Jos pyydän sinua ajattelemaan jotain afrikkalaista eläintä, veikkaan että mieleesi juolahtaa ensimmäisenä eräs suuri kissapeto. Tuon kissan nimeä en edes mainitse, sillä nyt on kyse metsän todellisesta kuninkaasta, karhusta, sekä eräästä beniniläisestä taiteilijasta.
Afrikkaa ei tunneta mesikämmenistä – vaikka toden totta syytä olisi. Karhuja on Afrikassa monenlaisia: vangittuja, maisista kahleista ikiajoiksi vapautettuja, sydänsuruisia sekä myyttisiä. Ne ovat kaikki silminnäkijöitä afrikkalaiseen elämään.
Vuonna 2011 Libyan kapinalliset taistelivat Muammar Gaddafin joukkoja vastaan. Lehdissä kerrottiin, kuinka Tripolin eläintarhassa ruskeakarhut nääntyivät ja vaipuivat sodan keskellä ahdistukseen muiden eläinten ja ihmisten tavoin. Miksi Tripoliin oli hankittu ruskeakarhuja? Varmasti siksi, että A) niitä on myös egyptiläisissä eläintarhoissa, ja B) Gaddafi oli varmasti sen sortin kaveri, jonka mielestä on hyvä hankkia kaikkea mahdollista vähintään yksi kappale. Niin, ja onhan korkeasaareenkin hankittu niitä em. kissapetoja, jotta suomalaiset voisivat niihin tutustua. Miksei siis karhuja Afrikkaan?
Mutta asiaan löytyy myös luonnonhistoriallinen syy. Vielä hetki sitten Libyasta Marokkoon ulottuvalla alueella tepasteli Afrikan ainoa oma kontio, atlaskarhu, meidän ruskeakarhumme alalaji. Atlaskarhujen kohtaloksi koituivat elinalueen kaventuminen Saharan aavikoitumisen myötä sekä verisiin huvituksiin taipuvaiset antiikin roomalaiset. Tämä urhea laji kuitenkin sinnitteli Atlasvuorilla vielä lähes meidän päiviimme saakka. Viimeinen atlasnalle sai metsästäjän luodin sydämeensä Marokon Rifvuorilla, lähellä Tetouanin kaupunkia, vuonna 1890.
Vai oliko se viimeinen? Itä-Afrikassa, Keniassa, elää sitkeän huhujen mukaan Nandi-karhu eli Ngoloko. Mutta se on kryptidi eli vakavikkojen mielestä höpöhöpöä Loch Nessin hirviön ja Jetin lailla. Yksi hutera teoria kuitenkin selittää toistuvat näköhavainnot ja kertomukset Nandista sillä, että atlaskarhut eivät olisikaan kuolleet sukupuuttoon, vaan eläisivät vielä itäisessä Keniassa. Mutta tämä selitys tekisi atlaskarhusta sangen vastenmielisen olion. Nandin kerrotaan näet halkaisevan sen tielle osuvan ihmisen kallon ja syövän aivot sen sisältä. Tämä tieto pitää lapset ja minut visusti poissa Kenian metsistä – varmuuden vuoksi.
Etelä-Afrikassakin on ainakin yksi otso, koko suuren mantereen ainoa jääkarhu. Sen nimi on Wang, se asuu Johannesburgin eläintarhassa ja sillä on murtunut sydän. Goethen nuoren Wertherin tapaan jokainen päivä on sille nyt kidutusta. Melkein 30 vuotta kestänyt kumppanuus lajitoveri GeeBeen kanssa näet päättyi tämän yllättävään poismenoon tammikuun lopussa, uutisoi CNN.
Mutta nyt, kun olemme siirtyneet pohjoisesta itään ja sieltä etelään ja näin kiertäneet melkein koko Afrikan manteren, tie nousee pystyyn. Pahus soikoon! Länsi-Afrikassa ei ole ainoatakaan karhua, eikä siten Beninissäkään.
Koko karhun konsepti on alueella vieras, ellei sitten ole sattunut syntymään todella harvinaiseen kotiin, jossa karhun on voinut löytää vaikkapa satukirjan sivuilta. Juttelin jokunen vuosi sitten pedoista ja mytologiasta Villa Karon puutarhurien Papa Adanoun ja Edoh Amoussoun kanssa. Esittelin heille karhun, meidän suomalaisten myyttisen esi-isän. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan otsosta. Kaivoin Villa Karon kirjastosta kuvan ursus arctosista ja kumarruimme tutkimaan sitä mosaiikkiterassin reunalle.
Lopulta Edoh päätyi hyvään tulkintaan, joka mahdollisti keskustelun jatkumisen. ”Se on eräänlainen jättiläiskoira”, hän nyökkäsi. Iso koira, totta, miksi ei!
Käännyin Villa Karon afrikkalaisen johtajan, vodou’ta harjoittavan Kwassi Akpladokoun puoleen. Näytin hänellekin kuvaa mesikämmenestä ja pyysin kertomaan, mitä hänelle tulee siitä ensimmäisenä mieleen.
”Legba”, oli Kwassin ytimekäs vastaus.
Aivan. Vaikka karhusta ei mitään tietäisikään, sen aavistaa jokainen, että tuohon eläimeen liittyy jotain erikoista. Beninissä Legba-patsaat suojelevat kyliä ja niiden jumaluudet toimivat myös viestinviejinä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Samalla niihin liittyy jotain pelottavaa…
Mutta hei, tämähän muistuttaa meidän suomalaisten kaksinapaista suhtautumista karhuun! Karhu viestii laatua ja voimaa vaikkapa logossa. Toisaalta karhu on uhka, kuten venäjä tai peto, joka vaanii iltalehtien lööpeissä jok’ikistä itäsuomalaista lenkkeilijää ja lammasta.
Eikö olisi siis jännää, jos pyytäisimme beniniläistä tekemään meille karhusta oman tulkintansa? Miten kansalliseläimemme avautuisi afrikkalaisena versiona? Ajatus tästä alkoi poreilla Villa Karossa ja Maaseudun sivistysliitossa viime vuonna. Lopputuloksena nämä kaksi järjestöä päättivät kutsua beniniläisen taiteilijan Suomeen osallistumaan elokuussa pidettävään ensimmäiseen kansainväliseen karhunveistokilpailuun.
Kutsutaiteilijaksi valikoitui Beninissä 1962 syntynyt Florent Nagoba, itseoppinut kuvanveistäjä. Nagoba on Länsi-Afrikan maissa ja Ranskassakin palkittu taiteilija, jonka työt käsittelevät usein vodou’ta tai kristinuskoa.
Tervetuloa, Florent! Toivottavasti saat tapahtumasta itseesi karhun voimaa vietäväksi Länsi-Afrikkaan, kun kotiinpaluun aika on.
Ja sitä paitsi onhan Beninissäkin jo – tietysti – karhu. Sen erottaa pilvettömänä yönä tarkkasilmäinen taivaalle tuijottaja: Ursa Major – Iso karhu! Se vartioi taivaasta käsin niin meitä täällä kuin melkein koko Afrikan mannertakin, aivan sen eteläisintä kärkeä lukuun ottamatta. Iso karhu valvoo siis Wang-leskenkin tassunjälkiä Johannesburgissa ja suonee sille hiukan helpotusta näinä vaikeina aikoina.
Miikka Pörsti
Karhufestivaali Ilomantsissa 20–23.8. 2014, http://www.karhufestivaali.fi/.