Afrikassa kohtasin ensimmäisenä valon. Musta maanosa oli täynnä vahvaa, kirkasta valoa ja auringon lämpöä. Ihmisten lämmön sain kokea sitten myöhemmin. Pohjola ja Afrikka ovat monin tavoin toistensa vastakohdat; rikas ja köyhä, kylmä ja kuuma, turvallinen ja levoton, yksilökeskeinen ja yhteisöllinen, tehokas ja kiireetön.
Ensimmäinen Afrikan-matkani suuntautui Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan kymmenen vuotta sitten. Se jätti vahvan tunteen, että Afrikkaan on päästävä uudestaan. Myöhemmin teinkin kaikkiaan kuusi pitkää matkaa Länsi-Afrikkaan. Mikään muu vieras kulttuuri tai maanosa ei ole vedonnut minuun yhtä selittämättömästi ja syvästi kuin Afrikka. Se vaikutti minuun vahvasti myös kuvaajana ja herätti uudenlaisen luovuuden. Olen pitkään työskennellyt lehtikuvaajana sanomalehdessä ja ottanut osaa muutamiin yhteisnäyttelyihin. Matkat Afrikkaan ovat poikineet kuvareportaasien ja uusien yhteisnäyttelyitten lisäksi myös lukuisia omia valokuvanäyttelyjä.
Kerron kuvillani siitä todellisuudesta, jonka itse kohtasin Länsi-Afrikassa. Ihmisistä ja heidän arkipäivästään, jossa yhdistyvät vanha alkuperäiskulttuuri, animistinen uskonto, rankka työnteko ja elämänilo. Afrikka on niin paljon muutakin kuin median yksipuolinen kuvavirta antaa ymmärtää.
Kaksoset
Kun ensimmäisellä Beninin matkallani kuvasin Grand-Popon koulussa, huomasin erään oppilaan pulpetin päällä pienen nuken. Ajattelin tytön ottaneen lelunsa mukaan kouluun. Niin ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin pääsin tutustumaan kaksoskulttiin, joka liittyy voodoo-jumaliin ja perheyhteisöön, johon myös kuolleet perheenjäsenet kuuluvat. Kaksosten syntymän uskotaan tuovan perheelle erityistä onnea. Köyhissä oloissa käy kuitenkin usein niin, että toinen kaksonen menehtyy. Silloin hän jatkaa elämäänsä pienen puunuken hahmossa. Se saa kaksosen hengen seremoniassa, jota varten on erityinen alttari. Näin kaksoset eivät joudu toisistaan erilleen ja jumalat pysyvät suosiollisina. Omaiset kuljettavat nukkea mukanaan ja hoitavat sitä kuin elävää lasta.
Hämmennystä
Kerran eräs ystäväni tuli pyytämään minulta apua kanan ostoon. Hänen veljensä oli ollut pitkään sairaana, eikä mikään ollut auttanut häntä parantumaan. Perhe halusi nyt uhrata kanan Sakpatalle, sairauksien jumalalle, jotta veli vihdoin paranisi. Tietysti olisin halunnut neuvoa heitä ostamaan lääkkeitä, mutta sitten ajattelin, että mistä minä voin tietää, miten he parhaiten voisivat sairautensa hoitaa. Niinpä kana ostettiin, ja veli parani.
Tuttuja kasvoja
Olen kokenut kuvaamisen ja kontaktit afrikkalaisiin yllättävän helpoiksi, vain olosuhteet joskus vaikeiksi. Positiivisella lähestymisellä tulee toimeen, puolin ja toisin. En kuvaa ketään vastoin hänen tahtoaan, mutta harvoin kukaan on kieltänyt. En myöskään osta lupaa kuvaamiseen. Niille, joita olen kuvannut paljon, olen antanut vastalahjaksi jotain heille tarpeellista. Grand-Popon asukkaiden kanssa olen tullut tutuksi, ja heidän elämäänsä olen kuvannut pitkään. Tein kuvista 2007 näyttelyn Villa Karon Lissa Gbassaan. Tutut maisemat ja kasvot gallerian seinille ripustetuissa kuvissa ihastuttivat kyläläisiä. Näyttelyn loputtua he olivat innoissaan, kun saivat kuvat itselleen.
Afrikkaan otan mukaan mahdollisimman yksinkertaisen kameravälineistön. Varakamera tosin on hyvä olla mukana. Eräällä puskataksimatkalla kuoppaisella tiellä kamerani rikkoutui heti ensimmäisellä viikolla, vaikka olin pakannut sen hyvin. Myös lämpö, suola, kosteus ja hiekka ovat myrkkyä kameralle.
Värit ovat minulle kuvaajana tärkeitä, erityisesti Afrikassa. Sen upeita, vahvoja värejä en pysty sivuuttamaan, enkä voi kuvata Afrikkaa mustavalkokuvin, en ainakaan vielä. Lempivaloni kuvatessa on harmattan-valo. Saharasta puhaltava harmattan-tuuli tuo hienoa hiekkaa tullessaan ja peittää taivaan vaaleaan sumuun. Se pehmentää kirkkaan ja kovan auringonvalon upeaksi valokuvausvaloksi. Auringon jyrkät valot ja varjot afrikkalaisten kasvoilla pehmenevät. Kaikki eivät tosin pidä harmattanista, ja monet valittavat pölymäisen hiekan takertuvan kurkkuunsa, mutta minua se ei häiritse.
Unelma särkyi
Viikkoa ennen Togon presidentinvaaleja keväällä 2005 olin vierailulla ystävieni Sewa ja Mimi Agbessin luona maan pääkaupungissa Loméssa. Koko kaupunki täyttyi sotilashallintoa vastustavista mielenosoituksista ja hallituksen aseistetuista sotilaista. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen oli toivoa muutoksesta ja vapaista vaaleista. Diktaattoripresidentti oli kuollut ja hänen poikansa nimitetty välittömästi uudeksi presidentiksi. Kansainvälisen painostuksen takia hänen oli kuitenkin pakko järjestää vaalit.
En ole koskaan nähnyt niin valtavia mielenosoituksia ja tietysti halusin kuvata niitä. Ystäväni sanoivat, että se olisi liian vaarallista ja etten kamerani kanssa voisi mennä lähellekään. Halusin kuitenkin välttämättä kuvata mahtavaa mielenosoitusta, kunnes tajusin, että he olivat oikeassa. Muita valkoisia ei näkynyt kaduilla. Olin kuin tulisilla hiilillä, koska kuvaamisesta ei tullut mitään. Sotilaita ei missään tapauksessa saanut kuvata, ja osa mielenosoittajista kohdisti avoimen ja uhkaavan vihansa minuun, koska he luulivat minua ranskalaiseksi. Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli tukenut presidenttejä. Sinä päivänä useita mielenosoittajia kuoli yhteenotoissa sotilaitten kanssa.
Vaalit olivat vilpilliset, rajat suljettiin ja sotilaat ottivat vielä kovemmat otteet käyttöön. Satoja demokratian kannattajia kuoli, tuhansia loukkaantui ja kymmenet tuhannet joutuivat pakenemaan naapurimaihin. Myöhemmin vierailin YK:n pystyttämällä pakolaisleirillä Beninin puolella.
Mama Africa
Upeat afrikkalaiset naiset ja äitiys olivat pääosassa kuvatessani osuuttani Villa Karon Viisi vuotta – viisi taiteilijaa -näyttelyyn. Vahvoilla naisilla on Afrikassa pitkät perinteet. Kuuluisat naissoturit, amatsonit, puolustivat aikoinaan Dahomeyn kuningaskuntaa. Naisilla on edelleen vahva asema voodoo-perinteessä ja perheyhteisössä. He synnyttävät useita lapsia, hoitavat raskaat kotityöt ja elättävät perheensä usein torikaupalla. Naiset kantavat valtavia taakkoja päänsä päällä ja lasta selässään. Vaikeissa elinolosuhteissa he ovat todellisia selviytyjiä.
Asuessani kuukauden Togossa tutustuin naapurissa asuvaan Reine Kpodzon perheeseen. Reinen tarina on hyvin tavallinen afrikkalaisen naisen tarina. Hänen miehensä ei löytänyt työtä kotimaasta vaan joutui lähtemään työnhakuun vauraampaan naapurimaahan, Ghanaan. Mies kävi kotona ja toi rahaa tullessaan. Vähitellen käynnit kuitenkin harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Samoin loppui rahantulo perheelle. Reinellä on yksin huollettavanaan neljä lasta ja isoäiti.
Hänen nuorin lapsensa Ines kastettiin. Tapana on, että jokaisella lapsella on kirkossa oma kummikuvaaja. Reine pyysi minua tyttärensä kuvaajaksi, ja se oli minulle tietysti kunniatehtävä. Perhe sai tärkeät muistokuvat ja oli ylpeä, koska Ineksen omalla kuvaajalla oli kastetilaisuudessa kaikkein komein kamera.
Villa Karo on toiminut minulle tärkeänä tukikohtana kuvausretkilläni ja ovena Afrikkaan. Sen kautta olen löytänyt tieni paikallisten ihmisten luo, koteihin, kouluihin ja seremonioihin. Olen päässyt kamerallani kurkistamaan pieneen osaan valtavaa, kiehtovaa maanosaa.
