0

Kategoria: Blogs

Hetkessä elämisen taidetta, tarinoita ja tanssia- Vilma Tihilä

Vilma Tihilä oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2020.  

Kuvat: Vilma Tihilä, Teksti: Emonie Ayiwe ja Vilma Tihilä

naiset kantavat koreja riisipellolla

23.11.2020, Gnonnou Tchité -järjestön naisia suolaa valmistamassa

Vilma Tihilä on Helsingissä asuva tanssielokuvantekijä, joka yhdistää työssään eri elementtejä, kuten tanssia, musiikkia ja kuvaamista. Hän valmistui Tanssielokuvan maisteriksi Lontoosta vuonna 2019 ja on myös opiskellut Turun konservatoriossa nykytanssia. Haasteet, eri kulttuureihin tutustuminen ja yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa ovat Vilmalle mieleen ja siksi Villa Karon residenssi sopi juuri hänelle. Villa Karo tarjoaa paljon mahdollisuuksia yhteistyöprojekteihin ja eri kulttuureihin perehtymistä.  

mami wata seremonia

Kyläläisiä Mami Wata -seremoniassa 21.11.2020

ashakata tanssiryhmä

Vivianne Vidjennagni ja Emma Vidjennagni esiintyvät Ashakata-tanssiryhmän kuvauksissa 6.12.2020

Residenssin aikana Vilma on kuvannut ahkerasti ‘Gnonnou Tchité (suomeksi Nainen nouse ylös!) naisjärjestön jäseniä ja heidän arkeaan. Vilmalle oli tärkeää työskennellä naisten kanssa ja kuvata heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Hän kuvasi naisten jokapäiväistä elämää; he valmistavat suolaa, palmuöljyä ja mattoja. Gnonnou Tchité -järjestön yhtenä päätavoitteista on koulutuksen kautta rohkaista tyttöjä ja naisia itsenäisyyteen, ja videoissa tämä tuleekin ilmi minan- ja ranskankielisillä lausahduksilla. Yhteistyö naisten kanssa on ollut antoisaa, vaikka alussa oli haastavaa löytää naisia ylipäätään ja päästä ‘sisään’ heidän arkielämäänsä. Vilma on myös kuvannut portonovolaista ’Ashakata’ tanssiryhmää, joka koostuu naistanssijoista ja rumpaleista; koreografian ja musiikin kautta he kertovat oman tarinansa. Maalaiskylissä naisrummuttajat ja -tanssijat ovat voineet murtaa olemassa olevia sukupuolirooleja tanssin ja musiikin kautta ja päästä taitojensa ansiosta yhteisössään asemiin, jotka eivät yleensä ole naisille avoinna.   

//villakaro.org/wp-content/uploads/2021/01/23.11.2020-Palmuöljyä-valmistamassa-Béatrice-Agbo-.png

23.11.2020, Palmuöljyä valmistamassa Béatrice Agbo

Vilma on ottanut myös tanssi- ja rumputunteja, joiden aikana yhdistellään paikallista liikekieltä ja rytmimaailmaa. Näitä oppeja hän on pystynyt käyttämään tanssiryhmän kuvauksissa. Vilma on myös nauttinut hetkessä elämisen taiteesta; mitä vain voi tapahtua milloin vain, ja se vaatii rohkeutta ja heittäytymistä tietämättömään. Tästä innoittuneena Vilma on kulkenut kameran kanssa melkein joka paikkaan ja erilaisista kohtaamisista syntyi kolmiosainen videosarja ”Observations” paikallista ihmisistä ja tapahtumista. Residenssijakso Beninissä on ollut täyttä elämää ja meininkiä, täällä eletään täysillä ja kaikki kokemukset tuntuvat läpi kehon. 

Sèna Amoussou kutoo mattoa

23.11.2020, mattoa kutomassa Sèna Amoussou

Villa Karossa oleminen on kirkastanut Vilman oman työn peruspilareita, hänen on pitänyt luottaa omiin taitoihinsa ja nyt hän tietää missä seisoo. Residenssi oli kuinhyvä lopetus oudolle vuodelle.” 

Observations on Vilma Tihilän luoma lyhytelokuvien sarja, joka dokumentoi ja tarkastelee elämää ja ihmisiä Grand-Popossa, Beninissä. Elokuvissa nähdään otteita tapaamisista ja tapahtumista, joita Tihilä kohtasi kuuden viikon residenssi-jaksonsa aikana Villa Karossa syksyllä 2020.
 

Virtual Reality -dokumentin kuvausta Grand Popossa

Teksti ja kuvat: Olli Laine

Dokumentaristina haluan laajentaa tarinankerronnan välineitä ja osaamistani. Siksi opiskelen elokuvakerrontaa, jossa kuva on perinteisen kaksiulotteisen kankaan sijaan pallomainen, 360 asteen video. Valmista elokuvaa katsotaan VR-headsetillä (Virtual Reality), jolloin katsoja pääsee virtuaalisesti kuvauspaikalle. Siellä hän voi kääntyillä ja katsella vapaasti ympärilleen; nähdä ja kuulla ympäröivän maailman sellaisena kuin se on kuvaushetkellä ollut. VR-dokumenttielokuvassani nimeltään INDIGENOUS kuvaan arkea globaalissa etelässä (Grand-Popo, Benin) ja globaalissa pohjoisessa (Inari, Suomi). Lopputuloksena on VR-laseilla katsottava dokumenttielokuva, joka kertoo alkuperäiskansojen elämästä 2010-luvun lopulla. Katsoja-kokijan tehtäväksi jää nähdä eroavaisuudet ja yhtäläisyydet näiden ulkoisesti kovin vastakkaisten maailmojen välillä.

VR-elokuvaa kuvataan ns. 360 asteen kameralla, joka kuvaa ja äänittää ympäristöään joka suuntaan. Valmista elokuvaa katsoessaan kokijan pää, silmät ja korvat ovat ikäänkuin kameran paikalla. Tässä tallennetaan lokaatiokuvaa valtameren rannalta Grand-Popossa.

Villa Karon residenssissä syksyllä 2018 seurasin grandpopolaisen Donald ”Dodo” Agbodjakinin elämää, mm. maanviljelyä, kalastamista, tanssimista ja musisoimista, ruuanlaittoa ja syömistä. 

VR-elokuvan päähenkilö Donald Agbodjakin ja elokuvan ohjaaja Olli Laine ensimmäisen kuvauspäivän päätteeksi. 360-purkkiin saatiin Dodon työskentelyä chiliviljelmillään. Dodon kädessä kuvauksissa käytetty 360-kamera.

Donald Agbodjakin katsoo ensimmäistä kertaa eläissään VR-elokuvaa. Dodon silmien edessä pyörii raakamateriaalia INDIGENOUS-elokuvan ensimmäisistä Beninin kuvauksista.

Kalastus on merkittävä elinkeino Donald Agbodjakinille.

Linkkejä:

Virtual Cinema Lab -yhteisö: http://virtualcinema.aalto.fi/

Profiilini VCL:ssä  http://virtualcinema.aalto.fi/view/olli-laine/

Projekti VCL:ssä: http://virtualcinema.aalto.fi/view/indigenous-vr-documentary/

Harjoittelijan haavissa: Pedro Aibéo

World Music School In Grand-Popo

What kind of expectations did you have before coming to Villa Karo?

Already about three years ago, a friend of mine suggested me that I should apply for Villa Karo. As I don’t yet know Finnish very well, I couldn’t read so much material beforehand, so my first impressions of Villa Karo were much based on photos.

I had some mental pictures of it, which we all usually do: regarding Villa Karo and its surroundings, I was expecting a much simpler house, not so well designed and more of a deserted place. I have traveled before in similar places in remote fishing areas, so I was prepared for the sort of creepy villages and smelly muddy beaches. And yes, I was expecting a lot of seafood! In general, I thought Grand-Popo to be much rougher and a much simpler place, sandier and with far less vegetation. I also expected to be more isolated: I remember that before coming to Grand-Popo, I was prepared to spend a lot more time alone and I thought I will be reading and drawing a lot.

Soon after, I noticed I wasn’t going to be alone at all. Neither was this an isolated village. And seafood? Well, not so much around, it’s more just fish, but good one.

Could you tell about your projects or ideas you were working with as a scholarship holder?                  

Some months ago we started to make some contacts for the World Music School (WMS) in Africa, through the African diaspora in Helsinki. Currently the World Music School has schools in Helsinki, Shanghai and Porto. I asked myself, why not Africa? I am of course interested in knowing what others in the same field of mine are not doing, so I can surprise and innovate. As far as I know, I don’t know anyone else trying to do the same. And with that in mind, I proposed to study the feasibility of a World Music School for Villa Karo and such was accepted. So mainly, as a scholarship holder, I was working for the music school. I also got an invitation to go to Nigeria to present my work on Architectural Democracy for the 1st Art Biennale of Lagos, so it was a good combination of efforts.

Personally, it is simply enjoyable to go somewhere and leave open space for surprises. It is much better to meet people face to face, have some kind of a joint project and go deeper in each other’s lives than just play around as a tourist.

Were you able to develop the things you wanted to?

Yes. I am getting better with planning things the older I get. Finally! There were some setbacks, which were easily solved. Of course, one makes plans which are not all laid out publicly, sometimes these work, sometimes don’t, but luck comes from being prepared in case these do work. Having a strategy is fundamental as well as being a dreamer, no matter the shame it may bring from its failure. The few successes are worth the sea of falls. With a bit of luck, I think we will continue to work here in the future. I don’t like to put things aside, only if that really doesn’t work. Rather I like to develop it further. Well, the thing I didn’t manage to do was that I didn’t have time to read and draw that much – there was too much social life!

What kind of ideas would you give to someone who is thinking about future projects in Villa Karo?

Educating young girls and music would be very important. It sounds very specific, why girls and why music? I think it is just practical. I see music as being very important, because it has a practical application in daily life: you are memorizing rhythms, texts and stories and growing socially with others, for example. It also provides an empowering tool for women: Africa needs to put a lot more effort on women’s empowerment. As long as there isn’t proper family planning for example, problems of over population and migration will increase. Here women are seen more as baby factories, not as persons. This is urgent, it’s simply the half of the population!

The curriculum in the schools here is good, but the implementation is not. Teachers and the quality of teaching are not evaluated. Also very simple structural things could be improved. An example, in math books the exercises may not be understandable because they are not adapted to the local culture. In general, technical problems are related with water and electricity. 16 years ago I’ve been part in projects for bio gas plants which work well in the beginning but fall into ruins short after. We as Europeans are imposing our way of doing, but Beninese have to find their own way and be a bit more arrogant. Briefly, more value should be put on education.

What were the most memorable moments?                         

A trip to Nigeria was surely one I will not forget. At the border of Benin and Nigeria, we were forced to get out of the bus by the military into the pitch black forest at gun point, being named ”white bastard” with a gun on my head. This made me feel that Benin is a lot more like a home. I felt so relieved when I crossed the border and was back in Benin a few days after!

Since the very first night when I arrived to Villa Karo, there was ”our group” which I will dearly remember, even though I wasn’t yet settled up. I was free of expectations, I didn’t know anybody. I also had a great and fun opportunity to play my bagpipes on Villa Karo’s monthly concert day. And on that evening, all of a sudden, there was a reggae band on the stage with me and of course, there was an obligatory party included!

What did you learn from Beninese and Nigerian people?

I still feel very ignorant about West Africa. My only contacts to Sub-Saharan Africa are from Mozambique and Angola, but it is still very dim. The local “rough ways” always made me suspicious and I still find it hard to adapt to cultures with very direct sexual habits, such as language and dances, like kizomba etc. Here is something similar – of course, you always find similarities at first, but the more you spend time, the more you find differences. Already when I came from Nigeria, I noticed some differences, like if I now see a Beninese and a Nigerian in Helsinki, probably I would be able to distinct them. In general I would say that Nigerians are more nationalistic and more aggressive, also more Anglo-Saxon-culture centered. Beninese are, from my point of view, more elegant. One cannot expect the same working style as we have in Europe: it is more hierarchical in West Africa, sometimes you can use that for good purposes, but also for negative sides. And on that lays a larger problem. A Master can lead you into, but then also another Master can lead you out of the green pastures.

A good thing in Benin is that the roads are never good, which means they don’t speed up so much. Yes, here are accidents also, but for example compared with Vietnam, I feel safer in driving around.

How does it feel to go back home?

I have traveled a lot and changed places so many times, so I don’t get so much of that nostalgia anymore. Anyway, I appreciate now much more the present, small moments, feeling healthy and I am feeling a bit poetic even. I wonder, what will be the next present moment, where I am not thinking about future and maybe not worrying about it so much. I keep myself hysterically busy with the things I enjoy the most. Five weeks was surely enough for me to enjoy, travel, make good friends and also to work to an optimal level on the World Music School in Grand-Popo.

***

Pedro Aibéo is a trained Design Architect and Civil Engineer. He is at present a Kone Säätiö Research Fellow, a Visiting Associate Professor at UNAM University, Mexico and at Wuhan University of Technology, China, and a Lecturer and Doctoral Candidate at Aalto University, Finland on ”Architectural Democracy”. He is the founder and Artistic Director of “Cidadania” theatre+games group, a professional Musician at Homebound, the founder and Chairman of the World Music School Helsinki, a drawing teacher at the croquis nights and at Kiasma and a comic novelist.

He spent five weeks in Grand-Popo as Villa Karo’s scholarship holder to research on the feasibility of a World Music School in Grand-Popo.

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

 

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.