Gustavon puheisiin, koska mieleeni oli jo juurtunut ajatus siitä, että reppu oli viety Coméen tai ehkä pidemmällekin, ja sieltä sitä olisi todella vaikea löytää. Ajattelin myös, että jos reppuni tosiaan oli tällä kyseisellä pojalla, ei minun läsnäoloni häntä jututtaessa välttämättä edistäisi sen palautumista. Sanoin siis Gustavolle, että menisin Loméen niin kuin olen majoittajani kanssa sopinut, ja painotin että ei mitään väkivaltaisia toimia jos hän jatkaa kuulustelujaan. Hän selvästi ymmärsi tämän, enkä usko että hän olisi moisiin toimiin muutenkaan turvautunut. Tuntui kuitenkin tarpeelliselta sanoa tämä, koska olen täällä ollessa nähnyt vanhempien ihmisten lyövän lapsia.
Loméssa nettikahvilassa iloisena greippijuomaa juodessani ja puhelinta näpytellessäni ajattelen, että Gustavo oli luultavasti ollut oikeassa siihen liittyen, että oli puhunut myös repun viejälle, sillä todennäköisesti poika oli palauttanut repun puhuttelun takia. Soitan Gustavolle saman tien. Yhteys on huono eikä hän ymmärrä mitä sanon, koska vastaa että niin, jos et ole täällä kanssani hoitamassa sitä asiaa, sitä reppua on vaikea saada takaisin. Lähetän hänelle perään viestin jossa selitän, että reppu on palautettu Villa Karoon, ja että palaan itsekin sinne huomenna.
Nyt kun viikko Lomén matkan jälkeen kirjoitan tätä residenssihuoneessani, on jo yö ja kello on kohta kaksitoista. Viimeisen tunnin aikana lintu on lentänyt kahdesti avoimesta ovesta sisään residenssihuoneeseeni. Kyseessä on ollut kaksi eri trooppista pikkulintua, jotka molemmat tekivät hämmästyttävän samankaltaisen vierailun, joka kesti noin puoli minuuttia. Istuessani oviaukon edessä kirjoituspöydän ja tietokoneen äärellä, säikähdin molemmilla kerroilla pimeydestä ylitseni pujahtavaa olentoa ja kauhuissani painauduin heti hieman kasaan ja käännyin katsomaan mitä katonrajassa tapahtuu. Huomatessani että kyseessä on pikkulintu tarkkailin sitä, jotta tietäisin koko ajan missä se on sillä pelkäsin, että lintu – sekin kauhun vallassa – tekee jotain ihan silmitöntä kuten törmää minuun. Ja vaikka törmäys ei todennäköisesti juuri sattuisikaan, niin silti molemmilla kerroilla kyyristelin pöytäni ääressä ja seurasin kauhistuneena pää pyörien kuinka vieras olento räpiköi huoneen yläosassa ympäriinsä laidalta toiselle kunnes se löysi reitin takaisin ulos oviaukosta. Huone on aika korkea ja rakenteeltaan harjakattoinen. Harjan kohdalla korkeutta on noin viisi metriä ja siitä kohdasta roikkuu kahden metrin pituisen metallitangon päässä pyörivä kattotuuletin, jonka siivet ovat reilun puolen metrin mittaiset. Molempien lintujen vierailun aikana tuuletin oli päällä ja ne pysyttelivät sen yläpuolella. Jälkimmäinen hämmentyi luultavasti tuulettimesta niin paljon, että kopsahti vähän ennen tiensä ulos löytämistään kattoon ja vinkaisi. Lapsuudessa lintu lensi kotitalomme sisälle pari kertaa, ja muistan ne jotenkin maagisina ja jännittävinä tapahtumina. Ehkä se outous ja taika tulee siitä, että asiat ovat hetkellisesti vinksallaan, ja jotakin mitä ei pitäisi olla jossakin, on juuri siellä. Mutta tavallaan oli ihan loogista, että linnut kävivät vierailemassa täällä, koska nyt illalla satoi usean tunnin ajan, ja hyönteisiä on nyt näkynyt normaalia enemmän parvekkeella ja huoneessani.
Saku Soukka vietti Villa Karossa kaksi kuukautta keväällä 2019.
