African culture Archives - Sivu 12 20:stä

maalis302015

Harjoittelijan haavissa, osa 3: Sari Palmgren & Jukka Peltola

Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.

-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.

Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.

Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.

maalis102015

Sunnuntaikävelyllä – eli kuplaan ja takaisin: matkakertomus helmikuun 22. päivän 2015 aamulta

Siinä vaiheessa, kun tajunta palaa unen rajamailta, on vielä kaikissa suhteissa hämärää. Mitä luulin erään opiskelututtavani pelästyneiksi huudoiksi unessani, olikin kukko, tuo ikiaikainen herätyskello tropiikin sähköttömissä öissä. Vaikka voimajohdot on vedetty Grand-Popoon jo 1980-luvulla, ei ole millään tavalla epätavallista herätä hikisenä tuulettimen pysähdyttyä ja napsutella turhaan valokatkaisinta. Mutta vaikka auringonkajo horisontissa voimistuu kellon lähestyessä seitsemää, ei henkinen hämärä hälvene helposti. Olin uutuudenkarheassa asuinhuoneessani, neljänkymmenennenkuudennen Grand-Popon aamuni alkaessa, vielä häilymässä siinä kulttuurisen integraation rajussa vaiheessa, jota kutsutaan nimellä kulttuurishokki.

Ensimmäiset viikot uudessa kulttuurissa ovat turisminkaltaista kuherruskuukautta: kaikki on uutta, erilaisuudessaan kiehtovaa ja jokainen päivä tuntuu sisältävän viikon verran informaatiota. Silloin pyrkii ottamaan rennosti ja (siteeratakseni stipendiaatti Totte Rautiaista) ”maadoittamaan itsensä”. Mutta siinä missä vaikkapa stipendiaatin kuukauden oleskelu raamittaa suhtautumisen ympäristöön melko väliaikaiseksi, ja tietoisuus siitä vaikuttaa vastavuoroisesti toimintaan ympäristön kanssa, on harjoittelijalla edessä muutaman viikon päästä salaman lailla iskevä välähdys: asiat muuttuvat arkisiksi, ja toiseus alkaa ahdistaa, kun sitä tietää vielä kestävän monta kuukautta. Vieras toiminta-, arvo- ja viestintäkulttuuri väsyttää ja luo epätietoisuutta. Samaan aikaan työpäivät muuttuvat toisteisiksi, yllätyksellisyys vähenee ja rutiineita syntyy. Koti-ikävä tutun ja sitä kautta turvallisen piiriin kasvaa. Ajatuksissaan huutaa: mikseivät asiat vain voisi toimia kuin Suomessa! Tai jossain muussa edes vähänkin tutummassa. Olin käväissyt tammikuun loppupuolella soittokeikalla Grand-Popon katolisessa kirkossa, ja kahdessa katolisessa maassa asuneena toi pelkkä messun symbolinen tuttuus voimakkaita liikutuksen tunteita. Tänä sunnuntaina oli kuitenkin vuoro jollekin muulle. Stereotyyppisen suomalaiselle kaipuulle lähteä ulos kääntyäkseen sisään. Tarpeelle mennä yksin korpeen, vaaroille ja soille, ja taivaltaa itse valitsemaansa polkua omassa hiljaisessa sielunrauhassaan. Jääköön Grand-Popon lukuisat kirkkokunnat tänä sunnuntaina väliin: suomalaisen kirkko on metsä – tai sen puutteessa palmuinen hiekkakannas.

Valtameri ja pilvet käyvät myrskyisää kisailuaan

Matkalaukkuni syövereistä vihdoin esille kaivetut vaelluskengät sujahtivat jalkaan, vettä mahtui mukaan parikin pullollista ja suojakertoimet oli levitetty. Kello oli 7:20, eivätkä pilvet taivaalla vaikuttaneet väistyvän. Se merkitsi raikkaampaa, viileämpää ilmaa ja täten mukavampaa vaellusta. Sateenkin mahdollisuus oli yllättävän miellyttävä ajatus. Kylänraitilla oli pyhäaamuna vielä hyvin rauhallista, kun kurnaiseva mahani muistutti aamiaisen puutteesta. Katolisen kirkon kulmalla oli muuan mama tullut tönöttämään myyntikojuunsa, ja ravintoarvoiltaan paremman puutteessa ostin 0,15 euron yhteishintaan neljä munkinkaltaista rasvaista vehnäpalleroa. Ihme kyllä ne pitivät nälän poissa aina iltapäivän alkuun saakka.

Ohittaessani Gbeconin kylää lähestyin tutkimusmatkailijan ensimmäistä kiintopistettä: tuntemattoman alkua. Kylätien päässä oleva turkoosi katsomo oli tullut tutuksi heti kolmantena Grand-Popon päivänäni, kun Beninin suurimpiin kuuluvat vodun-juhlallisuudet isännöivät tuhansia uskollisia animisteja. Se oli toiminut aamuisen juoksureittini hyvänä kääntöpaikkana lukuisia kertoja, mutta vielä enemmän kiehtoi sen takaa alkava maisema. Kylän päättyessä hiekkakaistale Mono-joen ja valtameren välissä kapeni erämaankaltaiseksi hiljaisuudeksi, johon yksinäinen mopo posotti silloin tällöin. Hymyilin onnellisena: tästä alkaisi autuas autius – ainakin seuraavaan kylään saakka.

Joinain satunnaisina päivinä, ehkä kerran pari viikossa, huomaa Grand-Popossa olevansa tilassa, jota myös Afrikka-ahdistukseksi kutsutaan. Jotkut neuvovat lähtemään tuolloin reissaamaan, jotkut syömään jossain korkeatasoisessa ravintolassa, jotkut vetäytymään länsimaalaiskuplaan hyvän hotellin uima-altaalle kirjan kanssa. Olemaan irti beniniläisestä todellisuudesta hetken ajan, koska se on kuukaudenkin jälkeen vielä niin vieras. Afrikka-ahdistuksen koittaessa työpäivänä, on helppo vetäytyä kirjastoinventaarion maailmaan tai sähköpostivastailuihin, mutta ruokatauolle lähdettäessä jokainen kylänraitin lasten yovo yovo bonsoir! herättää selittämätöntä ärsytystä ja halua astua mahdollisimman pian johonkin uneliaaseen ravintolaan lukemaan länsimaista faktakirjallisuutta ruokaansa odotellessa. Epämukavuusalueen tullessa vastaan on reaktioina paeta tai taistella. Pakeneminen on usein helpompaa, kun vieras kommunikaatio tulee niin lähelle. Se on aktiivista ja käännekohtia etsivää, pyrkii murtautumaan läpi näkymättömistä muureista, jotka suomalainen toisesta tunnistaa ja joita kunnioittaa. Se on hälyjä ja ääniä, yritteliäisyyttä, kiertäviä kauppiaita. Joka ainoa haluaa olla opas, joka ainoa voi opettaa rumpuja. Milloin ollaan tosissaan ja milloin ei, mikä on kohteliasta ja mikä töykeää? Koodeksi sanojen takana on erilainen, ja eri asiat ovat tabuja. Toimintatavat alkavat väistämättä muuttua: oppii sanomaan mielipiteensä suorempaan, kieltäytymään useammin ja vetämään selkeämpiä rajoja.

Askel siirtyy toisen eteen, ja maisemaa on aikaa tarkastella. Meri kuohahtelee oikealla puolella säännöllisesti, rauhallisena mutta päättäväisenä. Linnut lentelevät joen yllä, allaan pari verkkojaan kokevaa kulkijaa kanooteissaan. Siinä välissä satakunta metriä punertavaa hiekkaa erottamassa vesistöt toisistaan. Pilvinen sää raikastaa ilmaa selkeästi, mutta merellä näkyneet salamaniskut eivät lähenny rantaa. Kuinka en Suomessa ole muka ehtinyt mennä vuosikausiin vaeltamaan! Mono-joki ja talot sen vastarannalla tuovat mieleeni Koitajoen leveän virran Ilomantsin Mekrijärven kylän liepeillä, jossa äitini äidin suvun runonlaulajat välittivät osaamistaan kansanperinteen kerääjille. Kuin kohtalo olisi kuullut assosiaationi: suullisen tradition ulkopuoliselle erottuvin muoto näillä xwla-kansan mailla, vodun, ilmoittaa itsestään kellojen, rumpujen ja laulun muodossa Befan kylän niemestä. Taaskohan siellä on Zangbéto, tuo kylien yövartijahenki, pyöriskelevä ja pinkoileva hunnutettu olkikasa, joka ei sylje sodabilasiin? Ei näköjään: kylänristeykseen tullessani Befasta kääntyy suuria, vihreitä lehtiä huojuttava kulkue, miehet yläruumis paljaina ja kietaisuhame vyötäisillään, naisilla samankaltainen kangas hieman ylemmäs vedettynä – tai sitten ei. Muutamat huojuvat ja poukkoilevat kulkueen ulkopuolella; vaikuttaa transsilta. Kulkueen keulassa kannetaan vielä toistaiseksi elävää vuohta. Tilanne on vähintäänkin kuumottava, sillä näissä tilanteissa ei koskaan voi olla varma, ovatko ne lainkaan tarkoitettu ei-initioitujen yovojen silmille. Poukkoilijoilta tulee vimmaisia, lähes psykoottisia katseita ja eleitä, muutamat viittovat minua poistumaan hyvän sään aikana. Otan muutaman hölkkäaskeleen pusikkoon päin, ja kulkue jatkaa matkaansa kohti Gbeconia.

Lähestyessäni seuraavaa kylää, Alongoa, liittyy seuraani hetkeksi nainen tyttärineen. Tyhjiä koreja kantaen he suuntaavat kohti kalastajien kellon kilkatusta. Lapsista vanhin irroittaa toisen kätensä päänsä päällä olevista koreista ja laittaa sen omaan käteeni. Hän tihentää askeleitaan pysyäkseen kävelyni vauhdissa, ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä omaan reippauteensa. Tien ylittää pesue pienimpiä koskaan näkemiäni porsaita, lähes vastasyntyneitä. Nuoret kalastajapojat pyytävät minua jäämään vetämään nuottaa. Olen kuitenkin niin fiksautunut kävelyni päämäärään, että sanon harkitsevani asiaa paluumatkalla, jos puuha on vielä kesken. Päästyäni hetkeksi jälleen yksinolooni kuuluu pian erään talon ovelta ”Yovo, kssssssssstt!” ja käsi viittoo käymään. Minusta tulee hetkessä pihapiirin yllätysvieras. Palmunlehvä- ja ruokomuurin sisällä on kaksi asuinrakennusta, ulkokeittiö ja varastorakennus. Hiekkapihalla tepastelee pari kanaa ja vuohi. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei löydy. Toiminta tapahtuu ulkona. Perhekunnassa pyörii leskimama, lapset puolisoineen sekä pienet lapsensa. On vaikea hahmottaa, ketkä ovat lapsia ja ketkä lapsenlapsia. Kommunikoin minan kielen alkeistaidollani sen minkä pystyn, vaikka osa perheestä höpöttää minulle (kiusallaan?) xwlaa. Minulle kaupustellaan keksejä ja Coca-Colaa, mutta päädyn ostamaan kuivatusta maapähkinätahnasta tehtyjä patukoita. Pullo sodabia otetaan esille, ja shotillinen korpipalmun kyyneleitä päätyy ensin talon isännälle. Seuraavaksi kaadetaan vieraalle, ja muistan toteuttaa opetetun etiketin: ensin liraus maahan esi-isille, sitten hömpsy kitusiin, ja lopuksi pohjat vielä kerran vainajain henkiä kunnioittaen maahan. Ponu humahtaa päähän aika vikkelästi. Heitän perheelle lahjaksi taskuni pohjalta 600 frangia, eli vajaan euron. Se palvelkoon sekä maksutoimituksena, kiitoksena kestityksestä että köyhäinapuna. Minua yritetään ennen lähtöäni vielä naittaa sekä leskirouvalle, ilmeisesti puoliksi vitsillä, että talon parikymppiselle yksinhuoltajatyttärelle, selkeästi enemmän tosissaan. Väistelen kosioehdotuksia kohteliaasti ja hyvästelen spontaanin isäntäväkeni. ”Että tällainen sunnuntaiaamu, mitenkäs teillä Suomessa?” myhäilen itsekseni.

Ahdistus vieraassa kulttuurissa on ehkä ennen kaikkea tunnetta kontrollin puutteesta. Siihen sisältyy epävarmuus asioiden mennessä usein ennustamattomilla tavoilla. Se on vaikeutta sietää sosiaalisissa tilanteissa viestinnällisenä altavastaajana olemista. Eikä sopeutumista voi vain puskea kovalla työllä ja halulla, vaikka ne toki auttavatkin: asioiden täytyy vain antaa tapahtua. Uusi kulttuuri ei lataudu aivojen käyttöjärjestelmäksi hetkessä, vaan siinä kestää aina kauemmin kuin haluaisi. Matkustaminen on erilainen ja jokseenkin helpompi asia. Silloin voi aina paeta uuteen uutuuteen ja toivoa kukkulan takaa avautuvan jotain aivan muuta – vaikka siellä odottaakin aina se seuraava kukkula. Silloin paikannimistä tulee irtosuhteita, joihin ei halua sitoutua ja joille ei avaa sydäntään. Paikkakunnalle jäädessään on pakko kohdata omat heikkoutensa, itsekkyytensä, epävarmuutensa ja avuttomuutensa. Se epämukavuusalue on välttämätön, jos haluaa tuntea vihdoin olevansa TÄÄLLÄ, siellä missä on, vailla jatkuvaa kaihoa muualle, ja kohdata sen sellaisena kuin se on, eikä jonain yksinäisenä irtokuplana kulttuurin sisällä.

Tie päättyy kolmen tunnin kävelyn jälkeen Avlo Plage -nimiseen kylään. Jatko Bouche du Roihin, paikkaan jossa joki laskee mereen, pitäisi taivaltaa hiekassa tarpoen. Ecolodge d’Avlo -kyltit tien varrella olivat herättäneet kiinnostukseni siitä, millainen ekoturismin keskus Avlossa oikein sijaitseekaan. Jos siellä voisi hörppäistä vaikkapa kahvit kuin tunturikeskusten hiihtomajalla ladunlykinnän lomassa. Lähellä kääntöpaikkaa kaksi mopokuskia alkavat hieroa kanssani kauppoja paluumatkasta. Keskustelemme hetken kaikesta maan ja taivaan välillä, muun muassa Togon poliittisesta tilanteesta, ja sanon yrittäväni vielä käydä perillä asti. Toinen tulee oppaaksi näyttämään joenrannan, ja hoksaan, että itse Avlo on toisella puolella jokea. Katselen kylää, joka näyttää aivan samalta kuin edellisetkin. Nälkä alkaa kurnia. Jääköön tuo kukkula valloittamatta, sillä sen takanahan on aina toinen. Tingin hetken kyydin hinnasta, hyppään mopon selkään ja kymmenen minuutin päästä olen taas Grand-Popossa, paikassa joka tuntuu taas hitusen enemmän kodilta kuin auringonnousun aikaan.

”Tehän voisitte olla veljeksiä, ihan samanlaiset nenät ja hartiat.”

Teksti ja kuvat: Santeri Kaipiainen, Villa Karon harjoittelija

tammi272015

Kaikki alkaa merestä: harjoittelijan panoraama akklimatisaatiovaiheessa

Kevään 2015 harjoittelija Santeri Kaipiainen pohtii ensikokemuksiaan Grand-Poposta, Beninistä ja Afrikasta.

Päivä alkaa merestä. Aurinko nousisi rantaviivan suuntaisesti, jos sen näkisi kaikelta pölyltä. Harmattaniksi sitä kutsutaan. Ensimmäisiä huumoriksi osoitettuja letkautuksiani edeltäjälleni Emmille oli: ”Se varmaan on peräisin suomen sanasta harmaa”. Pöly tulee vuoden alussa Saharan tuulien lennättämänä, pohjoisen ilmavirtauksen mukana kuten Suomen pakkaset, ja saa paikalliset vetämään ylleen trenssitakkeja tai neuleita. Tähtiä ei paljoa näy valosaasteen puutteesta huolimatta; kuutamokin on yllättävän ruskea. Illalla hiostava lakana tuntuu aamulla yllättävän viileältä, kun jokin ääni herättää.

Välillä se on liikehdintä yläkerrassa: lankulla päällystetty vaneri ei eristä yhtä ainoaa askeleen tömähdystä. Välillä se on kukko, joka naapurin kanojen ja tipujen tavoin tulee hotkimaan meidän yovojen pudottelemat muruset pihaltamme. Välillä se on katolisen kirkon kello. En ole koskaan mitannut kumahduksia, mutta eivät ne taida millään kerralla kertoa ainakaan tuntien määrää. Välillä se on ohi porhaltava mopotaksi, zem, kuljettamassa kyläläisiä asioillaan, sillä kylä herää aikaisin, tehtävää on paljon. Jos zem on liikkeellä, lienee aurinkokin jo noussut. En tiedä: ikkunaluukut ovat tukevaa tekoa, ja kuisti valaistu joka tapauksessa. Kenties äänen tuottivat, kuten monesti aiemmin, eräät toiset meren tuomat: naapurin merivalvontatukikohta, base navale. Nuo vartiokojuissaan kovin tuimailmeiset, mutta vapaalla kovinkin riemukkaat maansa aluevesien vartijat, joiden tutka-asemalta tosin puuttuu toistaiseksi vielä laituri, veneestä puhumattakaan. Harvoin kuitenkaan olen kuullut sotilaiden laulavan mitään noin rytmisesti kompleksia ja hyvä-äänistä aamumarssillaan. Ja vielä harvemmin olen nähnyt sotilastukikohtaa, joka on maalattu vaaleanpunahkolla okralla.

Mutta tuskin ne olivat aallot. Nuo kaukaisen ukkosen kaltaiset jymähdykset, jotka toistuvat läpi päivän. Kylänraitilla ne kuuluvat päästä päähän; kun muu Grand-Popo hiljenee, aallot muistuttavat, mikä maailma onkaan läsnä tuhansien kilometrien mitalla lähtiessä minne tahansa etelän suuntaan. Niinä harvoina hetkinä, kun keskityn olemaan aalloista tosissani tietoinen, muistan jälleen, miksi rakastankaan merta. Aamun viileydessä onkin siis aika lähteä satakunta metriä etelään – juoksemaan rannalle. Paikallisten mielestä on varmaankin vähintään typerää tuhlata arvokkaita kaloreja moiseen toimeen.

Elämä alkaa merestä. Tämä on jo kauan tiedetty tieteellisesti, mutta sitä voidaan soveltaa lokaalimpaankin perspektiiviin. Kyläläisten elämä alkaa merestä. Tai elinvoima. Ghanalaiset kalastajat ovat jo liikkeellä, kun lähden juoksemaan länteen pitkin rantaviivaa; kenties he ovat jo perkaamassa ensimmäistä saalistaan, jos kello lähestyy kahdeksaa. Kerran heräsin kahden kellon lähestyvään kilkatukseen: kalastajat vetivät ties kuinka monetta kierrosta nuotan köyttä toistasataa metriä rannalta Villa Karon pihamaalle. Vedin pari kierrosta kaverina, ystävyyden elkeenä. Veto vaikutti olevan aina toisen iskun jälkimmäisellä kahdeksasosalla, melkoista jazzia. Ensi kerralla käyn vetämässä muiden mukana loppuun asti, ja kaappaamassa palkkioksi jonkin nuotanvetäjänoviisin hierarkiatasolleni sopivan vonkaleen. Eilen oli ruokana kalaa, ja toissapäivänä muistaakseni myös; sitä edellisenä taisi olla rapua, mutta lounaana kalaa. Pää on perinteisesti arvokkain osa saalista, mutta paikallisetkin taitavat olla hiljalleen kallistumassa maussa fileen puoleen. Heidän käsittelyssään tosin päästäkään ei jää jäljelle kuin luut. Yllätän itseni pohtimasta, miltäköhän suojeltu merikilpikonna mahtaa maistua.

Hökkeleiden edessä tuoksuu suomu, suola ja polttopuu. Toivottavasti Mami Wata, meren jumalatar, on ollut suopea. Ranta on jyrkkä, aallot korkeita, pohjaimu (kuulemma) petollinen ja kauempana vallitsevat merivirrat kovia. Minä kävin uimassa: harmattanin aikana on paikallisella tasolla tyyntä. Mutta ymmärrän, mikseivät paikalliset, kalastajia ja kenties joenpuolen asukkaita lukuun ottamatta, välttämättä aina osaa paljoakaan uida: missä he opettelisivat? Ei lapsia voi heittää puolitoistametrisen aallon sekaan löytämään omaa tyyliään. Mutta tekniikka on selkeä: matalalla aallolla sisään, pieni spurtti merelle ja hyvällä harjalla aikanaan takaisin rannalle – luotettavan uimarin seurassa. ”Tarkkaile sitä, Mami Wataa…” totesi eräs toinen harjoittelijaedeltäjäni ja nykyinen Villa Karon järjestösihteeri, Julia.

Elämällä on kuitenkin oma kiertokulkunsa: meri toi aikanaan mukanaan orjakauppiaat, ja Dahomeyn kuninkaat myivät ensimmäisille yovoille, vieraille, vastustajiaan ja sotasaaliitaan, uuden maailman plantaaseille. Nyt heidänkin palatsinsa ovat ajan hampaan murtamia raunioita, ja Grand-Popon ensimmäisen sataman nieli aaltojen eroosio jo ammoisina aikoina. Kirkontornin voi kuulemma erottaa vielä merenpinnan alta hyvällä säällä. Mutta Afrikka ei taida koskaan täysin romahtaa. Päin vastoin, se on nousemassa hyvinkin yllättävillä tavoilla, ja saattaa vielä lyödä meidät valkoiset ällikällä tulevaisuudessa.

Rauha alkaa merestä. Se on rauha, joka kuitenkin sijaitsee liikkeessä. Itse meri pysyy paikallaan, se on aina siellä, mutta kuitenkin jatkuvasti kuohumassa, ja aalto toisensa jälkeen iskee rannan dyyniin, nousee vesi, laskee vesi. Paikallinen musiikki ja rytmiikka tuntuu olevan juuri tuota samaa rytmistä ja soinnullista vamppia, pienistä hienovaraisista palasista koottua repetitiota, joka kuitenkin hiljalleen näyttää itsestään eri muotoja. Elämä on koko ajan liikkeessä. Pikkuruiset muurahaiset valtaavat minkä tahansa ruokatavaraa sisältävän astian minuuteissa. Kattoparrussa roikkuukin yhtäkkiä hedelmälepakko. Oravaa leikkivä lisko tekee punnerrusliikkeitä terassilla. Rannan pienet taskuravut vipeltävät hiekkaa ylöspäin, tullakseen sen joka seitsemännen suuremman aallon nielaisemiksi jälleen. Mutta kyllä ne jaksavatkin pitää kiinni hiekasta! Aalto ei vienytkään mukanaan täysin, ja jalat vievät eteenpäin – tai oikeastaan sivulle – yllättävän kovaa vauhtia. Kuten paikalliset ihmiset: sinnikkäitä, kekseliäitä ja oma-aloitteisia vaikeiden olojen ja puutteenkin keskellä, tai ehkä juuri niiden takia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ei se ole sitä myöskään keskellä pohjoisen Euroopan kulutusjuhlaa. Tajuni tästä kulttuurista kasvaa jatkuvasti, mutta valmius toimia siinä ulkopuolisena, sen monista esoteerisista puolista osattomana, hiipii hieman jälkijunassa.

Jokainen päivä sisältää samankaltaisen rytmin, mutta kuitenkin poikkeaa edellisestä. Tänään ei kaupassa ollutkaan olutta, mutta juustoa vihdoin löytyi, kun joku tukkukauppias oli sitä tuonut Togon rajalta. Tänään ei netti toiminutkaan: no, lähetetään huomenna raportti ja tehdään sen sijaan inventaariota kirjastosta. Tuota ravintolaa en olekaan vielä koittanut, tuohon kirjaan en tutustunut, tuonne en tehnyt ekskursiota. Itse asiassa, tähän mennessä en vielä minnekään muualle kuin Bouche du Roin venematkalle ja Comén sairaalaan saattoreissulle. Mutta miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Joka päivä ja ilta kohtaan jonkin uuden henkilön, asian, spektaakkelin, kokemuksen, sattuman tai oivalluksen. Tämä meri, Atlantin Guineanlahti, on erilainen kuin aiemmat. Se tuo eri tunteet kuin odotin. Minähän olen jo matkalla.

Meri on aina herättänyt minussa kaukokaipuun, ja sen rannoilla jaksaa viettää ties kuinka kauan aikaa. Käytyäni Villa Karon harjoittelupaikan työhaastattelussa viime lokakuussa, vietin pari päivää mökillä Raaseporin saaristossa kevyen lumisateen tuiverruksessa. Navakka itätuuli muutti yksinäisen souturetkeni suunnitelmia: annoin sen viedä sittenkin toisen saaren ympäri. Otin tuuliajoni vertauskuvana antautumisesta kohtalon vietäväksi. Irti opiskelujen jälkeisestä identiteettikriisistä ja uusista, vieraista asuin- ja työympäristöistä – vieläkin vieraampiin. Meret on tehty ylitettäviksi. Tänne tullakseen täytyi ylittää ainakin Suomenlahti, Marmaranmeri ja Välimeri. Mikä häviö, ettei rahtilaivoissa enää voi matkustaa ruokapalkalla.

Meren takana asiat ovat aina jollain tavalla eri lailla. Monesti erot ovat objektiivisia ja konkreettisia, mutta aivan yhtä usein me haluamme korostaa niitä – ehkä arvostaaksemme merentakaista kotiamme sinne palatessamme, ehkä ollaksemme murtamatta omaa kuvaa itsestämme. Mutta tämä kuvainraasto on totuuden vaatimuksena. Suurin merkitys lienee siinä, millä tavalla käsittelemme kokemuksiamme, miten päästämme irti halustamme nimetä ja kontrolloida. Siinä, arvotammeko toisaalla vallitsevan, eri lailla ja eri arvoilla toimivan sosiaalisen järjestelmän, sekä erilaiset tavoitteet ja tavat työn, elämän ja yhteiskunnan suhteen, vai hyppäämmekö vain virran vietäväksi. Voimmeko eurooppalaisella kuvailun paradigmalla edes kuvata Beniniä? Entä jos kokemuksemme poikkeaakin siitä, minkä olemme sanattomasti sopineet legitiimiksi? Miksi kuvailua vaaditaan? Entinen piano-opettajani Matti Laukkanen on todennut karsastavansa musiikin verbalisointia – antaa sävelten puhua puolestaan. Voisiko kokemukselle Beninistä tehdä samoin?

Olli Löytty kirjoittaa Villa Karon 10-vuotisjuhlakirjassa Huomenta Afrikka (2009), kuinka länsimainen Afrikka-kirjallisuus pyörii niin kovin monesti samojen teemojen ympärillä. Afrikka edustaa länsimaiselle ihmisille heidän kirjoissaan matkaa omaan, tuntemattomaan sisimpään, katalyyttiä henkilöiden välisille piileville ristiriidoille tai jonkinlaista aidompaa ja elinvoimaisempaa versiota ihmisyydestä. Se voi myös olla piilorasistinen ”jalojen villien” tyyssija tai ainaisen avun tarvitsija. Mitä tämä peilaakaan näitä kuvauksia kirjoittavista yovoista! Lisäksi erilaisia kliseitä ovat matkailuesitteet, opaskirjat ja lehtiartikkelit pullollaan toistuvine sanavalintoineen. Mutta näinhän se on, erilaisuus pistää silmään ja ennen kaikkea kiinnittää huomion. Se purkautuu sanoiksi ja kuviksi kirjeissä ja korteissa, matkablogeissa ja valokuvissa, videoissa ja somepäivityksissä – hyvin samankaltaisin tuloksin.

”Jos kirjoitan hitaasti seinällä liikkuvan gekon tai kylänraitilla pimeään iltaan syttyvät tulet, kirjoitan sen saman Afrikan, joka on tallennettu tekstiin kerta toisensa jälkeen”, kirjoittaa vuoden 2007 stipendiaatti, kirjailija Kristina Wallin vuorostaan samaan Huomenta Afrikkaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokainen kokee nämä asiat henkilökohtaisesti, itselleen ensi kertaa, eikä niiden arvoa vähennä se, että joku muu on kokenut saman aiemmin. Niin! Ei kai näitä kokemuksia egon pönkittämiseksi haeta, toivottavasti. Aivan kuten ei rauhaa, rakkautta, riemua ja onneakaan; vaikka lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat niitä tunteita kokeneet ja etsineet, ei se vähennä niiden arvoa pisaraakaan.

Mutta miksi siis hain tänne töihin? Tätä kysyi eräs stipendiaatti minulta taannoin. Jotenkin ohitin silloin kysymyksen aika pinnallisella vastauksella: ”Piti löytää tekemistä kevääksi”. Edellinen harjoittelijahaku, maisteroitumiseni kynnyksellä, lipsui viidellätoista minuutilla sivu suuni, ja puoli vuotta myöhemmin päätin ottaa revanssin hakulomakkeen kanssa. Illemmalla mietin asiaa tarkemmin. Kuinka päädyin yhtäkkiä yli 6000 kilometrin päähän Suomesta, Guineanlahden rannalle, kuusi astetta päiväntasaajalta pohjoiseen? Miksi halusin tänne? Ulkomailla olen aiemminkin asunut pariin otteseen, mutta pitkäaikainen kokemus Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on jäänyt puuttumaan. Matkakuume, näky jostain toisesta ja halu omaksua siitä, on hiljalleen kasautunut padotun järven lailla. Seikkailuksi olen tätä kutsunut monelle kysyjälle. Seikkailuna tätä olen paljon ajatellut. Mutta hoksasin, että ennen kaikkea minä, koulutukseltani opettaja, tulin tänne oppimaan. Grand-Popo vetäisee monella tavalla jalat alta tottumuksilta kuin se joka seitsemäs aalto. Täällä ei tottumuksilla enää pärjää. Se opettaa paljon: tuntemaan itsensä, tarkkailemaan paremmin muita, kuulemaan sanojen välistä aivan toisenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Se opettaa kärsivällisyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, armollisuutta. Se opettaa löytämään omat arvonsa ja periksiantamattomat rajansa; pitämään kiinni siitä, mikä todella on tärkeää. Se opettaa aivan eri tapoja olla jokaisessa päivässä, olla tietoinen aivan yllättävistä tilanteista, jotka tuntuvat purkautuvan ympärille tyhjästä ja sattumankauppana. Tämä on matkaa parhaimmillaan: näennäisessä staattisuudessa piilevää voimakasta metamorfoosia, monen tason energiaa, rytmisine variantteineen. Terveiset aalloille.

Villa Karon CIMO-harjoittelija Santeri Kaipiainen, 27, on koulutukseltaan musiikinopettaja (FM) sekä muusikko. Opetus- ja musiikkityön ohella hän on mm. työskennellyt kulttuuri-instituuteissa sekä kirjoittanut sanomalehti Keskisuomalaiseen.

joulu232014

Yhteistyötä muoviroskien parissa

Sophie opettaa kudontaa muoviroskatyöpajan osallistujille

”Maa on ainoa rikkaus, jonka voimme jättää seuraavalle sukupolvelle” ENVIRO-kierrätysviikonlopun muovipussityöpajaa järjestänyt Sophie Hounnou pohtii.

Nimeni on HOUNNOU Afi Sophie ja olen beniniläinen. Synnyin 23 toukouuta 1978 Lokossassa ja toimin nyt Grand-Popossa opettajana .

Tapasin Johanna Havimäen Afrikkalaisten taiteiden keskuksessa (Centre Académique des Arts Africains et des Écoutes de Grand-Popo). Se oli hieno kokemus! Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut käsitöistä. Avustin muun muassa naapuriani, joka kutoi hattuja naruista. Vanhempani eivät olleet tästä kovin innoissaan, koska uskoivat vain virallisen koulutuksen takaavan paremman tulevaisuuden.

Nyt kun voin itse päättää asioistani, en epäröinyt lähteä tapaamaan Johanna Havimäkeä. Kutominen tuntui luontevalta alusta saakka, vaikka Johanna ei puhunut kuin suomea ja englantia, joita en osaa lainkaan. Kielimuurista huolimatta opin helposti kutomaan mattoa muovipusseista. Ennen kutomista, pussit täytyy kerätä ja pestä kunnolla saippualla. Kun pussit ovat kuivia, ne leikataan pitkiksi noin viisi senttiä leveiksi suikaleiksi, joista sitten kudotaan matto.

Pyysin Adjaa (Loetami) rakentamaan minulle samanlaiset kangaspuut, kuin Johanna oli rakentanut Beninissä ollessaan. Kutoessani mattoja vapaa-ajalla, minua ilahduttaa ajatus siitä, että osallistun samalla ympäristön suojelemiseen. Ei saisi unohtaa, että maa on ainoa rikkaus, jonka voimme jättää seuraavalle sukupolvelle!

Environ kierrätys-ja käsityöviikonloppuna saatoin jakaa innokkaiden lasten kanssa sen, mitä olin oppinut Johannalta.

Haastattelijana Blanchard Djoussou

Kuva ja suomenkielinen versio: Maikki Salmivaara

Kategoria: African culture