”Wiktoriina, bonne arrivée!”, sanoi Alphonse ollessaan minua Cotonoun lentokentällä vastassa. Olen nyt ollut viikon uudessa kotimaassani. Minua naurattaa melkein koko ajan ja paikallisiakin ihmisiä naurattaa. Miten iloista täällä on, vaikka kovinkin köyhää. Ehkä myöskin elän vielä aikamoisessa kulttuurishokissa, joten ensimmäinen reaktioni kaikkeen uuteen on hihittely. Ensimmäisenä aamuna heräsin norsun törähtelyyn, mutta ei täällä kyllä norsuja ole. Kaikkialla myydään jotakin. Eläimiä, bensaa, kankaita, ruokaa. Kännykän latauskortteja, sandaaleita, jääpaloja. Naiset ja lapset kantavat tavaraa päänsä päällä. Kaikki pukeutuvat värikkäisiin kauniisiin printtikankaisiin.
Olen ehtinyt käydä monessa Grand-Popon ravintolassa, täältä saa jopa pizzaa. Sana on kiirinyt, ja luultavasti jo koko kylä tietää minun olevan kevään 2012 harjoittelija, vaikka en ole vielä edes aloittanut töitä! Villa Karon henkilökunta on aivan uskomattoman rentoa porukkaa, mukaan lukien koirat Juha, Jaana ja Jaakko. Vuohet ja lampaat ovat harmikseni aika pelokkaita, mutta onneksi sentään rukoilijasirkka lennähti syliini yksi ilta ja iso torakka pelästytti minut keittiössä.
Lauantaina olimme lähes kaikkien Villa Karon stipendiaattien kanssa eräässä muistotilaisuudessa. Olimme kaikki pukeutuneet samasta kankaasta meille teetettyihin asuihin. Se oli aivan hillitön näky sekä meille, että täältä parin tunnin ajomatkan päässä olevan pienen kylän asukkaille. Tuntuu siltä, että tänne kannatta tulla kenen tahansa ihmisen, joka kärsii hienoisesta noloudesta tai traumasta. Minunkin isohko takapuoleni on saanut paikallisilta paljon ”ihailevaa” kommenttia ja naurua. Minä ehdottomasti nauran mukana!
