Anna Retulaisen näyttely Muisti Helsinki Contemporaryssa 5.9.-28.9.2014.
Tekstit lainattu Helsinki Contemporaryn sivuilta helsinkicontemporary.com

Muisti koostuu sarjasta maalauksia ja piirustuksia, joiden yhteinen nimittäjä on muisti ja muistaminen. Näyttely rakentuu Retulaisen kahden vuonna 2013 Afrikkaan tekemän matkan kokemusten ympärille. Ensimmäinen alkoi Villa Karosta Grand Poposta Beninin rannikolta ja vei pohjoisen savanneille. Toinen, jonka aikana Retulainen myös eli Boukombessa Atakoran alueella Pohjois-Beninissä, kiersi Beniniä ja Togoa.

Retulainen eli matkoillaan paikallisten keskuudessa. Hän havainnoi elämää, ihmisiä ja arvoja, yritti ymmärtää. Hän myös kirjoitti näkemästään, uskoakseen missä on ollut ja mitä kokenut. Piirrokset ovat hänen muistiinpanojaan, piirtäminen on läsnäoloa.

Anna Retulainen: Lasti  (Nigerialaista salakuljetettua bensaa, ruokaa ja valkoinen auto). Kuva: Jussi Tiainen
Anna Retulainen: Lasti (Nigerialaista salakuljetettua bensaa, ruokaa ja valkoinen auto). Kuva: Jussi Tiainen

“Piirrän havainnosta, havainto on puhdas. En tiedä, mitä näen, enkä ymmärrä, mikä on näkemieni esineiden ja tapahtumien tarkoitus. Maalaukset olen tehnyt muistin pohjalta, ne ovat yrityksiä palata takaisin. Olen halunnut olla mahdollisimman suora, maalata heti palattuani takaisin kotiin, ennen kuin olemassa ollut jälki katoaa mielestäni ja muuttuu taas toiseksi. Maalauksissa havainto on entistä hauraampi, se yrittää palauttaa mieleen tutun värin tai muodon, kuitenkin jäljellä on enää fragmentteja elämästä. Kuin yrittäisin muistaa ohikulkeneen ihmisen tai menneen maiseman.”

“Olen piirtänyt arkea, outoa elämää, johon olen päässyt vieraaksi. Olen suhteessa näihin ihmisiin ja heidän kotiinsa. Hahmotan itseäni piirtämällä vierautta, joka sulkee minut yhteisöstä. En voi kuulua joukkoon. Pienin ero on ihonväri. Me emme kohtaa kuin hymyllä. Tätä on turha yrittää selittää kenellekään. Ei kukaan, joka ei ole ollut täällä, voi mitenkään kuvitella.”

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös matkoihin perustuva kirja Matka moottoripyörällä: Benin Togo 2013.

Muisti-näyttelyä edeltää Ilta Pariisissa -näyttely. Yhden illan mittainen Ilta Pariisissa avaa ja hahmottaa Retulaisen keväällä 2014 Pariisissa taiteilijaresidenssissä viettämää aikaa ja siellä tehtyjä uusia teoksia. Keskustelun kohde on Pariisi, sen merkitys taiteilijalle. Kaupunkia myös peilaillaan vasten toista tärkeää keskusta, Berliiniä.

Näyttelyn teokset ovat havaintoja arjesta, paperille – niin suurille kuin pienille – tehtyjä kuvia kaupungista nimeltä Pariisi, sen menneestä ja nykyisyydestä, erityisesti muistoista, niin yleisistä kuin yksityisistäkin.

Keskustelu – Anna Retulainen & Mika Hannula

Mika Hannula: Näyttelyn nimi, Muisti, viittaa suoraan siinä käsiteltävään teemaan – kirjaimellisesti. Miksi muisti? Miten kiinnostus muistiin sai alkuunsa?

Anna Retulainen: Olen aina piirtänyt ennen maalaamista. Esimerkiksi maalasin asetelmamaalausten sarjan aina asetelmapiirrosten pohjalta. Maalaustilanteessa sitruuna ei ollut enää fyysisesti läsnä: minulla oli piirros sitruunasta ja muistikuva. Piirtäessäni äitiäni hänen kuolinvuoteellaan ymmärsin, että muistaisin terävästi kaikki hänen kasvonpiirteensä ja kuhmuraiset kätensä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota syvällisesti hänen piirteisiinsä ihmisenä. Aikaisemmin olin katsonut häntä vain äitinä.

Piirrokset ovat yleensä mustavalkoisia, maalausten värit etsin muististani ja niihin sekoittuvat havaintoa häiritseviä elementtejä, kuten vaikka Afrikka-maalauksissa muisto kestämättömästä kuumuudesta. Afrikassa havainnot olivat puhtaita ja vapaita tiedosta ja aiemmista kokemuksista. En tunnistanut arkipäiväisen elämän elementtejä. Piirsin jotta muistaisin ja jotta voisin uskoa olleeni siellä ja kokeneeni kaiken. Minulle piirrokset ovat läsnäoloa tilanteessa ja paikoissa.

MH: Miten koet, että itse teko, muistaminen, tapahtuu ja aktualisoituu piirtämisessä ja maalaamisessa?

AR: Piirtämällä asian, paikan tai tilanteen painan sen mieleeni. En muista sanoja tai nimiä, mutta muistan kuvat. Piirtimen jälki vetää viivan muistiini samalla kun se jättää jäljen paperille. Tämän takia piirrokset ovat minulle lopulta tarpeettomia. Ne ovat vain välikappale.

MH: Piirros välikappaleena maalaukseen, kyllä – vaan entä teokset, jotka ovat piirroksia, esimerkiksi sarjasta, jota teit Beninissä, ja jotka ovat uudessa kirjassa. Miten teko muistin kautta ja avulla tekee ja tuottaa todellisuutta tässä sarjassa, sen sekä jatkumoissa että tietyissä poikkeamissa? Kysehän ei voi olla muistista kopioimisena tai pelkästään taltioimisena, vaan tiettynä välitilana, joka antaa sykkeen ja tilaa johonkin uuteen ja erityiseen?

AR: Eivät piirustukset ole välikappale maalaukseen vaan siihen kuvaan, jonka ikuistan mieleeni, muistiini. Tämä kuva on todellinen minulle, olen kokenut sen. Piirrokset eivät vain taltioi näkemääni todellisuutta; niihin sisältyy koko tilanne, oma läsnäoloni, esimerkiksi oma olotilani. Jos minulla on kuuma ja olen nälkäinen, on havaintoni täysin erilainen kuin, jos minulla on hyvä olla. Nälkä ja kuuma ovat siinä mielessä hyviä vertauskuvia, että ne olivat Afrikassa voimakkaasti läsnä päivittäin. Piirtämällä järjestän ja hahmotan ympäristöäni. Piirrokset ovat hyvin henkilökohtaisia, ne ovat minun kokemuksiani. Maalaukset ovat enemmänkin välikappale minun ja katsojan välillä, jos ne ylipäätään ovat välikappaleita. Ne ovat etääntyneet alkuperäisestä kokemuksesta, mutta ne tekevät siitä samalla näkyvän katsojalle.

MH: Näyttely liittyy vahvasti viettämääsi aikaan Beninissä. Miten aika ja kokemukset Beninissä vaikuttivat tapaasi työskennellä?

AR: Aluksi kuvittelin kai vapautuvani. Mutta nyt näkisin, että vapautuminen liittyi täydelliseen ymmärtämättömyyteen tapahtumista, paikoista, kielestä. En ymmärtänyt tai edes tunnistanut juuri mitään ympärilläni. Omat odotukset ja kulttuuriset määreet muuttuivat turhiksi, koska niillä ei ollut sijaa elämässäni siellä. Se vähäinen, mitä opin ymmärtämään paikallisista tavoista ja elämästä, muodostui lopulta kahleeksi, joka rajoitti minua vielä enemmän kuin omat kulttuuriset odotukseni. Väsyin myös olemaan jatkuva silmätikku ja tarkkailun kohde. Oman itseni tiedostaminen muuttui turhanpäiväisen tärkeäksi.

Tätä ei tapahtunut matkallani keväällä 2013, vaan vasta viiden viikon moottoripyörämatkan aikana seuraavana syksynä. Silloin olin jatkuvasti, 24 tuntia vuorokaudessa, oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tiedostin vahvasti, että jos en piirrä, en usko omiin tarinoihini jälkeenpäin. Piirtäminen myös antoi minulle tekosyyn olla läsnä. Kukaan ei lopulta kyseenalaistanut olemistani. Piirtämisessä kiinnostavinta oli havainto, se että kaikki oli vierasta. Jouduin katsomaan ja miettimään sitä, mitä näen, tarkasti ennen kuin piirsin. Kun kotona suuri osa havainnosta rakentuu muistin varaan, nyt en voinut käyttää muistiani – kaikki oli uutta ja vierasta, myös ihmisten piirteet.

En pysty kokemaan sitä Afrikkaa, minkä kohtasin ainoastaan visuaalisena ja elämyksellisenä inspiraation lähteenä. En ymmärtänyt, mitä näin, ja nyt lopulta en tiedä, olisiko ollut parempi etten edelleenkään ymmärtäisi. Köyhyys, kurjuus jatkuva anelu ja pyytäminen, minulle täysin vieras arvo- ja toimintamaailma vyöryivät ylitseni. Ja lannistivat minut. En halua ajatella Nigerian (ja kaikkien muidenkin maiden) ylikansoittumista, en sitä, että maanosa kasvaa muovia. Tropiikki peittää muovin alleen. Mutta se on ja pysyy maassa, ja lopulta tuhoaa kaiken. Enkä voi sille mitään.

MH: Entä Pariisi, residenssi siellä keväällä 2014 – miten se on vaikuttanut työskentelyysi?

AR: Pariisissa oli ihanaa. Siellä oli täydellinen rauha, ja koin, että Pariisi oli helpoin kaupunki, missä olen ikinä asunut. Siellä sopeuduin enemmistöön, sain kävellä rauhassa, elää elämää, jonka perusrakenteet ja säännöt olivat minulle ennestään tuttuja. Sain etäisyyttä Beninin ja Togon retkeen ja todellisuuteen. Piirrokset ja kirjoitukset Pariisissa ja sen jälkeen ovat tehneet Afrikan-matkani todeksi ja tapahtuneeksi. Ilman niitä varmasti uskoisin kuvitelleeni kaiken. Ehkä myös oikeasti etäännyin Afrikasta niin kauas, että nyt minun olisi vaikeaa lähteä takaisin. Kai jouduin myöntämään itselleni, että olen eurooppalainen ja nautin elämästä Euroopassa.

MH: Miten kokemukset Beninissä ja Pariisissa vertautuvat keskenään?

AR: Valkoinen ensimmäisen maailman nainen mustassa Afrikassa on kuin majakka. Tämä oli minulle kestämätöntä. Rakastin Pariisia, sitä että sain kävellä rauhassa, kukaan ei juurikaan kiinnitä huomiota ohikulkijoihin. Päällimmäisiksi kummastakin kokemuksesta jää työrauha, se että voin olla kotimaan odotusten ja määritteiden tavoittamattomissa. Vieraus tuntui kummassakin paikassa, Pariisissa miellyttävänä ja rauhoittavana, Beninissä ja Togossa hetkittäin erittäin ahdistavana. Se, että aikuinen ihminen ei osaa mitään, ei tiedä mitään eikä pysty lopulta kohtaamaan kanssaihmisiään millään tunnistamallaan tasolla, oli minulle Afrikassa kestämätöntä. En ole valmis omaksumaan vieraita tapoja; voin olla vieras ja kunnioittaa, mutta minua ei voi muuttaa.

Pariisi on ehkä maailman eksklusiivisin kaupunki. Kaikki on kaunista, kadut pestään päivittäin, ruoka ja leivonnaiset ovat parhaimmillaan taidetta. Ihmiset juovat shampanjaa ja syövät ostereita. Kaupunki on täynnä ajanvietettä: oopperaa, teatteria, musiikkia, lukemattomia museoita ja taidegallerioita. Ihmisillä on nettiyhteys ja kaikki mahdolliset henkilökohtaiset ajanvietevälineet saatavilla. Boukombessa ei ollut sähköjä, oli yksi ihan ok baari, joka täyttyi moskiitoista heti kun pimeys laskeutui. Ja pimeys kestää 12 tuntia. Yölämpötila on yli 30 astetta. Olen onnellinen, että olen käynyt kummassakin paikassa ja että voin nyt viljellä vihanneksia Helsingin rauhassa.

MH: Entä miten Benin oli toisaalta kolonialistisen historiansa ja tämän hetken nykyisyytensä kautta läsnä myös Pariisissa? Miten tämä erikoinen kaari ja yhteys vaikutti työskentelyysi?

AR: Olin Beninissä, kun tajusin, että minun pitää lähteä seuraavaksi Pariisiin. Tosin tein vielä moottoripyörämatkan Beninissä ja Togossa ennen Pariisia. En pystynyt ymmärtämään mitään ympäröivästä elämästä, en edes sitä, mikä lähtökohtaisesti oli vanhan siirtomaaisännän Ranskan vaikutteiden tuotetta ja mikä afrikkalaista. Jotta minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää, tiesin, että minun pitää lähteä Pariisiin. En ole koskaan asunut Ranskassa, olen asunut Englannissa ja Australiassa pitkähköjä ajanjaksoja, ja uskon, että pystyn tunnistamaan Englannin vaikutteet sen vanhoissa siirtomaissa. Tämän johdosta toinen vaihtoehto olisi lopulta ollut Ghana, mutta en usko, että olisin jaksanut sitä. Ghanassa olisin mahdollisesti kyennyt erottamaan afrikkalaisuuden siirtomaavaikutteista, ja uskon, että tämä olisi jäsentänyt mielessäni myös vastaavaa dynamiikkaa Ranskan aiemmilla alueilla.

Ranskan läsnäolo sekä Beninissä että Togossa on yhä näkyvää ja ehkä jollain tavalla myös mielestäni painostavaa. Lähes kaikki (harvat) turistit ovat ranskalaisia tai ranskalaiselta kielialueelta. Tieto, koulukirjat ja tietysti virastokieli ja -tavat ovat ranskalaisilta perittyjä. En kuitenkaan ole varsinaisesti kiinnostunut kolonialismista, mutta sitä ei ole mahdollista sivuuttaa vanhoissa siirtomaissa, joissa emämaan läsnäolon voi voimakkaasti aistia ihmisten perusarjessa. Tämä tiedostaminen vahvistui Pariisissa.

Suhtauduin Pariisiin myös hyvin eri tavalla kuin olisin suhtautunut, jos en olisi ollut Beninissä. Yksinkertaisia huomioita, jotka todennäköisesti olisin aiemmin sivuuttanut: Pariisin keskusta on erittäin valkoinen. Hämmentävän valkoinen ollakseen ranskankielisen Afrikan pääkaupunki Euroopassa. Mustat ovat kaukana keskustasta “piilossa”, jos ei Chateau Rougen pientä mutta vilkasta kauppa-aluetta oteta huomioon. Siellä parhaimmillaan voi aistia jotain Afrikan tuoksuista ja elämästä. Iso unelma Euroopasta ja Pariisista päätyy viemäreihin, ja Saharan etäpuolelta tulevat myyvät rihkama-eiffeleitä turisteille. Tornit kilisevät ja kolisevat heidän kömpiessään viemäreistä esille. Kotona Afrikassa kerrottu tarina on varmasti paljon hohdokkaampi.

Pariisin mahtipontisuus, voiton symbolit, kaikkialta pursuava luksus ja toisaalta siirtomaa-ajan jäänteet, esimerkiksi ihmiseläintarha, saivat eri merkityksen mielessäni. Eiffel, 320 metriin kohoava täysin turha rautarakennelma, eläintarhan juuri kunnostettu 65 metriä korkea keinotekoinen vuori ja sen ympärillä käyskentelevät kirahvit – siisti pienois-Afrikka. Tietoisuus siitä, että eurooppalaiset ovat tuoneet vanhojen siirtomaidensa kansalaisia “ihmiseläintarhoihin”, joissa näitä on voinut käydä ihmettelemässä samalla tavalla kuin kirahveja nykyään korkean vuoren ympärillä. Täydellinen hyväksikäyttö ja ymmärtämättömyys ovat yhä todellisuutta. Ihmiset ovat hyvin eriarvoisia, mikä on itsestään selvä lause, mutta nyt minulle huomattavasti merkityksellisempi. Aiemmin itsestään selvät asiat arkipäivässä eivät enää ole sellaisia.

Piirrosteni aiheet valikoituivat voimakkaasti kokemusteni perusteella. En olisi ikinä etsinyt ja löytänyt Bois de Vincent’n puistosta ihmiseläintarhan raunioita vuoden 1931 kolonialistisesta näyttelystä, jos en olisi ollut Beninissä, entisessä Dahomeyssä. Olin lukenut, että siellä olisi Dahomeyn paviljonki ja halusin nähdä sen. Vietin alueella syntymäpäiväni piirrellen. Nyt teossarja Human Zoo on tärkeässä osassa näyttelyssäni. Huomioni kiinnittyi asioihin, joita tuskin olisin aiemmin edes vilkaissut tai en ainakaan pyrkinyt muistamaan. Nyt palasin ja piirsin ja muistan.

MH: Ja näistä kokemuksista syntyi teoksia, sekä piirroksia että maalauksia, jotka ovat mukana näyttelyssä.

AR: Kyllä. En usko, että olisin piirtänyt Eiffel-tornia, jos en olisi ollut Beninissä. Se on toki monesti piirretty aihe ja olisin saattanut lähestyä sitä taidehistorian kautta. Nyt näen sen kuitenkin vallan ja voiman symbolina. Tornia ympäröivä puisto Champ de Mars oli aiemmin ihmiseläintarha, village nègre. Torni aiheutti kauhistusta asukkaissa, mutta ilmeisesti village nègre ei, tai ainakaan en ole löytänyt sellaisesta mitään mainintoja. Nykyään mustat myyvät vilkkuvia rihkama-eiffeleitä Eiffelin alla, samassa paikassa.

Tricolore, kolmivärinen, tein piirrossarjan viimeisenä päivänä Pariisissa. Minulla oli jäljellä vain punaista ja sinistä väriä sekä valkoista paperia. Kotona jatkoin maalamalla. Loputtomat bulevardit ja aukiot, egyptiläiset obeliskit, lihava siivekäs nainen korkealla tolpan nokassa, ratsastajapatsaat. Eiffelin torni ja katolisen kirkon yksi tärkeimpiä maamerkkejä, Notre Dame. Portaat ylös Sacré-Coeurille ja valkoisena hohtava kaupunki. Riemukaaret ja luotisuora Axe historique Louvresta La Défenceen, liehuvat ranskan liput. Joki ja sillat ja etäältä siintävä keinovuori. Mahtipontisuus, voimakkuus, historia, ylpeys. Joka puolelle kirjoitetut sanat liberté, égalité, fraternité.