Jutun kirjoittaja, antropologi(nalku) Emmi Holm, on lähdössä kenttätöihin Nigeriaan tutkimaan afrikkalaista elokuvateollisuutta.

Käsityksemme afrikkalaisesta elokuvasta on ollut pitkään filmifestivaalien tarjonnan varassa. Afrikassa näitä Euroopan filmifestivaaleille tuotettuja elokuvia ei juuri näe. Viime vuosikymmeninä useimmiten lännen rahoittamien ja lännen ”kuluttamien” taide-elokuvien rinnalle on syntynyt täysin erilainen elokuvateollisuus. Uudenlainen elokuvateollisuus pyrkii markkinoimaan itseään suoraan afrikkalaiselle yleisölle saippuasarjamaisilla populaarielokuvillaan. Moni pudistelee päätään tietämättönä, kun rupean innoissani selittämään Nollywoodista. Ihmetys lisääntyy, kun kerron Nollywoodin olevan nykypäivänä yksi maailman tuotteliaimmista elokuvateollisuuksista.

Nollywoodiksi kutsutaan 1990–luvun alkupuolella Lagosiin (ja muuallekin Nigeriaan) syntynyttä uudenlaista elokuvateollisuutta, joka viimeisten vuosien aikana on levinnyt kulovalkean tavoin ympäri Afrikkaa. Nollywood onkin lähtenyt liikenteeseen pää korkealla, sillä se väittää olevansa afrikkalaisten äänitorvi, ”Afrikan vastaus CNN:lle”.

Jamie Meltzer: Welcome to Nollywood (2007)

Nollywoodin syntytarina on ennen kaikkea sympaattinen. Tarina menee näin: vuonna 1992 eräs kauppias toi tyhjiä videokasetteja Taiwanista Lagosiin. Myynnin vauhdittamiseksi kauppias päätti nauhoittaa kaseteille elokuvan nimeltä ”Living in Bondage”. Elokuva kertoo miehestä, joka saa valtaa ja rikkauksia uhraamalla vaimonsa rahantekorituaalissa. Vaimo kuitenkin palaa kummittelemaan miehelleen, mikä lopulta johtaa miehen vararikkoon ja saa hänet hulluuden partaalle. Hurjista juonikäänteistä huolimatta tarina päättyy hyvin, sillä lopuksi mies tulee uskoon ja pelastuu kadotukselta. Elokuva on sittemmin myynyt noin 750 000 kappaletta. Nollywood–elokuvien tarinoiden juonikäänteet eivät ole paljoakaan muuttuneet ensimmäisistä elokuvista.

Nollywoodin koosta on monenlaisia arvioita, mutta sen on sanottu olevan maailman toiseksi tuotteliain elokuvateollisuus Bollywoodin jälkeen 800-1500 elokuvan vuosivauhdilla. Nollywoodin tuotantomalli perustuu nopeudelle, pienille budjeteille ja epävirallisille tuotantokanaville. Elokuviin erikoistuneet Lagosin torimyyjät rahoittavat pääosan suoraan videolevitykseen tehtävistä elokuvista. Elokuvat kuvataan muutamassa viikossa, minkä jälkeen ne päätyvät Lagosin toreille myytäviksi. Elokuvalla on noin kaksi viikkoa aikaa rahastaa itsensä takaisin, ennen kuin piraattiversiot löytävät tiensä markkinoille ja kopioiden tekemisestä muodostuu elokuvien laatua heikentävä noidankehä.

Nollywoodin tuotantomalli tekee elokuvateollisuudesta täysin omanlaisensa, mikä on myös monen ohjaajan ylpeydenaihe. Elokuvat ovat täysin omakustanteisia ilman valtioiden ja länsimaiden tukia. Omakustanteisuus yhdistettynä äärimmäisen nopeaan tuotantotahtiin johtaa valitettavasti usein varsin heikkoon visuaaliseen ilmeeseen. Ohjaaja Charles Igwe myöntää audiovisuaalisten tehosteiden olevan ”väärällä tavalla hirvittäviä” ja näyttelijäsuoritusten puutteellisia. Tärkeintä hänen mielestään on kuitenkin afrikkalaisista kansantarinoista ammentava tarinankerronta. Myös Zeb Ejiro, ohjaaja hänkin, sanoo eräässä haastattelussa Nollywoodissa olevan kyse rahanteosta, ei niinkään elokuvataiteen tekemisestä.

Ensimmäinen kokemukseni Nollywood –elokuvan parissa oli mielenkiintoinen. Olin katsonut länsimaisia dokumentteja aiheesta sekä tutustunut mitä kliseisimpiin Bollywood–elokuviin. Katsomani elokuva kuitenkin räjäytti tajuntani täysin uudella tavalla. Elokuva kesti neljä tuntia ja sisälsi mitä rakeisimpia ja kökömpiä tehosteita; ehdoton suosikkini oli savupanoksen räjähdyksen seurauksena noidan vatsasta ilmestyvä ilmassa istuva koira tähtisateen saattelemana. Loppujen lopuksi syytetty noita joutui roviolle ja riivattu kylä saavutti maanpäällisiä rikkauksia uskoon tulemisen myötä.

Ben Addelman & Samir Mallal: Nollywood Babylon (2008)

Huonon laadun ja rahan havittelun ansiosta Nollywood on saanut osakseen myös äärimmäisen paljon kritiikkiä. Teollisuutta on syytetty muun muassa afrikkalaisten steretypioiden vahvistamisesta, innokkaasta noituuden kuvaamisesta ja ennen kaikkea elokuvien äärimmäisen huonosta laadusta. Useimmiten kritisoijat ovat muiden maiden elokuva-alan ammattilaisia, mutta myös Nigerian valtio on ruvennut kritisoimaan ja paikoin jopa sensuroimaan elokuvia primitiiviseksi leimaantumisen pelossa.

Nollywood osaa kuitenkin myös uudistaa itseään. 2000–luvun loppupuolella on erityisesti lyhytelokuvien saralla julkaistu erittäin laadukkaita ja jopa palkittuja elokuvia. Moni ohjaaja onkin kertonut seuraavan projektinsa olevan afrikkalaisten elokuvafestivaalien palkintopallien saavuttaminen. Ristiriitaista kyllä, mutta samalla moni alan työntekijä pelkää uusien ”laadukkaiden” elokuvien uhkaavan kansantajuisimpia elokuvia ja koko Nollywood–ilmiön kärsivän katsojakadosta. Toisaalta yleinen elintason nousu sekä aitojen ja parempilaatuisten ulkomaalaisten elokuvien parantunut saatavuus saattaa myös vaikuttaa kotikutoisten elokuvien katseluintoon.

Kovastakin kritiikistä huolimatta Nollywood on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut Afrikan. Nyt jääkin nähtäväksi onko se tarpeeksi dynaaminen ja muuntautumiskykyinen valloittaakseen uusia markkinoita ja elokuvakriitikkojen sydämet.

Lukuvinkkejä aiheesta:

Manthia Diawara: African Film: New Forms of Aesthetics and Politics (2010)

Pierre Barrot: Nollywood: The Video Phenomenon in Nigeria (2008)