News on Villa Karo Archives - Sivu 2 15:stä

huhti182018

Harjoittelijan haavissa: Andreas Kalkun

Useita vuosia sitten tuttuni, myös folkloristi, kävi Villa Karossa ja tykkäsi kovasti paikasta. Minun ja työparini Rebeka Põldsamin yhteinen, ranskaksi käännetty julistenäyttely oli helppo ottaa mukaan ja ajattelin, että se voisi puhutella paikallisia ihmisiä.

Olin hyvin realistinen odotusten ja tavoitteiden suhteen, vaikka kirjoitustyötä olikin paljon. Päätin, että tärkeintä täällä oleskelun aikana on inspiroitua ja perehtyä kulttuuriin. Minulle oli tärkeää päästä tapaamaan paikallisia ihmisiä, joten heti ensimmäisestä viikosta lähtien lähdimmekin Rebekan kanssa tutustumaan paikkoihin. Minua kiinnosti erityisesti Beninin uskonnollinen kirjo: erilaiset evankeliset lahkot, katolilaisuus, islam kuten myös vodun-uskonto. Paikalliset mielellään kutsuivatkin meidät uskonnollisiin tapahtumiin mukaan ja pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan moskeijassa ja näkemään vodun-seremonioita.

Näyttelyn avajaisissa paikallisten helluntailaisen kirkon ja Assemblies of God pastoreiden kanssa.

Toimme Rebekan kanssa mukanamme julistenäyttelyn, joka kertoo etelävirolaiseen ortodoksiseen vähemmistöön kuuluvien setonaisten perinteisestä pukeutumistraditiosta. Idea julistenäyttelyn aiheeseen syntyi yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta koskien uskonnollisten vaatteiden käyttöä julkisessa tilassa. Näyttelyn avulla halusin tuoda esille sen, miten melko vähän aikaa sitten seto-kansan keskuudessa avioliitossa oleva nainen ei saanut olla paljain päin. Näyttelyn lisäksi tavoitteenani oli työstää kesken olevia artikkeleita. Sivuprojektina stipendiaattijaksoni aikana sain kirjoitettua valmiiksi artikkelin, joka käsittelee 1920-1930-luvun homoseksuaalisuuteen liittyviä oikeustapauksia Virossa.

Ihana limsaa ja banaaneja tarjoava kyläkauppa Mount Agoulla, Togossa.

Monet pienet, arkiset asiat ovat jääneet mieleen, kuten illalliset paikallisten tuttujen kotona. Näiden yhteisten illallisten myötä ymmärrys paikallisesta elämästä on laajentunut huomattavasti ja on kunnolla päässyt tutustumaan ihmisten arkielämään. Paikalliset kertoivatkin hyvin avoimesti omasta taustastaan ja elämästään, vaikka välillä esiintyi myös kommunikaatio-ongelmia. Hiukan mietityttää, miten tiivisti pystyy jatkossa ylläpitämään täällä luotuja ystävyyssuhteita.

Vodoun-seremonian seuraajia Gbeconin kylässä.

Kulttuurien välinen läheisyys ehkä vähän yllätti. Erot ovat isoja, mutta jotkut asiat vastaavasti ovat samaan aikaan myös hyvin samankaltaisia. Täällä kielellinen monimuotoisuus on näyttävästi esillä. Aluksi ei välttämättä oikein hahmota, kuinka paljon ihmiset puhuvatkaan paikallisia kieliä. Koulussa opetuskielenä toimii ranska, kun taas kotona puhutaan esimerkiksi minan kieltä. Vähemmistökielet aiheena kiinnostaa minua yleisesti ja olenkin tutkinut seto-kansan kielen tilannetta. Valtiolliset ja kielelliset rajat eivät aina ole täysin yhdenmukaiset, esimerkkinä tästä minankielinen väestö Togon puolella.

Aluksi ajattelin, että viisi viikkoa on pitkä ajanjakso, mutta aika on mennytkin yllättävän nopeasti. On ollut hienoa saada tutustua muihin stipendiaatteihin ja oopperalaulaja Laura Pyrrön kanssa meillä olikin yhteisiä laulutunteja. Loppujen lopuksi täällä vietetty aika jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi ja pintapuoliseksi.

Grande Mosquéen takakylki Porto-Novossa.

Tarkoituksenani on saada keskeneräiset artikkelit kirjoitettua valmiiksi. Minulla on tekeillä teologi Elina Vuolan ja uskontotieteilijä Helena Kuparin kanssa yhteistyöprojekti, jossa tarkoituksenamme on verrata ja selvittää, miten pienet ortodoksiset vähemmistökansat Karjalassa, Saamen maalla ja Viron Setomaalla harjoittavat uskontoaan nykypäivänä. Kirjoitusprojektimme olisi tarkoitus valmistua kevääseen mennessä. Lisäksi minulla on työn alla toteuttamiini haastatteluihin pohjautuva artikkeli, joka keskittyy tarkastelemaan ortodoksisten setonaisten rituaalisen puhtauteen liittyviä kysymyksiä.

Tuleville stipendiaateille haluaisin sanoa terveisinä sen, kuinka tärkeää on ottaa huomioon erilainen kulttuuri, ja antaa mahdollisuus inspiroitumiselle, jotta löytää tukea niin itselleen, tutkimustyölle kuin taiteen tekemiselle. Koen, ettei ole järkevää tehdä työtä noudattaen samaa kaavaa ja aikataulua kuin kotona työskennellessä. Ilmasto tietenkin osaltaan vaikuttaa työntekoon, mutta paljon riippuu kuitenkin ihmisestä ja omasta suhtautumisesta asioihin. Työskentelytavat voivat myös olla hyvin erilaiset riippuen siitä, minkä alan toimija on kyseessä. Kehottaisin matkustamaan, tutkimaan kulttuuria avoimin mielin sekä tutustumaan paikallisiin ihmisiin työnteon ohessa.

Folkloristi Andreas Kalkun vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Andreas Kalkun

huhti32018

Harjoittelijan haavissa: Laura Pyrrö

Toistakymmentä vuotta sitten näin Sibelius-Akatemian lehdessä artikkelin Villa Karosta, ja siitä asti residenssi on aika ajoin käynyt mielessäni.

Oman työskentelyn lisäksi odotin paikalliseen kulttuurin tutustumista, omatoimisia retkiä, Togoon tutustumista kuten myös vodun-menojen seuraamista. Odotukseni täyttyivät ja suunnitellut työt sain tehdyksi, vaikkakaan trooppisen ilmaston vuoksi en pystynyt täysin totutulla intensiteetillä työskentelemään. Jos hakisin uudestaan stipendiaatiksi, muuttaisin hiukan omaa työsuunnitelmaani: olisi ollut mielenkiintoista tehdä yhteistyötä paikallisten muusikkojen kanssa. Stipendiaattijaksooni sisältyi paljon sellaista, mikä ei alkuperäiseen työsuunnitelmaani kuulunut. Innostuin esimerkiksi kirjoittamaan runoja ja osallistuin djembe-rumputunneille.

Residenssiaikana harjoittelin tulevaa operettirooliani, jonka harjoitukset alkavat heti Suomeen palattuani. Toinen suunnitelmaani kuulunut työ, erään oopperateoksen suomennos ja sovitus, jäi tosin kesken – osittain myös nettikatkosten vuoksi. Työnteon lisäksi olen valmistautunut tulevaa puolimaratonia varten, vaikka ihan niin pitkiä matkoja ei tullutkaan täällä juostuksi kuin olin ajatellut.

Esiintyminen Villa Karon kuukausikonsertissa oli hyvin ikimuistoinen kokemus. Ulkotiloissa musisoiminen tietysti tuo mukanaan haasteita ja muiltakaan häiriötekijöiltä ei voinut välttyä: äänenvahvistusta ei ollut, sähköpianon koskettimet toimivat hiukan puutteellisesti eivätkä nuotitkaan oikein tahtoneet pysyä tuulessa paikallaan. Olen useita kertoja aikaisemmin esiintynyt peruskoululaisille, joten osasin kyllä odottaa, että yleisö ei välttämättä malta pysyä paikallaan puhumatta. Konsertin myötä jäin pohtimaan, minkä verran täällä ylipäätään on senkaltaisia tilaisuuksia, joissa tulisi olla hiljaa. Suomessa yhteiskunnan normit melko tarkasti sanelevat, milloin hillitty käytös on toivottavaa. Uskon ja toivon, että yleisö kuitenkin sai esityksestäni jotakin irti!

On vaikea eritellä yhtä ikimuistoista hetkeä, sillä unohtumattomia hetkiä on niin paljon. Tämä on ollut erikoinen, yhteinen matka entuudestaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, joista sittemmin onkin tullut ystäviä. Jättimäisen merikilpikonnan kohtaaminen meren rannalla on varmastikin yksi mieleenpainuvimmista hetkistä. Sen jälkeen olenkin sitkeästi yrittänyt iltaisin taskulampun kanssa havaita rannalla lisää kilpikonnia, tosin huonolla menestyksellä. Kun meno on tuntunut liian pysähtyneeltä, olen lähtenyt kiertelemään ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Jokaiseen viikkoon onkin mahtunut unohtumattomia reissuja.

Olen paljon matkustellut esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä myös asunut ulkomailla, joten mitään yllättävää kulttuurista eroa ei oleskeluni aikana tullut vastaan. Olin jo etukäteen ottanut huomioon muun muassa erilaisen hygieniakäsityksen kuten myös vesi- ja sähkökatkokset. Aika kivuttomasti siis sujahdin paikallisiin menoihin mukaan. Tärkeää on, että sallii itsensä olla maassa maan tavalla. Kaikkeen tulee täällä varata enemmän aikaa, sillä asioiden järjestyminen ottaa oman aikansa.

Etukäteen haaveilin jo siitä, että saa vain rauhassa keskittyä itseensä ja omaan työhönsä jonkun muun huolehtiessa esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai aamiaistarjoilusta. Ei ole myöskään tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että välillä vaikkapa lukee kirjaa töiden tekemisen sijasta. Oleskeluni aikana olen kerännyt voimia, jotta jaksan taas innolla palata kotona odottavaan arkeen. Lisäksi on ollut hienoa tutustua muihin stipendiaatteihin. Asuminen yhdessä ikään kuin kämppiksinä tarjoaa otollisen mahdollisuuden poikkitaiteellisten yhteistyöprojektien muodostumiselle. Muutamia mahdollisia yhteistyöprojekteja jatkoa ajatellen onkin jo virinnyt. Ehdin myös pitää laulutunteja toiselle stipendiaatille, folkloristi Andreas Kalkunille.

Kotiinpaluun lähestyessä omia ajatuksia on hiukan vaikea saada kasaan. Tuntuu, että vasta saavuin ja toisaalta taas siltä, että olisin ollut täällä jo paljon pidemmän aikaa! Mielelläni lähden kuitenkin takaisin kotiin, missä työt, koirat ja Karo-puolisoni odottavat. Valoa, värejä ja lämpöä tulee varmastikin ikävä. Viisi viikkoa on mielestäni ollut hyvä aika. Ei tunnu siltä, että aika olisi työprojektien kanssa varsinaisesti loppunut kesken. Hieman olen jopa yllättynyt, miten tehokkaasti ja hyvin sain lopulta harjoitelluksi. Kotona tulee usein keksineeksi kaikenlaista oheistekemistä, kuten kaappien järjestelyä tai pyykkäystä, mikäli ei huvittaisi tarttua töihin. Täällä ajatuksena on ollut nimenomaan työnteko tiedostaen samalla, että aikaa on hyvin rajallisesti.

Minulla on tiedossa uusia rooleja sekä konsertteja. Kevään stipendiaattien kanssa olisi myös tarkoitus kokoontua myöhemmin Suomessa. Oli myös kiva huomata, että lyhyessäkin ajassa oppii suppeasti kommunikoimaan ranskaksi ja ehtivätpä ruokalistan perusraaka-aineetkin tulla tutuiksi – en siis ole koskaan opiskellut ranskaa. Tästä innoittuneena olisi tarkoitukseni aloittaa ranskan tunnit Suomeen päästyäni. Lisäksi minulla on tuloillaan Pohjois-Afrikkaan sijoittuva barokkiooppera, jonka lavastus- ja puvustusideoihin olen saanut inspiraatiota täältä ostamistani kaulakoruista. Tavoitteenani onkin tuoda visuaaliseen ilmeeseen hiukan länsiafrikkalaista vaikutusta. Olen aikaisemmin ollut muutamaan otteeseen taiteilijaresidenssissä Italiassa, ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti hakea uudestaankin ulkomaille residenssiin.

Residenssijaksoni on ollut erittäin positiivinen kokemus ja voin lämpimästi suositella stipendiaatiksi hakemista Villa Karoon. Olen kokenut oloni tervetulleeksi ja Villa Karon henkilökunta on ollut ihanan avuliasta ja ystävällistä. Liian laajamittaista, kunnianhimoista projektia ei kannata lähteä työstämään, sillä kuumassa ilmastossa ajatustyö on helposti melko tahmeaa. Kannattaa lisäksi pitää mielessä, että kulttuurisia eroavaisuuksia on paljon. On hyvä varautua myös siihen, että omaan työhön liittyviä uusia, odottamattomiakin ajatuksia saattaa ilmaantua.

Oopperalaulaja Laura Pyrrö vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Laura Pyrrö

helmi252018

Harjoittelijan haavissa: Noora Kauppila

Vertailussa suomalais-ugrilainen perinne ja vodun-kulttuuri

Halusin lähteä aika tyhjältä pohjalta eikä minulla hirveästi ollut odotuksia. Pääteemani työsuunnitelman mukaan sisälsi perehtymistä paikallisiin jumaluuksiin, vodun-kulttuuriin ja shamanismiin. Toki odotin sitä, että pystyisin vertailemaan suomalais-ugrilaista perinnettä vodun-kulttuuriin. Lisäksi toivoin tutustumista paikallisiin ihmisiin, jotka tietävät ja osaavat kertoa vodunista. Onnistuinkin siinä ja kontakteja on löytynyt nyt myös Suomesta.

Mielessä oli moninaisia kysymyksiä. Halusin muun muassa tarkastella mikä on matriarkaalisuuden ja patriarkaalisuuden suhde beniniläisissä riiteissä: missä määrin naiset voivat toimia esimerkiksi seremonioissa ja miten sukupuolittuneisuus ilmenee eri jumaluuksissa. Millaisesta musiikillisista aineksista seremoniallinen musiikki koostuu ja onko siinä kuultavissa vanhaa laulutraditiota?

Täällä myös äänimaailma on ollut kiinnostava. Olen nauhoittanut arjen ääniä, jotka kerrostuvat esimerkiksi lintujen ja erilaisten rytmien kanssa päällekkäin. Etsin ajatusta ja inspiraatiota maisterintyölleni, jossa aion sovittaa vanhoja hengellisiä lauluja ja muinaista suomalais-ugrilaista musiikkiperinnettä nykyiseen hengelliseen lauluperinteeseen. Suomalais-ugrilaisen perinteen ja vodun-kulttuurin vertailun lisäksi aiheenani on siis synkretismi. Kokemuksellinen taso, jota tulin hakemaan, oli itselleni tärkeä ja olenkin päässyt osallistumaan kolmeen seremoniaan itse sekä seuraamaan myös muutamia vierestä. Seremoniat ovat olleet visuaalisesti ja liikekielellisesti rujon kauniita.

Vaikka Grand-Popo on pieni paikka, kylävierailuja ja toimintaa riittää. Olen lähestynyt asioita antropologisella otteella ja joskus on aika rankkaakin olla uteliaana liikkeellä etsimässä mahdollisuuksia. Olen löytänyt itseni vetämästä verkkoa kalastajien kanssa kädet rakoilla, levittämässä vernissaa tuoleihin ja kiskomassa venettä ylös. Arkielämäänkin pääsin vähän mukaan huomaten, että tällä tavalla ne kalat laitetaan täälläkin savustukseen. Paljon on myös ollut niin sanotusti palveltu olo. Vieraanvaraisuus jota olen kokenut on ollut arvokasta.

Olen laulaja, mutta oma projektini Beninissä on ollut tapahtumien, seremonioiden ja keskustelujen parissa. Olisin ehdottomasti halunnut musisoida vielä enemmän, jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa. Koitin hahmottaa millaisia soundeja löytyy ja miten täällä lauletaan. Laulaminen liittyy paljon myös kieleen. Kieli vaikeuttaa laulamista: intonaatio on erilaista eikä myöskään ymmärrä, mitä lyriikoissa sanotaan.

On paljon asioita, mitä halusin kerätä ja koota oleskeluni aikana. Suomeen palaamisen jälkeen näen varmasti kaikkea objektiivisemmin. ”Otat haarukkaan palasen Beniniä, mutta et ehdi vielä maistaa tai pureskella sitä”. Näin lyhyessä ajassa tulee ahneeksi.

Yllättävintä oli se, että tämä olikin niin kotoisa kulttuuri. Kyllähän sitä tiesi, että tulee eri kulttuuriin ja elinolosuhteisiin. Osasin esimerkiksi odottaa eri aikakäsitystä ja sähkökatkoksia. Välillä on ollut pää pyörällä siitä, ettei ehdi tehdä töitä järjestelmällisesti. Juttelimme muiden stipendiaattien kanssa siitä, että vaikka suuntia ja kerroksia uudessa kultturissa on paljon, olisi hyvä ottaa vain yksi pieni asia kerrallaan hoidettavaksi päivän aikana.

Täällä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vodunissa aivan täysin sisällä. Omasta perspektiivistä katsottuna se on aika hurjaa ja ihanaa, kun sen tajuaa. Niin sanottu positiivinen uho on myös mielenkiintoinen ilmiö, jonka tunnistan itsessäni myös.

Jatkoa ajatellen mielessä on mehukkaita asioita, joista olisi mielenkiintoista tietää lisää ja joita olisi kiinnostavaa työstää eteenpäin. Residenssijakso on kylvänyt paljon ideoita, joista voisi kehitellä monenlaista – lopulta kaikki on kiinni omasta rohkeudesta ja aktiivisuudesta. Itse oivalsin, että asioita on tehtävä heti kun voi. Voi suunnitella, mutta aina ei todellakaan tiedä, mitä seuraavalla viikolla on tiedossa.

On kuunneltava itseään isolla korvalla. Helposti tulee päätymään positiivisessa mielessä vaikka minne, ja paikalliset myös mielellään vievät sinut monenlaisiin paikkoihin. Rajoja saa vetää aika isollakin pensselillä – jos se on tuttua, niin sitten se on helpompaa. Kiltti ja ystävällinen saa olla, mutta toisinaan se myös saattaa saada aikaan erikoisia tilanteita ja väärinkäsityksiäkin.

Aikatauluihin kannattaa suhtautua osittain huumorilla, mutta sairastelu ja väsymys on otettava vakavasti. Terveys ja jaksaminen korostuu, kun jakso on kuitenkin aika erityinen ja intensiivinen. Kokonaisuudessaan viettämäni jakso Villa Karossa on vaikuttava kokemus, joka on jo nyt jättänyt jälkensä. Erityisesti seremoniat ja niiden jälkimainingit olivat vaikuttavia. On hyvä muistaa, että seremonioihin kuuluu aina rahapuoli, joka liittyy luottamukseen. Lisäksi luottamukseen liittyy se, että asiat usein tapahtuvat täällä spontaanisti. Saatoin mennä esimerkiksi johonkin tilaisuuteen yksin tietämättä siitä etukäteen juurikaan mitään.

Viisi viikkoa on aivan minimi. Sitä paremmin pääsee vauhtiin työskentelyssä, mitä enemmän tutustuu paikallisiin tapoihin.

Noora Kauppila on laulaja esiintyvä taiteilija joka suorittaa tällä hetkellä kansanmusiikin maisteriopintoja Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa joulu-tammikuun 2017–2018 välisenä aikana.

Teksti: Liisa Manninen

tammi232018

Harjoittelijan haavissa: Pedro Aibéo

World Music School In Grand-Popo

What kind of expectations did you have before coming to Villa Karo?

Already about three years ago, a friend of mine suggested me that I should apply for Villa Karo. As I don’t yet know Finnish very well, I couldn’t read so much material beforehand, so my first impressions of Villa Karo were much based on photos.

I had some mental pictures of it, which we all usually do: regarding Villa Karo and its surroundings, I was expecting a much simpler house, not so well designed and more of a deserted place. I have traveled before in similar places in remote fishing areas, so I was prepared for the sort of creepy villages and smelly muddy beaches. And yes, I was expecting a lot of seafood! In general, I thought Grand-Popo to be much rougher and a much simpler place, sandier and with far less vegetation. I also expected to be more isolated: I remember that before coming to Grand-Popo, I was prepared to spend a lot more time alone and I thought I will be reading and drawing a lot.

Soon after, I noticed I wasn’t going to be alone at all. Neither was this an isolated village. And seafood? Well, not so much around, it’s more just fish, but good one.

Could you tell about your projects or ideas you were working with as a scholarship holder?

Some months ago we started to make some contacts for the World Music School (WMS) in Africa, through the African diaspora in Helsinki. Currently the World Music School has schools in Helsinki, Shanghai and Porto. I asked myself, why not Africa? I am of course interested in knowing what others in the same field of mine are not doing, so I can surprise and innovate. As far as I know, I don’t know anyone else trying to do the same. And with that in mind, I proposed to study the feasibility of a World Music School for Villa Karo and such was accepted. So mainly, as a scholarship holder, I was working for the music school. I also got an invitation to go to Nigeria to present my work on Architectural Democracy for the 1^st Art Biennale of Lagos, so it was a good combination of efforts.

Personally, it is simply enjoyable to go somewhere and leave open space for surprises. It is much better to meet people face to face, have some kind of a joint project and go deeper in each other’s lives than just play around as a tourist.

Were you able to develop the things you wanted to?

Yes. I am getting better with planning things the older I get. Finally! There were some setbacks, which were easily solved. Of course, one makes plans which are not all laid out publicly, sometimes these work, sometimes don’t, but luck comes from being prepared in case these do work. Having a strategy is fundamental as well as being a dreamer, no matter the shame it may bring from its failure. The few successes are worth the sea of falls. With a bit of luck, I think we will continue to work here in the future. I don’t like to put things aside, only if that really doesn’t work. Rather I like to develop it further. Well, the thing I didn’t manage to do was that I didn’t have time to read and draw that much – there was too much social life!

What kind of ideas would you give to someone who is thinking about future projects in Villa Karo?

Educating young girls and music would be very important. It sounds very specific, why girls and why music? I think it is just practical. I see music as being very important, because it has a practical application in daily life: you are memorizing rhythms, texts and stories and growing socially with others, for example. It also provides an empowering tool for women: Africa needs to put a lot more effort on women’s empowerment. As long as there isn’t proper family planning for example, problems of over population and migration will increase. Here women are seen more as baby factories, not as persons. This is urgent, it’s simply the half of the population!

The curriculum in the schools here is good, but the implementation is not. Teachers and the quality of teaching are not evaluated. Also very simple structural things could be improved. An example, in math books the exercises may not be understandable because they are not adapted to the local culture. In general, technical problems are related with water and electricity. 16 years ago I’ve been part in projects for bio gas plants which work well in the beginning but fall into ruins short after. We as Europeans are imposing our way of doing, but Beninese have to find their own way and be a bit more arrogant. Briefly, more value should be put on education.

What were the most memorable moments?

A trip to Nigeria was surely one I will not forget. At the border of Benin and Nigeria, we were forced to get out of the bus by the military into the pitch black forest at gun point, being named ”white bastard” with a gun on my head. This made me feel that Benin is a lot more like a home. I felt so relieved when I crossed the border and was back in Benin a few days after!

Since the very first night when I arrived to Villa Karo, there was ”our group” which I will dearly remember, even though I wasn’t yet settled up. I was free of expectations, I didn’t know anybody. I also had a great and fun opportunity to play my bagpipes on Villa Karo’s monthly concert day. And on that evening, all of a sudden, there was a reggae band on the stage with me and of course, there was an obligatory party included!

What did you learn from Beninese and Nigerian people?

I still feel very ignorant about West Africa. My only contacts to Sub-Saharan Africa are from Mozambique and Angola, but it is still very dim. The local “rough ways” always made me suspicious and I still find it hard to adapt to cultures with very direct sexual habits, such as language and dances, like kizomba etc. Here is something similar – of course, you always find similarities at first, but the more you spend time, the more you find differences. Already when I came from Nigeria, I noticed some differences, like if I now see a Beninese and a Nigerian in Helsinki, probably I would be able to distinct them. In general I would say that Nigerians are more nationalistic and more aggressive, also more Anglo-Saxon-culture centered. Beninese are, from my point of view, more elegant. One cannot expect the same working style as we have in Europe: it is more hierarchical in West Africa, sometimes you can use that for good purposes, but also for negative sides. And on that lays a larger problem. A Master can lead you into, but then also another Master can lead you out of the green pastures.

A good thing in Benin is that the roads are never good, which means they don’t speed up so much. Yes, here are accidents also, but for example compared with Vietnam, I feel safer in driving around.

How does it feel to go back home?

I have traveled a lot and changed places so many times, so I don’t get so much of that nostalgia anymore. Anyway, I appreciate now much more the present, small moments, feeling healthy and I am feeling a bit poetic even. I wonder, what will be the next present moment, where I am not thinking about future and maybe not worrying about it so much. I keep myself hysterically busy with the things I enjoy the most. Five weeks was surely enough for me to enjoy, travel, make good friends and also to work to an optimal level on the World Music School in Grand-Popo.

***

Pedro Aibéo is a trained Design Architect and Civil Engineer. He is at present a Kone Säätiö Research Fellow, a Visiting Associate Professor at UNAM University, Mexico and at Wuhan University of Technology, China, and a Lecturer and Doctoral Candidate at Aalto University, Finland on ”Architectural Democracy”. He is the founder and Artistic Director of “Cidadania” theatre+games group, a professional Musician at Homebound, the founder and Chairman of the World Music School Helsinki, a drawing teacher at the croquis nights and at Kiasma and a comic novelist.

He spent five weeks in Grand-Popo as Villa Karo’s scholarship holder to research on the feasibility of a World Music School in Grand-Popo.

Avainsana: News on Villa Karo