0

Avainsana: Cultural exchange

Mopolla Grand-Poposta pohjoiseen

Grand-Popo – Abomey – Dassa – Glazue – Natitingue – Boukombe – Tangueta – Bohico – Cotonou – Ouidah – Grand-Popo

Anna Retulainen
Anna Retulainen, Villa Karon kevään stipendiaatti, matkusti Villa Karosta kohti pohjoista. Mopon kyydissä matkatessa eteen tuli käsittämättömiä asioita, mutta myös ymmärrys uusien töiden suunnasta. Vaikeuksista huolimatta ”tämä matka on ollut parasta kaikesta”.
 

9 päivää matkalla.

G=Gaston

Mopolla Grand Poposta Abomeyhin. Hienoa. Maisemat vaihtuvat oikealla nopeudella, kuin katselisi elokuvaa. Savimajoja, puoliksi luhistuneita kyhäelmiä, eläimiä. Sikoja, vuohia, kanoja ja lampaita tiellä. Vanhoja rekkoja ja täyteen ahdettuja puskatakseja. Ja vapaus ajaa mihin haluaa. Odotan paljon tulevalta viikolta. Mikä on Benin, miten maisemat muuttuvat. Olen kyllästynyt siihen, että joku haluaa jatkuvasti hyötyä tai myydä jotakin. On liian kuuma, makaan sisällä pimeässä, ehkä kämäisimmässä hotellihuoneessa intereilien jälkeen, mutta olen turvassa. Ulkoa kuuluu lasten kiljuntaa, ilmeisesti olen jonkun koulun lähellä. Vessassa on ikkuna, huoneessa ei. On sentään vessa, ja suihku tai ämpäri, jonka avulla voin peseytyä. Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G näytti normaalilta, tummassa ihossa ei näy mikään. Kello on kohta kolme, neljältä lähden ulos, toivottavasti yksin. Huoneen valot eivät enää mene päälle, en jaksa siitäkään välittää. Ehkä on sähkökatko.

Jännitin lähtöä, mutta kaikki oli ok. Tavarat saatiin jotenkin ihmeellisesti mahtumaan. Lasten äänien seassa kuuluu kanojen ja kukkojen ääniä. Olen onnellinen, että uskalsin lähteä enkä jäänyt Villa Karon terassille ihmettelemään ajan kulumista. Olen joutunut sanomaan afrikkalaiselle oppaalleni että relaa, ei tarvitse tietää, ei tarvitse suunnitella, ei tarvitse nähdä nähtävyyksiä, normaali elämä riittää. Ei mene perille. En pidä näiden huoneiden hajusta, vuosien aikana kertyneestä liasta ja hiestä. En tuntenut hajua ennen kuin täällä. Nyt se on osa arkipäivääni. Kun lapset hiljenevät, lähden ulos. En halua yhtään ylimääräistä huutoa yovo, valkoihoinen. Olen kyllästynyt huutoihin.

Tata sompa. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas lavastettu Afrikkaan. Palaan takaisin perjantai-iltaan. Tai perjantaihin. Aiomme Abomeysta ensin Dassaan, missä pysähdyimme hetkeksi. Sika käveli juuri ohitseni syvästi röhkien. Dassasta eteenpäin Glazueen ilmeisesti siksi, että siellä asuu G:n kaveri ja veli. Kaverin äiti, sisar tai joku muu lähisukulainen oli kuollut ja seurasimme päivän mittaan hautajaisvalmisteluja: huutoa, ruuanlaittoa. Lopulta kauhea sade ja mutavelli. Illalla ruumis tuotiin kotiin ja laitettiin arkussa nukkumaan sängyn päälle. Näky oli lähinnä koominen ja tunnelma kai iloinen. Söimme hyvin, joimme palmuviinaa ja lopuksi lähdimme baariin. Nyt joku eläin huutaa tuskaansa, todennäköisesti sidottuna tiukaksi mytyksi auton katolle. Eilinen oli raskas ajopäivä. 400 km mopolla on paljon tai liikaa. Natitingue. Ainoastaan yksi lyhyt pysähdys matkalla. Natitingussa kadotimme toisemme, puhelin oli hotellissa, lopulta löydyimme ja joimme liikaa olutta. Nyt olemme Boukombessa, G nukkuu, pojat tai miehet lojuvat ja puhuvat jotain. Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vaan loputon odotus. On käsittämättömän vaikeaa saada paikalliset tajuamaan, että en halua nähdä mitään. Haluan olla, piirtää ja kirjoittaa. Ja että en halua kuulla selityksiä. Luen mieluummin. Pihalla on valtava puu, ehkä hienoin, minkä olen nähnyt Afrikassa. Olen onnellinen ja rauhassa.

Kanat, possut ja muut elikot kävelevät ympäriinsä. Kanat asuvat rakennelman alakerrassa. Rakennelma muistuttaa minikokoista linnaa tai jättimäistä hiekkalinnaa. Sika kävelee taas ohitseni. On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus. Yövymme teltassa, joka ei pidä vettä, kattona on pelkkä hyttysverkko.

Kukaan ei onneksi puhu englantia. En ikinä uskonut olevani niin onnellinen, että en puhu jotain kieltä. Saan olla rauhassa. No nyt tulivat tuijottamaan kirjoittamista. Tai ipadia kai. Opetan G:lle englantia. Hän on onneksi alistunut siihen ja ehkä jopa iloinen, eli yrittää tosissaan. Aina välillä he, she ja it menevät jo oikein. Nyt puhutaan kai kielestä, mitä kirjoitan. Eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Eivät englantia eivätkä suomea.

Jono naisia sateenvarjojen kanssa kävelee ohitse. Näyttää ihan kummalliselta. Osalla on varjon alla kantamus pään päällä. Kai kyse on varjostamisesta, ei sateelta suojautumisesta. Liskot jahtaavat toisiaan. Perheen isännällä on kaksi vaimoa. Ja siksi kai kaksi tata sombaa, eri vaimot ja lapset asuvat eri rakennelmissa. Vaimo ei jätä minua rauhaan. Puhun suomea, se toimii parhaiten. Huutoa ja käsittämätöntä kieltä, mitä ikinä onkin. G lähti johonkin, kai hakemaan ruokaa ja juotavaa. Sama jatkuu, syömme liikaa, juomme liikaa ja nukumme. Kaikki nukkuvat, lojuvat ympäriinsä. Kummallista ajatella, että noin sadan kilometrin päässä on elefantteja, leijonia ja virtahepoja ja en aio mennä katsomaan niitä. Lampaat ovat eksyneet toisistaan. Kuulen sen. Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan.

Aamu. Kukot kiekuvat, ihmiset alkavat kömpiä koloistaan. Ranskankielinen radio pauhaa taustalla. Klo on 6.21. G nukkuu, aurinko ei ole vielä noussut. Valvoin yöllä. Lariam valvottaa. Ihanaa nukkua teltassa. En tiedä, mitä tapahtui eilen, pyörryin, tipahdin penkiltä ja satutin oikean kylkeni. Hetken kuluttua pyörryin taas ja aiheutin valtavan hämmingin. Nestehukka, kuuma kuivuus yllätti minut. Selkään sattuu, mutta en usko sen haittaavan. Lehmä ammuu ja vuohet määkivät. Äänimaailma on ollut tavattoman rikas koko yön. Jossain oli juhla, kuulin etäisen rummutuksen ja kiljahduksia. Olisin halunnut lähteä kävelemään ääniä kohti, mutta en uskaltanut. G heräsi. Nyökkäilee, en usko, että ymmärtää, mitä sanoin. Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa, likaisessa savimajassa. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää. Joka tapauksessa olen puhdas ja se on pääasia.

Ajoimme Kussu’un. Kävimme erilaisissa tata sombissa. Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään pian. Minua pakkosyötetään ja tulin jälleen sairaaksi. On vaikeaa saada toinen ymmärtämään, että en syö, jos minulla ei ole nälkä. Että olen juonut pelkkää kahvia aamuisin niin kauan kuin muistan. En halua enää yhtään munakasta. Luulen, että olemme molemmat väsyneet toistemme seuraan.

Kävin eilen taas kävelyllä, minulle annettiin tarkat ohjeet: ei saa valokuvata eikä mennä ihmisten pihoille. Olenko tyhmä? Kävelyn jälkeen söin riisiä, tomaattia ja juustoa. Sen jälkeen vatsani oli taas sekaisin. G tuli onnellisena kotiin jonkun eläimen raadon kanssa. Kysyin, mikä eläin on kyseessä. Sain vastaukseksi, että ei tietoa, food. Pascal uskoi eläimen olevan pieni villikissa genett, ainakin siinä oli pilkkuja. Kissoja ei syödä, ne ovat petoja. Pihalla oli käsittämätön riita, kymmenen naista kirkui, on kuulemma kirkunut jo kaksi kuukautta. Miehen oli pitänyt ostaa yhdelle naisista sim-kortti, nainen oli antanut rahat, mutta mies ei ollut tuonut sim-korttia. Päättelin, että miehen kahden vaimon perheet riitelivät keskenään. Vaimoilla on kummallakin oma tata somba, en kuitenkaan ymmärrä, miten tämä elämä oikeasti toimii, ainakin se kuulosti hyvin riitaisalle.

Nukuin puun alla, ensin minut häädettiin läkähdyttävän kuumaan pienen huoneeseen, koska alkaisi sataa. Ei alkanut. Lopulta G pystytti teltan ja jouduin sinne. Alkuperäinen nukkumapaikkani puun alla moskiittoverkon suojassa oli ilmeisesti liian pyhä. Painajainen alkoi noin klo 2.30. Pihalle tuli iso joukko ihmisiä jonkinlaiseen seremoniaan, jossa käsittääkseni pari vuotta aikaisemmin kuollut palasi takaisin henkenä, voi olla, että ymmärsin ihan väärin. Olettaisin hänen olevan nyt osa pihalla ollutta valtavaa puuta, jonka alla yritin nukkua. Rummutus, huuto, nouseva ja laskeva kiljunta jatkui aamuun asti. Kiersivät kait tata sombaa ja olivat sen kattoterassilla. Uhrasivat kanoja ja polttivat tulia. G pelastautui telttaan ja alkoi melkein välittömästi nukkua hirvittävässä metelissä. Aamulla ostin juhlijoille kaksi litraa sodabia, mikä lopulta hiljensi heidät.

Lähdimme ajamaan kohti Tanguetaa. Huonokuntoinen tie ja pyörässä kumi rikki. Pääsimme perille. Kiva hotelli, oma bungalovi, toimiva suihku ja vessa. Ihanaa. G vei minut vesiputouksille uimaan ja yritti pakottaa syömään. Mutta en halua syödä ennen kuin minulla on nälkä. Kieltäydyin tulemasta vedestä ylös. En jaksa huolenpitoa täysin merkityksettömissä asioissa. Nyt minulla on nälkä, olen taas parantunut. Illan ensimmäinen moskiitto etsii paljasta ihoani. Ehkä alan kaipaamaan jo kotiin, tuntuu, että on aika lähteä. Tämä matka on ollut parasta kaikesta. Grand-Popoon palaamme ehkä perjantaina. Cotonoun kautta.

G lähti korjaamaan rengasta, käskin ostaa uuden tubeless-renkaan, jos ei löydä sisäkumia. Yhtä kaikki en aio enää matkustaa rikkinäisellä renkaalla. Joku tyttö kaupungilta oli pessyt likaiset vaatteemme. Ihanaa, puhtaita vaatteita. Nälkä, ruuaksi kai helmikanaa ja toivottavasti ei riisiä. Fufua haluaisin. Olemme matkustaneet tänään pelkästään heikkokuntoisilla hiekkateillä. Maisemat ovat kauniita, näyttää Afrikalta luontodokumenteissa. Kivikkoisia kukkuloita, savannia. Olimme kai Pendjarin puolella. Tuntui kummallisesta ajatella, että vastaan saattaisi kävellä elefantti. G on tullut takaisin, ehkä lähdemme.

Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi. Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni. Kaipaan jo omalle työhuoneelleni, kotiin.

Savalu, eilen taas järjetön ajomatka, tosin nyt pysähdellen aina hetkeksi lepäämään. Mopo on hajonnut ja kukaan ei tunnu tietävän, mikä siinä on vikana. Toivottavasti pääsemme jatkamaan matkaa Cotonouhun, vai pitäisikö vain ostaa uusi mopo. Ehkä se on minun ratkaisuni. Söimme illalla joidenkin ihmisten sisäpihalla. G nukahti välittömästi syötyään. Makasin kuun valossa ihmetellen taas sitä, miten ihmiset katoavat pimeyteen. Huoneessa on kylpyhuone, mutta ei vettä. Olen yrittänyt muistella olenko joskus interrailatessa kohdannut vastaavan ongelman. En muista.

Maisemat olivat kauniita myös etelään päin ajettaessa. On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin. Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin päin. Minulla ei ole kiire vielä. Olen oppinut odottamaan, istun rauhassa ja odotan, että ihmiset lopettavan puhumisen jollain kummalliselta kielellä, että jotain tapahtuisi, matka jatkuisi. Odotan ruokaa ja lepotaukoa. Aamukahvia. Elämä on kiireetöntä.

Eilen sain kohtauksen muovipusseista. Roskaamisesta. Eilen opin, että nigerialaiset kopioivat kiinalaisia tuotteita. Ehkä mopolla on vaan ajettu liikaa, ehkä se haluaa lepotauon. Haluaisin Cotonouhun. G kysyi minulta olenko jo maistanut koiraa. Sanoin, että en, mutta periaatteessa voisin maistaa. Hän sanoi, että pyydystetään koira ja grillataan se. Tyrmäsin ajatuksen.

Monilla ohikulkevilla ihmisillä on tikku suussaan. Kukaan ei tupakoi, syövät tikkuja. Pohjoisessa tiet ovat melkein tyhjiä, voi ajaa kilometrejä ilman, että tulee yhtään autoa vastaan. Savalusta eteenpäin on liikennettä ja tiet ovat huonossa kunnossa. Mopoa on korjattu jo tunti. Onneksi se hajosi kaupungissa eikä pohjoisen autioilla hiekkateillä polttavan auringon alla. Nauroimme sitä aamulla, parempi näin. En vain halua jäädä tähän hotelliin. Olen varmasti ainoa valkoihoinen kaupungissa ja silti kukaan ei ole huudellut perääni. Nyt mopoa on korjattu kohta kaksi tuntia, alan uskoa, että on pakko ostaa uusi.

Mopo saatiin korjattua ja matka jatkui Bohicon kautta Cotonouhun. Ihan kamala tie. Isoja kuoppia, pöllyävää hiekkaa, sata vuotta vanhoja ylikuormattuja rekkoja. Hurjaa puikkelehtimista rekkojen välissä, keuhkot täynnä pakokaasua ja pölyä. Cotonoussa rauha. Suklaata ja ranskalaista siideriä. Aamulla rantareittiä ensin Ouidahiin ja sieltä Grand-Popoon. Koti, suihku, vessa.

Tänä aamuna oveeni ei koputtanut vieras musta mies kysyen: Are you ready? Olin perillä.

AR0031 kopio

AR0034 kopio

Anna Retulaisen Villa Karossa syntyneitä teoksia. Kuvaaja: Jussi Tiainen.

Maagisuutta, voodooloitsuja, hyväntekeväisyyttä

 

Liisa Väisänen Villa Karossa 3.12.2012-11.1.2013
Liisa Väisänen Villa Karossa 3.12.2012-11.1.2013

Uskonnollisten kuvien tutkija, taidefilosofi Liisa Väisänen haluaisi lähettää kukkapuskan Dan Brownille. Brownin Da Vinci-koodin julkaisemisen myötä Liisalle on satanut luentokutsuja ympäri maailmaa. Villa Karoon Liisa ei kuitenkaan tullut luennoimaan. Hän haki stipendiaatiksi löytääkseen selityksen taiteen maagisuudelle voodoo-kultista.  ”Juuri voodoossa magiikka on kaikista uskonnoista voimakkaimmin läsnä.”

”Lähdin etsimään täältä vastausta kysymykseen, miten taide voi olla maagista? Toisin sanoen miten visuaalisessa objektissa voi olla mukana muutakin kuin pigmenttiä, marmoria tai pronssia?”

Residenssiajan toiseksi viimeiseen viikkoon mennessä vastausta ei ollut löytynyt.

”Keskityin voodoo-objektien taideominaisuuksiin ja väheksyin niiden sakraaliominaisuuksia. Etsin symboleita, sieltä missä niitä ei ollut.”

Beninin voodoo-rytmejä opiskeleva Tuukka (Vuorinen) kysyi Liisalta erään voodoo-seremonian aikana: ”Kuinka paljon transsissa on näyteltyä ja kuinka paljon aitoa?” Vastauksellaan ”Se on täysin epärelevantti kysymys”, Liisa tuli koodanneeksi itselleen auki sen mitä oli ollut etsimässä: kyse ei ole representaatiosta vaan presentaatiosta. Ihmiset eivät esitä tanssiessaan jumalia vaan muuttuvat jumaliksi. Henki valtaa heidät.

Mona Lisa on totta, eikä vain pigmenttiä. Ei sakraalitaiteen esineiltä tarvitse pyytää enempää kuin mitä taide-esineiltä pyydetään. Maaginen kuva ei ole vain symboli (pyhän kuva), vaan symboloitava, (eli pyhä itse).”

Tätä oivallusta voi soveltaa laajemminkin taiteen tutkimuksessa.

La Reine Sage -Viisas kuningatar

Yllä oleva saattaa kuulostaa jännittävältä ja korkealentoiselta. Vaikutelma on tuskin väärä. Abomeylaisen voodoo-näkijän, Bokonon mukaan Liisa Väisänen on syntymähoroskoopiltaan ’La Reine Sage’, Viisas kuningatar. Tällaista titteliä ei anneta kenelle tahansa. Paikalliset kumartuvat naisen jalkoihin sen kuullessaan.

Länsimaisesta ihmisestä tuhkan puhaltaminen, sarvesta juominen, voodoo-loitsut, ilmaan heitetyt simpukankuoret, pään päällä pidellyt kanat sekä siirtymät hyvien kehästä pahojen kehään ja takaisin voivat kuulostaa epäpäteviltä keinoilta tunnistaa ihmisen neroutta. Bokono ei kuitenkaan erehdy Liisan suhteen. Nainen on monitaituri: filosofian tohtori, tietokirjailija, taidekriitikko ja freelancer-luennoitsija. Hän on opiskellut muun muassa taidefilosofiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, estetiikkaa , teologiaa, matkailua ja dramaturgiaa Kairon, Sorbonnen ja Helsingin yliopistoissa.

Liisan seikkailut Beninissä kertovat samaa tarinaa suurista voimista.

Liisa ihmemaassa

Väisänen työsti Karossa kolmea kirjaa. Niistä ensimmäinen, kahdeksankymmensivuinen faktiollinen ”Kohtaamisia”, syntyi viidessä päivässä. Tämän lisäksi Liisa kirjoitti 1400-luvulla eläneen dominikaanipriori Girolamo Savonarolan elämänkertaa ja työsti slow life -ajatteluun liittyvää tekstiä otsikolla ”Verkkaisuuden filosofia.”  Kirjojen teemat tuntuvat kuin ihmeen lailla alkavan elää omaa elämäänsä ja muuttuvan todeksi kirjoituspöydän ympärillä.

Kohtaamisia-kirjan sivuilla Villa Karon koira Juha löytää vastineensa Pyhän Rochuksen koirasta. Liisa pohtii onko hänen oma kansalaisrohkeutensa suurempaa kuin ruttotautiselle pyhimykselle leipää kantaneen koiran. Villa Karon nelijalkaiset saavat sivutilan lisäksi osansa Liisan huolenpidosta. Punapäisen naisen astuttua taloon alkoivat koirat lihoa ja niiden turkit kiiltää.

Köyhille ruokaturvaa ajaneen Savonarolan 1400-luvulla kokema vääryys toistuu Liisan Beninissä kohtaaman Negrasin tarinassa. Hallitusta vastaan mieltä osoittanut togolainen mies elää Ouidahissa poliittisena pakolaisena kolmen alaikäiseen lapsensa kanssa. ”Sortoa vastaan taistelevat ovat vainottuja aina”, Liisa toteaa. Hän on ottanut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun yhteyttä Negrasin turvapaikkahakemuksen puolesta.

Myös Verkkaisuuden filosofian teemat tuntuvat sopivan Grand-Popon kiireettömään ilmapiiriin.

On viitteitä siitä, että kapitalismi on tullut tiensä päähän maailmassa. Rahan tavoittelun sijaan ollaan siirtymässä kohti vastuullisia nautintoja.”

Voiko täällä siis saada esimakua tulevaisuuden epikurolaisuudesta?

Hyväntekijä ja taiteen rakastaja

Liisan lapsuudessa taide oli aina läsnä. Vaikkei hänestä itsestään tullut taiteilijaa, tuli hänestä isänsä oppien mukaisesti ”hyvä taiteen katsoja”. Työnsä ohessa Liisa toimii kriitikkona ja toteuttaa näin rakkauttaan taiteeseen. Hän yhdistää taiteilijoita yleisöön ja mesenaatteihin. Taiteilijat ovat Liisalle avantgardisteina tärkeitä yhteiskunnallisten muutosten airuita.

Esimerkiksi 60-luvun sarjatuotantoa ja sen ongelmia käsitelleet ranskalaiset uusrealistit voi hyvin nähdä 2000-luvun slow-liikkeen pioneereina.”

Liisalle älyllinen substanssi on oleellista taiteessa. ”Minä olen hirveä!”, hän kauhistelee byronlaista suhtautumistaan. Tämän näkemyksen mukaan taidemaailman – ei siis kansan – määritettäväksi jää se mitä taide on.

”Taide kuuluu eliitille, ihmisille joilla on halu sivistää itseään taiteen parissa. Jos kukkahattutädit saisivat päättää, maalattaisiin yhä impressionistista taidetta”.

Kun taiteesta häviää intelligenssi, jää jäljelle vain pinta, joka palautuu Liisan mukaan käsityöläisyydeksi.

Moraalisesti Liisa kokee olevansa yhteiskunnalle koulutuksensa velkaa. Potut on maksettava pottuina ja taiteentutkijan työ yhteiskunnassa täytyy erottaa yksityisihmisenä toteutettavasta hyväntekeväisyydestä. Liisa antaa synninpäästön Beniniin tulleille stipendiaattitaiteilijoille, jotka toisinaan ahdistuvat taiteen tekemisen mielettömyydestä ympäröivän köyhyyden keskellä.

Vaikka Grand-Popoon tulevat suomalaistaiteilijat eivät toisi mitään paikallisyhteisölle ja hyötyisivät oleskelustaan täällä vain itse, on tänne tuleminen taiteen kehittämisen kannalta tärkeää – ja taiteen kehittäminen on aina hyvä asia.

Toisaalta Grand-Popossa ollessaan Liisa ei itse pysynyt vain taiteentutkijan roolissaan. Villa Karon koirien ja Negrasin asioiden edistämisen lisäksi, hän löysi paikan päältä koreografi- ja tanssijakykyjä. Näille hän nyt etsii sponsoreita, jotta he voisivat osallistua Genovaiselle SUQ-festivaalille. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista maailman ongelmia, mutta Villa Karoon tulevien stipendiaattien on usein vaikea sulkea silmiään kohtaamaltaan eriarvoisuudelta.

Kuva:Tuukka Vuorinen

Mieheys on katsojan silmissä?

Kenneth_Bamberg_STIP10_S2012_photo_by_MKiminki
Kuva: Miikka Kiminki
Kenneth Bamberg Villa Karossa 10.10.2012-2.1.2013

Syksyn stipendiaateista Villa Karossa pisimpään työskennellyt valokuvaaja Kenneth Bamberg saapui residenssiin yhtä matkaa toisen valokuvaajan kanssa. Matkan ja valokuvaamisen lisäksi Kennethillä ja Miikka Kimingillä on muutakin yhteistä. Molemmat työstävät valokuvissaan maskuliinisuutta. Kimingin lähestymistapa aiheeseen on ekspressiivinen, omasta kokemuksesta ja arkipäivän aiheista ammentava. Bamberg taas tarkastelee maskuliinisuutta kulttuuristen instituutioiden kautta. Kuvillaan kukoista ja miehistä – painijoista, nyrkkeilijöistä, saunojista, aikuisuuden kynnyksellä olevista thaimaalaispojista – ahvenanmaalaiskuvaaja laittaa katsojansa pohtimaan sitä lokeroa, joka yhteiskunnassa on rajattu miehelle.

Manlighet sitter i betraktarens öga?

Se, mikä on miehekästä tai miehelle on sallittua, se, mikä on miehen tai naisen hyve ja mikä taas ei, on pitkälti sosiaalisesti määräytynyttä.  Tiettyjä ominaisuuksia saatetaan pitää universaalisemmin maskuliinisuuden tai feminiinisyyden symboleina kuin toisia.

”Kulttuurisia eroja tarkastelemalla voi konkreettisesti huomata sen, kuinka sukupuoliroolit ovat luomiamme rakennelmia.”

Aikaisemmissa töissään Kenneth on kuvannut esimerkiksi turkkilaista painia, jossa sukupuolielimensä peittäneet alastomat miehet öljytään kiiltäväksi ennen ottelua.

”Liukkaasta vartalosta on käytännössä mahdotonta saada pitävää otetta. Niinpä painijat pyrkivät selättämään vastustajansa tarttumalla tätä kalsareista.”

Paikallisen kulttuurin ulkopuolelta tulevan katsojan silmissä tällainen saattaa näyttäytyä ilmeisen homoeroottisena.

”Kyseisessä yhteisössä perinteinen laji on miehisyyden mitta, ja painijat maskuliinisuuden juhlittu kruunu”, Kenneth kuvailee.

Turkkilaisten painijoiden lisäksi valokuvaajan tuotannosta löytyy Shan-heimoon kuuluvia thaimaalaispoikia, jotka on aikuistumisriittinsä kunniaksi puettu muistuttamaan prinssi Siddhartha Gautamaa, ennen kuin hänestä tuli Buddha.

”Pojat koristellaan kauniin kukkasin ja meikataan sieviksi. Prinsseillä on yllään paljon sellaista, mikä yleensä yhdistetään luontevasti naisiin ja naisellisuuteen.”

Vad är små pojkar gjorda av?

Kennethin eksoottisia ja visuaalisesti häikäiseviä kuvia katsoessa huomaa itsekin pitävänsä nenällään oman kulttuurinsa laseja. Vaikka niitä ei olisi helppo riisua, ainakin niiden olemassa olosta tulee varsin tietoiseksi. Kuvasarjat tekevät ilmeiseksi sen mitä sosiaalisella sukupuolella – naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi vaihtuneen tieteenalan keskeisimmällä tutkimuskohteella – tarkoitetaan.

Tasa-arvokeskustelussa tehdään ero biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä. Nainen on toki fyysisesti erilainen kuin mies, mutta suuri osa siitä, mitä pidetään naisellisena tai miehisenä, määräytyy kulttuurisesti, eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Fysiologisten erojen päälle rakennetaan muun muassa kasvatuksen ja koulutuksen kautta ylimääräisiä biologiaan palautumattomia kerrostumia. Näin luodaan tiedostamatta normeja sille, mikä on sallittua naiselle ja mikä miehelle.  Tyttö saa toki leikkiä nukeillansa ja poika autoillansa, entä saako myös toisinpäin?

Vad är kungar gjorda av?

Beninissä Bamberg kuvasi kuninkaita ja kameroiden muistikortit täyttyivät värikylläisistä otoksista. Kuvista välittyy monella tapaa maan äärimmäisen arvokas kulttuuriperintö.

”Kuninkaat on niin makeita!”, Kenneth ihastelee.

Kameran eteen päätyi kahdeksantoista kuningasta maan kaikkiaan viidestäkymmenestäneljästä kuninkaasta. Vaikka Benin ei ole valtiomuodoltaan kuningaskunta, monen Afrikan maan tavoin senkin alueella on useita erillisiä kansoja, heimoja ja yhteisöjä. Kuninkailla ei ole poliittista valtaa, mutta he toimivat tärkeinä mielipidevaikuttajina ja välittäjinä alueillaan.

“Beniniläiset kuninkaat ovat kansojensa isähahmoja – heidän silmänsä. Tavalliselle ihmiselle kuninkaat näyttäytyvät Jumalasta seuraavana.”

Myös kuningassarja käsittelee miehisyyttä.

Näissäkin kuvissa tarkastellaan sitä, mitä tarkoittaa olla mies, vaikkei ristiriita omaan kulttuuriimme nähden olekaan ehkä yhtä hätkähdyttävä kuin joissakin aiemmissa kuvissani, ” Kenneth kertoo.

Kuvissa näkyy voiman ja vallan symboleita: sateenvarjoja, toteemieläimiä, vaimoja. Kuningasta ei kukaan pääse määräilemään – luonnollisesti ei etenkään valkoinen mies, kun kyseessä on entinen siirtomaa.

Oli kiinnostavaa seurata, mitä kaikkea kruunupäiden oli tärkeää saada kuvaan mukaan ja kuinka kuvauspaikat valikoituivat. Yleensä he valitsivat kuvauspaikaksi jonkin historiallisen, itselleen henkilökohtaisesti tärkeän paikan. Jokaiseen kuvaan kuninkaat halusivat mukaan joko palvelijansa, prinssin tai prinsessan.

Kuningassukujen myyttiset tarinat ovat yhtä mehukkaita kuin kuninkaista otetut valokuvat.

”Eräskin kuningas kertoi, kuinka hän symbolikseen valikoituneen krokotiilin tavoin sukeltaa veteen ja vaanii pinnan alla kunnes hyökkää vihollisensa kimppuun.”

Kuvaaminen on kuvaamista Afrikassakin, mutta eksoottiset olosuhteet tuovat arkirutiineihin lisänsä.  Värikylläisten pintojen taakse kätkeytyy tuntien odottelua, satoja poukkoilevia autokilometrejä, hikistä vaatteiden vaihtoa, omituisia kertomuksia ja käännöskukkasia.

 Vad annat?

Energisestä valokuvaajasta saattoi nähdä vilahduksen palmuun kiipeämässä tai pistelemässä pihviä Auberge-hotellin terassilla, mutta muuten Kenneth tuntui olevan menossa kaiken aikaa. Kuningasprojektin lisäksi kolmikuukautiseen residenssijaksoon mahtui monta keskipäivänhelteistä juoksulenkkiä Guineanlahden rantahiekalla, blueskitarasessioita Karoon seuranneen ystävän, Anders Salinin kanssa ja rumputunteja Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes’ssa . Projektiensa ohessa Kenneth järjesti myös paikallisille valokuvaajille työpajan, jossa käytiin läpi studiovalaistustekniikkaa.

Kenneth teki paljon yhteistyötä muiden stipendiaattien kanssa. Koreografi Riikka-Theresa Innasesta ja kirjailija Jaana-Mirjam Mustavuoresta muodostui Kennethin hovikaarti, joka kulki mukana kuninkaita tapaamassa. Naiset löysivät paljon dokumentoitavaa siitä maailmasta, jonka ovea he Kennethin mukana pääsivät raottamaan. Georges Agbazahou auttoi Kennethin kuningasprojektin alkuun.  Kohtaamisten välittäjänä toimi kuningas Adjiwatonou Yewa Kpedo III:n sihteeri, joka loi kontakteja ja suositteli Kennethiä muille kuninkaille.

Kenneth Bambergin tuotantoa pääsee seuraavan kerran ihastelemaan Tukholman NAU-galleriassa maalis-huhtikuussa. Näyttely on avoinna 21.3 – 20.4.2013.

Mystinen taiteilija ei paljasta mitä tuleva näyttely sisältää.

Käykää katsomassa ja ihastukaa! Gå dit själva och bli hänryckta!

NAU-Gallery  21.3 – 20.4.2013
Hudviksvallsgatan 4B, Tukholma/Stockholm. 
Avajaiset/ Vernissage: 21.3 klo 17-20
Galleria avoinna: ti-pe 12-18, la 12-16

Aistien viisaudesta, ruumiillisuudesta ja läsnäolosta

Jaana-Mirjam_STIP9_S2012

Jaana-Mirjam Mustavuori Villa Karossa 23.11.-28.12.2012

Elämä on vienyt avointa, herkkää ja luovaa ihmistä. Ja olen antanut sen viedä,” Jaana-Mirjam Mustavuori toteaa.

Juristiksi kouluttautuneen naisen uralle on mahtunut kirjailijan, toimittajan ja kääntäjän töitä, kansalaisjärjestöaktivismia ympäristö- ja kehitysjärjestöissä, harrastuksena laulua ja keikkailua. Elämänpolku on vienyt moneen suuntaan, mutta matka itseen on ollut pisin. Hektisen uran keskellä Jaana-Mirjam löysi meditaation ja alkoi lopulta tutkia sitä, kuka hän itse on. Tästä kumpusi uusin aluevaltaus: kehotietoisuuteen pyrkivä tanssi ja vapaa liike. Vuonna 2011 hän valmistui Essential Motion -ohjaajaksi ja vetää nyt keholliseen ilmaisuun, itsetuntemukseen ja vuorovaikutukseen keskittyviä ryhmiä Suomessa. Hän on saanut innoitusta myös Emilie Condradin kehittämästä Continuum Movementista.

“Human doing” vai ”human being”?

Länsimaisia ihmisiä vaivaa usein epätietoisuus siitä, keitä he ovat ja mitä he tuntevat.

Elämää suoritetaan elämisen sijaan. Yhteys omaan itseen on monesti poikki.”

Jaana-Mirjamin mukaan syynä on se, että modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa aistien kautta tulevaa tietoa väheksytään.

Elämme päässä ja illuusioiden vallassa sen sijaan, että luottaisimme aistien kautta välittyvään tietoon ja eläisimme niiden välittämää todellisuutta. Jokainen meistä on kuitenkin kosketuksissa itseensä ja muuhun maailmaan juuri aistien välityksellä. Kun emme kuuntele aistejamme, kadotamme samalla yhteyden itseemme, elämään ja muuhun maailmaan.”

Avaimet tilanteen korjaamiseen piilevät tietoisessa läsnäolossa, avoimissa aisteissa ja siinä, että luottaa aistien tuottamaan informaatioon. Edellä mainittuja taitoja opetellaan Essential Motion -ryhmissä, joista voi löytyä tie parempaan itsetuntemukseen ja uusia mahdollisuuksia avautua maailmalle. Villa Karoon Jaana-Mirjam tuli kerätäkseen materiaalia uuteen aistikirjaansa ja oppiakseen afrikkalaisesta aistien viisaudesta, ruumiillisuudesta ja läsnäolosta.

Sen lisäksi, että ihmiset ovat Suomessa irti itsestään, he ovat irti toisistaan ja tunteistaan. Beninissä suhde itseen, ruumiiseen ja tunteisiin on suorempi, välittömämpi. Paikalliset tuntuvat lukevan toisiaan ja ruumiimme kieltä kuin avointa kirjaa.”

Jaana-Mirjamin mukaan tämä liittyy kehollisuuteen, joka on tärkeässä osassa Beninissä. Täkäläinen kehollisuus ilmenee muun muassa tanssin ja laulun arvostamisena, syvänä spirituaalisuutena, seksuaalisuutena ja terveenä kehonkuvana. Näistä meillä suomalaisilla on opittavaa.  Yksi keino on tanssi.

”Tanssi on täällä kaikkialla läsnä. Se on hyvin tehokas keino tehdä matka päästä varpaisiin. Liikkuessaan tulee tietoiseksi ajatustensa ja ruumiinsa aistimuksista sekä niihin liittyvistä tunteista.

Individualismi ja yhteisöllisyys

Läsnäolo ja välitön kanssakäyminen ovat olennaisia yhteisöllisessä kulttuurissa. Jaana-Mirjam kertoo tuntevansa voimakasta kaipuuta afrikkalaisten yhteisöllisyyteen, mutta olevansa ainoana lapsena myös ääri-individualisti. Yhteisöllisyyden ja individualismin ristiriita on monelle länsimaiselle ihmiselle tuttu.

Moderni yhteiskunta mahdollistaa yksilökeskeisyyden. Yksilö on vapaa haluamaan ja tuntemaan, kun yhteisöllisen kulttuurin paineita ei ole. Mutta juuri länsimainen ihminen on etääntynyt tunteistaan, vaikka hänellä sosiaalisista velvoitteista vapaampana voisi mahdollisesti olla enemmän vapauksia tuntea ja ilmaista tunteitaan haluamallaan tavalla. Ovatko aitous ja läsnäolo hukkuneet länsimaiselta ihmiseltä, kun etsimme niin kovasti sitä mitä haluamme?

Afrikassa osataan vain olla. Tällainen elämässä oleminen näyttäytyy omasta kulttuuristamme nähden aidompana ja alkuperäisempänä tapana olla ihminen, mutta on lopulta on vaikea sanoa mistä aitoudessa on kyse.”

Kehitysyhteistyö ja hyväntekeväisyys

Jaana-Mirjam on tehnyt pitkän uran kehitysyhteistyön parissa. Hänen mukaansa länsimainen Afrikka-kuva on usein varsin ongelmakeskeinen. Katastrofiuutisilla toisinnetaan Afrikkaa yhtenä suurena ongelmakenttänä. Työhistoriansa takia tämä on Jaana-Mirjamille tuttua.  Residenssiaikanaan hän pyrki tietoisesti pois tästä ajattelumallista, mutta muistuttaa ettei eriarvoista todellisuutta voi eikä pidä täysin sivuuttaa.

Vieroksuin aikaisempaa rooliani rahahanana ja sitä, että Afrikka nähdään kokoelmana erilaisia ongelmia.

Kehitysyhteistyössä on kysymys suuremmasta muutoksen tarpeesta. Käytäntöjen ja tapojen muutos on pitkällinen prosessi.

Yksittäisten limittäisten ja lomittaisten kehitysprojektien todellisuus Afrikassa on kestämätön. Se on sellaista näpertelyä, johon helposti turvaudutaan oman omantunnon tyynnyttämiseksi.”

Ongelmana ei ole ainoastaan se, että kaikkien tehdessä tahoillaan samoja juttuja haaskataan paljon resursseja. Ongelmallista on myös se, että näin ylläpidetään toimimattomia valtiojärjestelmiä ja mantereen riistettyä asemaa maailmanjärjestelmässä. Kysymys on siitä, parannetaanko tauti vai lievitetäänkö sen oireita.

Jaana-Mirjam muistuttaa, että pienikin lyhytnäköinen hyväntekeväisyys saattaa kääntyä pahantekeväisyydeksi auttajan tarkoitusperistä riippumatta.

”Ei tee hyvää ihmisen omanarvontunnolle, jos joku esimerkiksi antaa ilmeenkään värähtämättä tälle sellaisen summan rahaa, jonka tienaamisen häneltä olisi mennyt kuukausia.

Jaana-Mirjam näkee, että Villa Karolla on tärkeä välittäjän rooli kahden erilaisen todellisuuden välillä. Kulttuurikeskuksen tehtävä on herättää stipendiaatit näkemään, millaisia kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia eroja Suomen ja Beninin välillä on ja miten ne todentuvat paikan päällä. Kukin voi sitten hyödyntää ja käsitellä tätä haluamallaan tavalla. Positiivista opittavaa ja ihmeteltävää on molemmin puolin.

”Ollaan niin suurten eettisten kysymysten äärellä, että niiden pohtiminen on tärkeää, vaikkei huonoa omaatuntoa pidäkään potea.”