Villa Karossa on meneillään paikallisyleisölle suunnattu ympäristöprojekti, jonka tarkoituksena on tarkastella arkielämän ympäristöongelmia ja hyödyntää käyttökelvottomana pidettyä jätemateriaalia taiteen, taidekäsityön ja käyttöesineiden raakamateriaalina.
KIERRÄTYSPISTE. Villa Karoon on asennettu eri jätteille värikkäät kierrätysastiat, jotka ovat niin talon henkilö kunnan ja residenssiasukkaiden kuin myös paikallisten ihmisten käytössä. Niiden tarkoituksena on toimia näkyvänä, positiivisena esimerkkinä ja edelläkävijänä jätteidenlajitteluun inspiroimiseksi Grand-Popossa. Kierrätyspisteisiin kertyvää jätettä hyödynnetään myöhemmin veistosten ja taidekäsitöiden raaka-aineina, ja lisäksi Villa Karoon on rakenteilla komposti, jonka yhteyteen perustetaan malli hyötykasvipuutarhasta.
KIERRÄTYSPOLKU. Villa Karon puutarhaan rakentuu ympäristöongelmille herkistävä taidepolku, joka koostuu eri kierrätysmateriaaleista rakennetuista veistoksista. Kunkin yhteydessä esitellään opastintaululla kyseiseen jätteeseen liittyviä ongelmia ja yksittäisten jätteiden kierrätys- ja uudelleen käyttömahdollisuuksia. Kierrätyspolku on samalla osa Villa Karon pienoismuseon näyttelyä.
KIERRÄTYSTYÖPAJAT. Kierrätyspolun avaamisen yhteydessä keväällä 2014 järjestetään työpajoja liittyen jätteiden kierrättämiseen ja uudelleenkäyttämiseen. Esimerkiksi muovijätteestä kertovaan kohteeseen tulee työpaja, jossamuovijätettä hyödynnetään taidekäsityön materiaalina: muovipusseista virkataan kestäviä kauppakasseja ja koriste-esineitä, vanhoista varvastossuista valmistetaan säilytysastioita, roskista tehdään marionetteja perinteisen nukketeatterin tarpeisiin. Biojäteveistoksena rakennetaan viherseinä ja sen yhteydessä järjestettävässä työpajassa tutustutaan paikallisen asiantuntijan johdolla kompostointiin ja laatikkoviljelmien rakentamiseen. Kierrättämiseen kannustetaan myös Villa Karon perjantaisissa elokuvailloissa esitettävällä videolla.
KOULUYHTEISTYÖ. Suomalaisvierailijat yhdessä paikallisten ympäristötoimijoiden kanssa tekevät yhteistyötä paikallisten koulujen kanssa järjestäen ympäristöaiheisia luentoja ja vierailuja kierrätyspolulle.
Kuvat ja video: Vilma PimenoffTeksti: Maikki Salmivaara
Suomi-Beninystävyysseura järjestää Studia Generalia -luentosarjan syksyn aikana Kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä. Luennot ovat torstaisin klo 18-20 osoitteessa Mikonkatu 17 C, tarkemmat tiedot Caisan sivuilla. Luentojen aiheet ovat:
To 12.9. Anne Ollila, prof. Turun yliopisto: Naisia varhaisina tutkimusmatkailijoina Afrikassa.
Sveitsiläinen Isabelle Eberhardt (1877-1904) matkaili Pohjois-Afrikassa ja englantilainen Mary Kingsley (1862-1900) laajalti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja hän julkaisi mm. teoksen Travels in West Africa 1897.
To 26.9. Jouni Kaipia, arkkitehti, Helsinki: Taloja, joilla on kasvot – tuokiokuvia ja huomioita Länsi-Afrikan savirakentamisesta.
Luentoa siivittää laaja otos esitelmöitsijän valokuvia
To 10.10. Pirjo Huvila, arkkitehti, Helsinki: Rautateiden historiaa Länsi-Afrikassa
To 31.10. Linnea Olamo, FM, toiminnanjohtaja, Helsinki: Kokemuksia työskentelystä suomalais-afrikkalaisessa organisaatiossa. Kulttuurieroja ja -yhteneväisyyksiä työelämässä.
Benin ja Togo matkailukohteena / ystävyysseuran edustajia ja luontomatkojen opas Juha Kuronen, Kontiki
To 14.11. Marja-Liisa Honkasalo, prof. Helsingin yliopisto: Kansanomainen parantaminen kansanuskon kontekstissa Länsi-Afrikassa
To 28.11. Liisa Väisänen, FT, taiteentutkija erikoisalueena uskonnollinen taide. Genova: Voudou kansanhurskaudesta valtionuskonnoksi. Voiko voudouta ymmärtää länsimaisella mielenlaadulla ollenkaan ja onko sen yrittäminen edes mielekästä?
Luento etsii voudoun ja kristinuskon yhtäläisyyksiä ja eroja sekä pohtii mm. mitä transsissa tapahtuu
Ke 11.12. Georges Agbazahou, monipuolisesti koulutettu taiteilija, muusikko ja pedagogi, kutsuttu vierasluennoitsija mm.Sibelius-Akatemiassa. Hammarland, Ahvenanmaa:
Soittimia ja niiden viestejä Länsi-Afrikasta. Mitä monet rummut ja muut soittimet kertovat? Luento on englanninkielinen, tulkataan tarvittaessa.
Säveltäjä Herman Rechberger oli Villa Karossa stipendiaattina vuosina 2003 ja 2004.
Olen täällä (mu le fiyé)
Ollessani ensimmäistä kertaa Grand-Popossa huomasin nopeasti, että valtaosa väestöstä puhuu ranskaa ikään kuin häpeäisi omaa äidinkieltään. Monsieur Richard, paikallinen minan kielen kääntäjä ja voodoo-festivaalin organisaattori, sai minut heti innostumaan paikallisen kielen opettelemisesta. Olen itse vähemmistökielen edustaja. Synnyin Itävallassa, mutta äidinkieleni ei ole saksa vaan Ylä-Itävallan murre, joka eroaa saksasta samaan tapaan kuin tanska ruotsista. Intohimoisena vähemmistökielien kannattajana ja kuulun maailmanlaajuiseen Save Minority Languages -järjestöön. Mina on Ghanassa ja Togossa laajasti puhutun ewen sukulaiskieli, ero on kutakuinkin sama kuin kirjasuomen ja karjalan murteen.
Oletko siellä? (o le funu á).
Maanosassa, jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, tarvitaan kommunikaatiovälineeksi joku yhteinen kieli. Tästä runsaudesta johtuen monen Afrikan maan virallinen kieli on siirtomaa-ajan kieli. Pakkoranskan myötä yleinen lukutaito on noussut muutamalla kymmenellä prosentilla – tämä lienee ainoita asioita, joista kolonialismia voi kiittää. Eräs beniniläinen opettaja kertoi, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla lapsia rangaistiin, jos he jäivät kiinni omalla äidinkielellään puhumisesta.
Toivon niin! (mu le bú).
Ollessani illallisella edesmenneen Grand-Popon pormestarin Eugéne Kpadén luona hän näytti minulle ranskaksi kirjoittamaansa runokirjaa. Kysyin, miksei hän kirjoita omalla äidinkielellään. Vastaus oli lyhyt ja tyrmistynyt: ”Jos kirjoitan minan kielellä, ei kukaan lue. Mutta mikset sinä, kielimies kun olet, ryhdy tekemään minan kielen sanakirjaa?” Seuraavana päivänä koko kylä sitten tiesikin, että ”Papa podó”, Isä Vatsa, alkaa tehdä gengbén eli minan kielen sanakirjaa. Koska olin jo opiskellut Richard Akakpon kanssa minan kielen alkeet, hänen avustuksellaan syntyi pian stipendiaateille tarkoitettu pieni mina–suomi-sanakirja. Laajennettu versio tehtiin ranskaksi, ja vuonna 2007 sitä jaettiin beniniläisiin ja togolaisiin kouluihin oppikirjaksi. Kirja sisältää johdannon, kieliopin, paljon hyödyllisiä lauseita ja noin 1500 sanan sanakirja-osion.
Kunniakkaan lisänimen ”Beninin Agricola” velvoittamana olen päättänyt, että sanakirjaa pitää laajentaa. Unelmani on saada aikaiseksi tarinakirja, joka sisältää sekä suomalaisia että beniniläisiä mereen liittyviä kertomuksia ja satuja. Sen työn olen jo aloittanut.
Lisäksi muistan aina kannustaa tuntemiani afrikkalaisia puhumaan lapsilleen omaa äidinkieltään valtakielen rinnalla.
Valokuvaaja Tuula Heinilä on ollut stipendiaattina Villa Karossa vuosina 2001 ja 2002 sekä kutsutaiteilijana vuosina 2005 ja 2007.
Afrikassa kohtasin ensimmäisenä valon. Musta maanosa oli täynnä vahvaa, kirkasta valoa ja auringon lämpöä. Ihmisten lämmön sain kokea sitten myöhemmin. Pohjola ja Afrikka ovat monin tavoin toistensa vastakohdat; rikas ja köyhä, kylmä ja kuuma, turvallinen ja levoton, yksilökeskeinen ja yhteisöllinen, tehokas ja kiireetön.
Ensimmäinen Afrikan-matkani suuntautui Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan kymmenen vuotta sitten. Se jätti vahvan tunteen, että Afrikkaan on päästävä uudestaan. Myöhemmin teinkin kaikkiaan kuusi pitkää matkaa Länsi-Afrikkaan. Mikään muu vieras kulttuuri tai maanosa ei ole vedonnut minuun yhtä selittämättömästi ja syvästi kuin Afrikka. Se vaikutti minuun vahvasti myös kuvaajana ja herätti uudenlaisen luovuuden. Olen pitkään työskennellyt lehtikuvaajana sanomalehdessä ja ottanut osaa muutamiin yhteisnäyttelyihin. Matkat Afrikkaan ovat poikineet kuvareportaasien ja uusien yhteisnäyttelyitten lisäksi myös lukuisia omia valokuvanäyttelyjä.
Kerron kuvillani siitä todellisuudesta, jonka itse kohtasin Länsi-Afrikassa. Ihmisistä ja heidän arkipäivästään, jossa yhdistyvät vanha alkuperäiskulttuuri, animistinen uskonto, rankka työnteko ja elämänilo. Afrikka on niin paljon muutakin kuin median yksipuolinen kuvavirta antaa ymmärtää.
Kun ensimmäisellä Beninin matkallani kuvasin Grand-Popon koulussa, huomasin erään oppilaan pulpetin päällä pienen nuken. Ajattelin tytön ottaneen lelunsa mukaan kouluun. Niin ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin pääsin tutustumaan kaksoskulttiin, joka liittyy voodoo-jumaliin ja perheyhteisöön, johon myös kuolleet perheenjäsenet kuuluvat. Kaksosten syntymän uskotaan tuovan perheelle erityistä onnea. Köyhissä oloissa käy kuitenkin usein niin, että toinen kaksonen menehtyy. Silloin hän jatkaa elämäänsä pienen puunuken hahmossa. Se saa kaksosen hengen seremoniassa, jota varten on erityinen alttari. Näin kaksoset eivät joudu toisistaan erilleen ja jumalat pysyvät suosiollisina. Omaiset kuljettavat nukkea mukanaan ja hoitavat sitä kuin elävää lasta.
Kaksoset kulkevat aina yhdessä, Tuula HeiniläKaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä
Hämmennystä
Kerran eräs ystäväni tuli pyytämään minulta apua kanan ostoon. Hänen veljensä oli ollut pitkään sairaana, eikä mikään ollut auttanut häntä parantumaan. Perhe halusi nyt uhrata kanan Sakpatalle, sairauksien jumalalle, jotta veli vihdoin paranisi. Tietysti olisin halunnut neuvoa heitä ostamaan lääkkeitä, mutta sitten ajattelin, että mistä minä voin tietää, miten he parhaiten voisivat sairautensa hoitaa. Niinpä kana ostettiin, ja veli parani.
Tuttuja kasvoja
Olen kokenut kuvaamisen ja kontaktit afrikkalaisiin yllättävän helpoiksi, vain olosuhteet joskus vaikeiksi. Positiivisella lähestymisellä tulee toimeen, puolin ja toisin. En kuvaa ketään vastoin hänen tahtoaan, mutta harvoin kukaan on kieltänyt. En myöskään osta lupaa kuvaamiseen. Niille, joita olen kuvannut paljon, olen antanut vastalahjaksi jotain heille tarpeellista. Grand-Popon asukkaiden kanssa olen tullut tutuksi, ja heidän elämäänsä olen kuvannut pitkään. Tein kuvista 2007 näyttelyn Villa Karon Lissa Gbassaan. Tutut maisemat ja kasvot gallerian seinille ripustetuissa kuvissa ihastuttivat kyläläisiä. Näyttelyn loputtua he olivat innoissaan, kun saivat kuvat itselleen.
Afrikkaan otan mukaan mahdollisimman yksinkertaisen kameravälineistön. Varakamera tosin on hyvä olla mukana. Eräällä puskataksimatkalla kuoppaisella tiellä kamerani rikkoutui heti ensimmäisellä viikolla, vaikka olin pakannut sen hyvin. Myös lämpö, suola, kosteus ja hiekka ovat myrkkyä kameralle.
Värit ovat minulle kuvaajana tärkeitä, erityisesti Afrikassa. Sen upeita, vahvoja värejä en pysty sivuuttamaan, enkä voi kuvata Afrikkaa mustavalkokuvin, en ainakaan vielä. Lempivaloni kuvatessa on harmattan-valo. Saharasta puhaltava harmattan-tuuli tuo hienoa hiekkaa tullessaan ja peittää taivaan vaaleaan sumuun. Se pehmentää kirkkaan ja kovan auringonvalon upeaksi valokuvausvaloksi. Auringon jyrkät valot ja varjot afrikkalaisten kasvoilla pehmenevät. Kaikki eivät tosin pidä harmattanista, ja monet valittavat pölymäisen hiekan takertuvan kurkkuunsa, mutta minua se ei häiritse.
Unelma särkyi
Viikkoa ennen Togon presidentinvaaleja keväällä 2005 olin vierailulla ystävieni Sewa ja Mimi Agbessin luona maan pääkaupungissa Loméssa. Koko kaupunki täyttyi sotilashallintoa vastustavista mielenosoituksista ja hallituksen aseistetuista sotilaista. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen oli toivoa muutoksesta ja vapaista vaaleista. Diktaattoripresidentti oli kuollut ja hänen poikansa nimitetty välittömästi uudeksi presidentiksi. Kansainvälisen painostuksen takia hänen oli kuitenkin pakko järjestää vaalit.
En ole koskaan nähnyt niin valtavia mielenosoituksia ja tietysti halusin kuvata niitä. Ystäväni sanoivat, että se olisi liian vaarallista ja etten kamerani kanssa voisi mennä lähellekään. Halusin kuitenkin välttämättä kuvata mahtavaa mielenosoitusta, kunnes tajusin, että he olivat oikeassa. Muita valkoisia ei näkynyt kaduilla. Olin kuin tulisilla hiilillä, koska kuvaamisesta ei tullut mitään. Sotilaita ei missään tapauksessa saanut kuvata, ja osa mielenosoittajista kohdisti avoimen ja uhkaavan vihansa minuun, koska he luulivat minua ranskalaiseksi. Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli tukenut presidenttejä. Sinä päivänä useita mielenosoittajia kuoli yhteenotoissa sotilaitten kanssa.
Vaalit olivat vilpilliset, rajat suljettiin ja sotilaat ottivat vielä kovemmat otteet käyttöön. Satoja demokratian kannattajia kuoli, tuhansia loukkaantui ja kymmenet tuhannet joutuivat pakenemaan naapurimaihin. Myöhemmin vierailin YK:n pystyttämällä pakolaisleirillä Beninin puolella.
Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä
Mama Africa
Upeat afrikkalaiset naiset ja äitiys olivat pääosassa kuvatessani osuuttani Villa Karon Viisi vuotta – viisi taiteilijaa -näyttelyyn. Vahvoilla naisilla on Afrikassa pitkät perinteet. Kuuluisat naissoturit, amatsonit, puolustivat aikoinaan Dahomeyn kuningaskuntaa. Naisilla on edelleen vahva asema voodoo-perinteessä ja perheyhteisössä. He synnyttävät useita lapsia, hoitavat raskaat kotityöt ja elättävät perheensä usein torikaupalla. Naiset kantavat valtavia taakkoja päänsä päällä ja lasta selässään. Vaikeissa elinolosuhteissa he ovat todellisia selviytyjiä.
Asuessani kuukauden Togossa tutustuin naapurissa asuvaan Reine Kpodzon perheeseen. Reinen tarina on hyvin tavallinen afrikkalaisen naisen tarina. Hänen miehensä ei löytänyt työtä kotimaasta vaan joutui lähtemään työnhakuun vauraampaan naapurimaahan, Ghanaan. Mies kävi kotona ja toi rahaa tullessaan. Vähitellen käynnit kuitenkin harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Samoin loppui rahantulo perheelle. Reinellä on yksin huollettavanaan neljä lasta ja isoäiti.
Hänen nuorin lapsensa Ines kastettiin. Tapana on, että jokaisella lapsella on kirkossa oma kummikuvaaja. Reine pyysi minua tyttärensä kuvaajaksi, ja se oli minulle tietysti kunniatehtävä. Perhe sai tärkeät muistokuvat ja oli ylpeä, koska Ineksen omalla kuvaajalla oli kastetilaisuudessa kaikkein komein kamera.
Villa Karo on toiminut minulle tärkeänä tukikohtana kuvausretkilläni ja ovena Afrikkaan. Sen kautta olen löytänyt tieni paikallisten ihmisten luo, koteihin, kouluihin ja seremonioihin. Olen päässyt kamerallani kurkistamaan pieneen osaan valtavaa, kiehtovaa maanosaa.
