Erkki Luoma-aho istuu rauhallisena Villa Karon kirjaston pöydän ääreen. Viereisessä hyllyssä komeilee Erkin kokoelmaan lahjoittama teos kivien kertomista tarinoista – kalliomaalausten ja kiveen jääneiden jälkien herättämää mielikuvituksen leikkiä, jossa totuus ja taru sulautuvat pieniksi ja suuriksi elämän kohtauksiksi.
Miksi tulit Villa Karoon?
Olen kiinnostunut vanhoista kulttuureista ja myös fiktiivisistä tarinoista. Nyt on mahdollista ottaa faktaakin mukaan, näistä paikallisista kulttuureista kun on kirjoitettua historiaa. Dahomeyn kuningaskunnan menneisyys on värikkäämpi ja aika lailla julmempikin kuin aiemmin tiesikään. Kuningaskunnan sukulaisuussuhdesysteemit ovat osoittautuneet aika tavalla monimutkaisiksi, eivätkä kaikki palaset ole loksahtaneet vielä kohdilleen. Selviteltävää riittää vielä.
Vodun on tietysti toinen juttu, jota tulin tänne tutkimaan. Se on yllättänyt, miten laajalti se on mukana yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa tarinoita tehdessä tuli idea, että pitää päivittää vodun-jumalat nykypäivään – mutta kun paikalliset ovat jo tehneet sen itse. Jokaiseen toimeen liittyy omat uskomuksensa.
Lomén fetissimarkkinoilla tuli vastaan ”puhelinfetissi”: patsaassa oli reikä, johon sai puhua toiveensa, kuten mitä tarvitsee matkalla. Kun reikä suljettiin, toiveet pysyivät mukana ja toivat suojelusta.
”Niin, tässä mäkin juon teetä kun joku sanoi mulle että henkien mukaan sun ei kannattaisi juoda kahvia.”
Mainitseehan Vakkurikin jossakin kirjassaan sen, että jos auto hajoaa matkan päälle niin siinä ovat henkien voimat vaikuttamassa. On täällä enemmän kohtalonuskoa.
Tietysti olen ollut innostunut kaikista matkoista, kuten matkasta Pohjois-Beniniin. Pendjarin kansallispuisto sinällään oli kokemus.
Alkuperäissuunnitelmissa oli käydä katsomassa kalliotaidetta naapurimaissa, mutta se ei nyt turvallisuustilanteenkaan vuoksi kannattanut.
Kulttuureihin tutustuminen on tietysti loppumaton sarka. Mutta olin täällä lähinnä kuvamateriaalinhakumatkalla, ja on sellainen olo, että olen edennyt töissä hyvin. Alkuun oli vähän hämmentynyt olo kulttuurien erilaisuuden takia, vaikka aiemmin olenkin ollut Sahelin ja Saharan alueella, Etiopiassa ja Tansaniassa. Onhan täällä väkeä aika paljon neliökilometrilla – kun Saharaan vertaa!
Millainen kohde Afrikka on valokuvaajalle?
Täällä rannikolla säät vaihtelevat ääripäästä toiseen – on valoa ja varjoa. Mainingit, jotka yllättäen murtuvat rantaan, kiehtovat. Meri on osittain pelottava – kun on kuullut näistä vaarallisista virtauksista – mutta ympäristö on kuitenkin rauhoittava. Vaikkakin joskus kovaääninen!
Pimeä täällä yllättää äkkiä – valokuvaajan pitää olla toimelias, jos haluaa vangita iltaruskon.
Se oli yllätys, että ihmisten kuvaamisesta ei välillä selvästi pidetä. Lupaa kysymättä ei ainakaan parane kuvata. Voihan olla, että sielu viedään.
Joku selitti, että kun täällä käy kaikenlaista ”ammattivalokuvaajaa” kuvaamassa, niin paikalliset eivät välttämättä saa siitä lantin lanttia. Se voi tietysti vaikuttaa asenteisiin.
Olen kyllä kuvannut lintuja, liskoja, perhosia – mutta käärme on vielä pyydystämättä!
Mitäs teet Suomeen palattuasi?
Kuvamateriaalia on sen verran – siis muualtakin kuin Grand-Poposta – että eiköhän siitä saa näyttelyn aikaiseksi.
Vielä on hakusessa [täältä saadusta materiaalista tehtävän] kirjan muoto. Pitää saada kiinni paikallisesta tarinankerronnasta myös Villa Karon kirjastosta lainaamieni kirjojen avulla – saada kuninkaat ja orjat puhumaan itse omalla äänellään. Suhteuttaa kuninkaat, orjuus ja voodoo nykypäivän ilmiöihin ja elämänmenoon, mopotakseihin, bensaan – ei pahassa, mutta hieman humoristisessa mielessä.
Elina [Hakkarainen, toinen tämänhetkinen stipendiaatti] kun tutkii vihapuhetta, niin tuli mieleen tämä voodoon harhaoppi Haitissa – jossa pistellään neuloja nukkeihin ja jota täällä kaiketi pidetään noituutena. Nykyisin on kehitetty toisenlainen harhaoppi, jossa ei ole neuloja tai nukkeja vaan pisteliäitä puheita, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön. Eikä sitä ole kehitetty täällä vaan Euroopassa.
Mielikuvitus liikahtelee aamupäiväisen kirjaston rauhassa. Ouidahissa orjien tiellä tuli vastaan ”unohduksen puu”, jossa laivoihin kulkevat orjat kiersivät puun unohtaakseen kotinsa, kansansa, uskontonsa, naiset seitsemän ja miehet yhdeksän kertaa. Erkki mietiskelee, että samaan tyyliin voisi unohtaa paitsi menneisyyden, niin myös tulevaisuuden asioita – sellaisia, joita synneiksikin voisi kristillisesti kutsua – ja visioi unohduksen paaluja, jotka pystytettäisiin takapihalle ja etupihalle. Kiertämällä takapihan paalua vastapäätään unohtaisi menneisyyden, ja kiertämällä etupihan paalua myötäpäivään unohtaisi ne tulevaisuuden turhat asiat.
Grandpopolaiseen elämänrytmiin ei sovi pikkutarkka aikataulutus. Paikallinen aikakäsitys nousee esiin, kun Erkki suunnittelee uudenlaisia fetissejä, kuten viisaritonta kelloa. Niin, tai miksipä ei ranteeseen laitettavaa, led-valoilla toteutettavaa aurinkokelloa!
Ihmettelemme Villa Karon kirjastossa nököttävää tummaihoista puupatsasta, joka kantaa attasean laukkua. Erkki päättää kuvata herran ulkona mosaiikin ”shakkilaudalla”, joka edustaa kulttuurien kohtaamista. Mies kohtaa patsaan.
Kun katselemme silinteripäistä herraa kompassilla, sen huomaakin jo: sehän on aurinkokello!
Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen
