Maija Lassila oli Villa Karon stipendiaattina ennen joulua 2013. Ohessa hänen tunnelmiaan ja maalaamiaan kuvia Beninistä.
Maijan näyttely ”Lämmintä tuulta” 1.-29.4. Galleria Dixin studiossa (Uudenmaankatu 19, 00120 Helsinki)!
Villa Karo oli pitkäaikainen unelma ja myös ensimmäinen kertani Saharan eteläpuolisessa Afrikan maassa. Jo matka Alphonsen kyydissä Cotonousta Grand Popoon oli täynnä tunnelmaa, joka sävytti viittä viikkoani residenssissä. Pää pyörällä ja aistit ja mieli avoinna katselin tienvarsien vilinää. Nyt kun mietin Beninin aikaani, nousevat mieleeni välähdyksenomaisesti juuri tienvarsien valkoiset maniokkijauhokasat tai parturikampaamoiden ja ompelijoiden persoonalliset maalatut kyltit. Tai pienet ”buvettet”, joilla oli sellaisia nimiä kuin ”Jeesuksen veri”.
Minulla oli onni myös vierailla mitä ihanimmassa matkaseurassa pohjoisessa ja Pendjarin kansallispuistossa. Erityisesti muistan, kuten varmasti myös matkatoverini, kuinka istuimme safariauton katolla kohdatessamme tiellä leijonan. ”Ei saa pelätä”, kuljettajamme painotti. Jännitys hiipi siltikin keskuuteemme hetken päästä, kun olimme juuttuneet mutaan, hotellille oli parin minuutin ajomatka, eikä kävellä voinut. Olimme edelleen leijonien reviirillä, enkä koskaan aiemmin ollut tuntenut olleeni potentiaalinen saalis.
Viisi viikkoa oli sopiva, mutta silti lyhyt aika toteuttaa maalaus -ja kirjoitusprojektini ja uppoutua paikalliseen todellisuuteen. Jo ensimmäisellä viikolla Kwassi esitteli minut kalastusosuuskunnan päällikölle, Wortsetsey Monyekolle. Antropologina olen erikoistunut ihmisen ja luonnon suhteen tutkimiseen meren, pienkalastuksen ja paikan näkökulmasta. Yhden pitkän päivän kuljin kalastusosuuskunnan mukana rannalla ja seurasin nuotanvetoa. Wortsetsey kutsui minut tuona päivänä myös perheensä luokse lounaalle. Vastalahjaksi kalastuksen seuraamisesta otin monia kuvia osuuskunnasta työssään. Seuraavina viikkoina tutustuin kalastukseen myös haastattelemalla monen villakarolaisen tuntemaa Donald Adbodjakinia, tutustumalla hänen seurassaan läheisen Aheme-järven kalastukseen, seuraamalla Gbeconin yökalastajien lähtöä sekä tutustumalla Grand Popon Mono-joen kalastajiin.
Grand-Popon Hounsoukoen kylänosassa tilanne on huono, sillä kalaa ei joessa enää ole tarpeeksi. Kalastajat sanovatkin olevansa nyt pikemmin maanviljelijöitä kuin kalastajia, mikä on kannattamattomampaa työtä. Joenpohjan nousun sanotaan karkottaneen kalat pois. Yhä pienempiä kaloja myös kalastetaan. Kalastajat kertoivat, että ahdinko näkyy esimerkiksi siinä, että yhä harvemmat kalastajat menevät naimisiin ja hankkivat perhettä, kun elatusta on vaikea saada tai lasten koulumaksuja maksaa. Pascal Fanoukpe kertoi, että kalastajat ovat kipeästi uuden puisen kanootin tarpeessa. Elämä on hyvin vaikeaa, selviämistä oikeastaan, kalastajat kertoivat.
Seurasin joen kalastajia työssään yhden päivän. Kalaa etsitään nyt joenvarren vesikasvillisuuden joukosta. Se on kovaa työtä, jossa kasvillisuutta täytyy raivata vedessä suurilla viidakkoveitsillä. Muutaman tunnin aikana ei löytynyt kuin yksi kala. Siltikin tästä kalasta tehtiin ateria koko yhteisölle ja minä olin kunniavieraana. On vaikea selittää sitä vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, jota matkalla sain osakseni. Usein tuli tunne, jossa häpesin omia materiaalisesti yltäkylläisiä lähtökohtiani. Samanlaista yksilöiden pahoinvointia en kuitenkaan Grand-Popossa nähnyt kuin mitä Helsingin kaduilla.
Villa Karossa tutkimusprojektini ohella ja sen jälkeen olen maalannut kokonaisuutta, joka on esillä huhtikuussa galleria Dixin studiossa Uudenmaankadulla. Havaintoni ja pohdintani ihmisestä paikassa ja luonnossa siirtyivät osin myös maalauksiin, paikallisen valon ja värin ohella.
Yhtenä viimeisistä päivistä, kun projektini oli päätöksessä, palasin zemin kyydillä Comesta auringon laskiessa. Jos ensi kerralla mopon kyydissä maantiellä olinkin pelännyt kuollakseni, tunsin nyt ihmeellistä vapautta. Tunsin lämpimän tuulen tukassani ja tutun savun hajun peltojen yllä. Ehkä malaria oli sumentanut pääni tai sitten olin onnistunut uppoutumaan paikalliseen maailmaan hetkeksi. Joka tapauksessa, Benin oli muuttanut ja opettanut minua näissä muutamassa viikossakin.
- Univerkko