Grand-Popo – Abomey – Dassa – Glazue – Natitingue – Boukombe – Tangueta – Bohico – Cotonou – Ouidah – Grand-Popo
Anna Retulainen, Villa Karon kevään stipendiaatti, matkusti Villa Karosta kohti pohjoista. Mopon kyydissä matkatessa eteen tuli käsittämättömiä asioita, mutta myös ymmärrys uusien töiden suunnasta. Vaikeuksista huolimatta ”tämä matka on ollut parasta kaikesta”.
9 päivää matkalla.
G=Gaston
Mopolla Grand Poposta Abomeyhin. Hienoa. Maisemat vaihtuvat oikealla nopeudella, kuin katselisi elokuvaa. Savimajoja, puoliksi luhistuneita kyhäelmiä, eläimiä. Sikoja, vuohia, kanoja ja lampaita tiellä. Vanhoja rekkoja ja täyteen ahdettuja puskatakseja. Ja vapaus ajaa mihin haluaa. Odotan paljon tulevalta viikolta. Mikä on Benin, miten maisemat muuttuvat. Olen kyllästynyt siihen, että joku haluaa jatkuvasti hyötyä tai myydä jotakin. On liian kuuma, makaan sisällä pimeässä, ehkä kämäisimmässä hotellihuoneessa intereilien jälkeen, mutta olen turvassa. Ulkoa kuuluu lasten kiljuntaa, ilmeisesti olen jonkun koulun lähellä. Vessassa on ikkuna, huoneessa ei. On sentään vessa, ja suihku tai ämpäri, jonka avulla voin peseytyä. Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G näytti normaalilta, tummassa ihossa ei näy mikään. Kello on kohta kolme, neljältä lähden ulos, toivottavasti yksin. Huoneen valot eivät enää mene päälle, en jaksa siitäkään välittää. Ehkä on sähkökatko.
Jännitin lähtöä, mutta kaikki oli ok. Tavarat saatiin jotenkin ihmeellisesti mahtumaan. Lasten äänien seassa kuuluu kanojen ja kukkojen ääniä. Olen onnellinen, että uskalsin lähteä enkä jäänyt Villa Karon terassille ihmettelemään ajan kulumista. Olen joutunut sanomaan afrikkalaiselle oppaalleni että relaa, ei tarvitse tietää, ei tarvitse suunnitella, ei tarvitse nähdä nähtävyyksiä, normaali elämä riittää. Ei mene perille. En pidä näiden huoneiden hajusta, vuosien aikana kertyneestä liasta ja hiestä. En tuntenut hajua ennen kuin täällä. Nyt se on osa arkipäivääni. Kun lapset hiljenevät, lähden ulos. En halua yhtään ylimääräistä huutoa yovo, valkoihoinen. Olen kyllästynyt huutoihin.
Tata sompa. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas lavastettu Afrikkaan. Palaan takaisin perjantai-iltaan. Tai perjantaihin. Aiomme Abomeysta ensin Dassaan, missä pysähdyimme hetkeksi. Sika käveli juuri ohitseni syvästi röhkien. Dassasta eteenpäin Glazueen ilmeisesti siksi, että siellä asuu G:n kaveri ja veli. Kaverin äiti, sisar tai joku muu lähisukulainen oli kuollut ja seurasimme päivän mittaan hautajaisvalmisteluja: huutoa, ruuanlaittoa. Lopulta kauhea sade ja mutavelli. Illalla ruumis tuotiin kotiin ja laitettiin arkussa nukkumaan sängyn päälle. Näky oli lähinnä koominen ja tunnelma kai iloinen. Söimme hyvin, joimme palmuviinaa ja lopuksi lähdimme baariin. Nyt joku eläin huutaa tuskaansa, todennäköisesti sidottuna tiukaksi mytyksi auton katolle. Eilinen oli raskas ajopäivä. 400 km mopolla on paljon tai liikaa. Natitingue. Ainoastaan yksi lyhyt pysähdys matkalla. Natitingussa kadotimme toisemme, puhelin oli hotellissa, lopulta löydyimme ja joimme liikaa olutta. Nyt olemme Boukombessa, G nukkuu, pojat tai miehet lojuvat ja puhuvat jotain. Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vaan loputon odotus. On käsittämättömän vaikeaa saada paikalliset tajuamaan, että en halua nähdä mitään. Haluan olla, piirtää ja kirjoittaa. Ja että en halua kuulla selityksiä. Luen mieluummin. Pihalla on valtava puu, ehkä hienoin, minkä olen nähnyt Afrikassa. Olen onnellinen ja rauhassa.
Kanat, possut ja muut elikot kävelevät ympäriinsä. Kanat asuvat rakennelman alakerrassa. Rakennelma muistuttaa minikokoista linnaa tai jättimäistä hiekkalinnaa. Sika kävelee taas ohitseni. On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus. Yövymme teltassa, joka ei pidä vettä, kattona on pelkkä hyttysverkko.
Kukaan ei onneksi puhu englantia. En ikinä uskonut olevani niin onnellinen, että en puhu jotain kieltä. Saan olla rauhassa. No nyt tulivat tuijottamaan kirjoittamista. Tai ipadia kai. Opetan G:lle englantia. Hän on onneksi alistunut siihen ja ehkä jopa iloinen, eli yrittää tosissaan. Aina välillä he, she ja it menevät jo oikein. Nyt puhutaan kai kielestä, mitä kirjoitan. Eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Eivät englantia eivätkä suomea.
Jono naisia sateenvarjojen kanssa kävelee ohitse. Näyttää ihan kummalliselta. Osalla on varjon alla kantamus pään päällä. Kai kyse on varjostamisesta, ei sateelta suojautumisesta. Liskot jahtaavat toisiaan. Perheen isännällä on kaksi vaimoa. Ja siksi kai kaksi tata sombaa, eri vaimot ja lapset asuvat eri rakennelmissa. Vaimo ei jätä minua rauhaan. Puhun suomea, se toimii parhaiten. Huutoa ja käsittämätöntä kieltä, mitä ikinä onkin. G lähti johonkin, kai hakemaan ruokaa ja juotavaa. Sama jatkuu, syömme liikaa, juomme liikaa ja nukumme. Kaikki nukkuvat, lojuvat ympäriinsä. Kummallista ajatella, että noin sadan kilometrin päässä on elefantteja, leijonia ja virtahepoja ja en aio mennä katsomaan niitä. Lampaat ovat eksyneet toisistaan. Kuulen sen. Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan.
Aamu. Kukot kiekuvat, ihmiset alkavat kömpiä koloistaan. Ranskankielinen radio pauhaa taustalla. Klo on 6.21. G nukkuu, aurinko ei ole vielä noussut. Valvoin yöllä. Lariam valvottaa. Ihanaa nukkua teltassa. En tiedä, mitä tapahtui eilen, pyörryin, tipahdin penkiltä ja satutin oikean kylkeni. Hetken kuluttua pyörryin taas ja aiheutin valtavan hämmingin. Nestehukka, kuuma kuivuus yllätti minut. Selkään sattuu, mutta en usko sen haittaavan. Lehmä ammuu ja vuohet määkivät. Äänimaailma on ollut tavattoman rikas koko yön. Jossain oli juhla, kuulin etäisen rummutuksen ja kiljahduksia. Olisin halunnut lähteä kävelemään ääniä kohti, mutta en uskaltanut. G heräsi. Nyökkäilee, en usko, että ymmärtää, mitä sanoin. Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa, likaisessa savimajassa. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää. Joka tapauksessa olen puhdas ja se on pääasia.
Ajoimme Kussu’un. Kävimme erilaisissa tata sombissa. Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään pian. Minua pakkosyötetään ja tulin jälleen sairaaksi. On vaikeaa saada toinen ymmärtämään, että en syö, jos minulla ei ole nälkä. Että olen juonut pelkkää kahvia aamuisin niin kauan kuin muistan. En halua enää yhtään munakasta. Luulen, että olemme molemmat väsyneet toistemme seuraan.
Kävin eilen taas kävelyllä, minulle annettiin tarkat ohjeet: ei saa valokuvata eikä mennä ihmisten pihoille. Olenko tyhmä? Kävelyn jälkeen söin riisiä, tomaattia ja juustoa. Sen jälkeen vatsani oli taas sekaisin. G tuli onnellisena kotiin jonkun eläimen raadon kanssa. Kysyin, mikä eläin on kyseessä. Sain vastaukseksi, että ei tietoa, food. Pascal uskoi eläimen olevan pieni villikissa genett, ainakin siinä oli pilkkuja. Kissoja ei syödä, ne ovat petoja. Pihalla oli käsittämätön riita, kymmenen naista kirkui, on kuulemma kirkunut jo kaksi kuukautta. Miehen oli pitänyt ostaa yhdelle naisista sim-kortti, nainen oli antanut rahat, mutta mies ei ollut tuonut sim-korttia. Päättelin, että miehen kahden vaimon perheet riitelivät keskenään. Vaimoilla on kummallakin oma tata somba, en kuitenkaan ymmärrä, miten tämä elämä oikeasti toimii, ainakin se kuulosti hyvin riitaisalle.
Nukuin puun alla, ensin minut häädettiin läkähdyttävän kuumaan pienen huoneeseen, koska alkaisi sataa. Ei alkanut. Lopulta G pystytti teltan ja jouduin sinne. Alkuperäinen nukkumapaikkani puun alla moskiittoverkon suojassa oli ilmeisesti liian pyhä. Painajainen alkoi noin klo 2.30. Pihalle tuli iso joukko ihmisiä jonkinlaiseen seremoniaan, jossa käsittääkseni pari vuotta aikaisemmin kuollut palasi takaisin henkenä, voi olla, että ymmärsin ihan väärin. Olettaisin hänen olevan nyt osa pihalla ollutta valtavaa puuta, jonka alla yritin nukkua. Rummutus, huuto, nouseva ja laskeva kiljunta jatkui aamuun asti. Kiersivät kait tata sombaa ja olivat sen kattoterassilla. Uhrasivat kanoja ja polttivat tulia. G pelastautui telttaan ja alkoi melkein välittömästi nukkua hirvittävässä metelissä. Aamulla ostin juhlijoille kaksi litraa sodabia, mikä lopulta hiljensi heidät.
Lähdimme ajamaan kohti Tanguetaa. Huonokuntoinen tie ja pyörässä kumi rikki. Pääsimme perille. Kiva hotelli, oma bungalovi, toimiva suihku ja vessa. Ihanaa. G vei minut vesiputouksille uimaan ja yritti pakottaa syömään. Mutta en halua syödä ennen kuin minulla on nälkä. Kieltäydyin tulemasta vedestä ylös. En jaksa huolenpitoa täysin merkityksettömissä asioissa. Nyt minulla on nälkä, olen taas parantunut. Illan ensimmäinen moskiitto etsii paljasta ihoani. Ehkä alan kaipaamaan jo kotiin, tuntuu, että on aika lähteä. Tämä matka on ollut parasta kaikesta. Grand-Popoon palaamme ehkä perjantaina. Cotonoun kautta.
G lähti korjaamaan rengasta, käskin ostaa uuden tubeless-renkaan, jos ei löydä sisäkumia. Yhtä kaikki en aio enää matkustaa rikkinäisellä renkaalla. Joku tyttö kaupungilta oli pessyt likaiset vaatteemme. Ihanaa, puhtaita vaatteita. Nälkä, ruuaksi kai helmikanaa ja toivottavasti ei riisiä. Fufua haluaisin. Olemme matkustaneet tänään pelkästään heikkokuntoisilla hiekkateillä. Maisemat ovat kauniita, näyttää Afrikalta luontodokumenteissa. Kivikkoisia kukkuloita, savannia. Olimme kai Pendjarin puolella. Tuntui kummallisesta ajatella, että vastaan saattaisi kävellä elefantti. G on tullut takaisin, ehkä lähdemme.
Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi. Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni. Kaipaan jo omalle työhuoneelleni, kotiin.
Savalu, eilen taas järjetön ajomatka, tosin nyt pysähdellen aina hetkeksi lepäämään. Mopo on hajonnut ja kukaan ei tunnu tietävän, mikä siinä on vikana. Toivottavasti pääsemme jatkamaan matkaa Cotonouhun, vai pitäisikö vain ostaa uusi mopo. Ehkä se on minun ratkaisuni. Söimme illalla joidenkin ihmisten sisäpihalla. G nukahti välittömästi syötyään. Makasin kuun valossa ihmetellen taas sitä, miten ihmiset katoavat pimeyteen. Huoneessa on kylpyhuone, mutta ei vettä. Olen yrittänyt muistella olenko joskus interrailatessa kohdannut vastaavan ongelman. En muista.
Maisemat olivat kauniita myös etelään päin ajettaessa. On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin. Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin päin. Minulla ei ole kiire vielä. Olen oppinut odottamaan, istun rauhassa ja odotan, että ihmiset lopettavan puhumisen jollain kummalliselta kielellä, että jotain tapahtuisi, matka jatkuisi. Odotan ruokaa ja lepotaukoa. Aamukahvia. Elämä on kiireetöntä.
Eilen sain kohtauksen muovipusseista. Roskaamisesta. Eilen opin, että nigerialaiset kopioivat kiinalaisia tuotteita. Ehkä mopolla on vaan ajettu liikaa, ehkä se haluaa lepotauon. Haluaisin Cotonouhun. G kysyi minulta olenko jo maistanut koiraa. Sanoin, että en, mutta periaatteessa voisin maistaa. Hän sanoi, että pyydystetään koira ja grillataan se. Tyrmäsin ajatuksen.
Monilla ohikulkevilla ihmisillä on tikku suussaan. Kukaan ei tupakoi, syövät tikkuja. Pohjoisessa tiet ovat melkein tyhjiä, voi ajaa kilometrejä ilman, että tulee yhtään autoa vastaan. Savalusta eteenpäin on liikennettä ja tiet ovat huonossa kunnossa. Mopoa on korjattu jo tunti. Onneksi se hajosi kaupungissa eikä pohjoisen autioilla hiekkateillä polttavan auringon alla. Nauroimme sitä aamulla, parempi näin. En vain halua jäädä tähän hotelliin. Olen varmasti ainoa valkoihoinen kaupungissa ja silti kukaan ei ole huudellut perääni. Nyt mopoa on korjattu kohta kaksi tuntia, alan uskoa, että on pakko ostaa uusi.
Mopo saatiin korjattua ja matka jatkui Bohicon kautta Cotonouhun. Ihan kamala tie. Isoja kuoppia, pöllyävää hiekkaa, sata vuotta vanhoja ylikuormattuja rekkoja. Hurjaa puikkelehtimista rekkojen välissä, keuhkot täynnä pakokaasua ja pölyä. Cotonoussa rauha. Suklaata ja ranskalaista siideriä. Aamulla rantareittiä ensin Ouidahiin ja sieltä Grand-Popoon. Koti, suihku, vessa.
Tänä aamuna oveeni ei koputtanut vieras musta mies kysyen: Are you ready? Olin perillä.
Anna Retulaisen Villa Karossa syntyneitä teoksia. Kuvaaja: Jussi Tiainen.
