Ranskan instituutti Suomessa on järjestänyt Kaapelitehtaallesarjakuvanäyttelyn, jonka toteutuksesta vastaa nuori, sarjakuvalle ja kulttuurille omistautunut kollektiivi ”Entre les cases”. Näyttelyssä on sarjakuvia neljältätoista taiteilijalta. Teoksissa kuvataan maahanmuuton erilaisia puolia ihmisten itsensä näkökulmasta, ja yhdistellään niitä historiantutkimuksen oivaltavaan antiin.
Maahanmuutto on aina ollut osa Ranskaa: noin neljälläkymmenellä prosentilla nykyranskalaisista on ulkomaalaisia juuria. Esimerkiksi Ranskan nimekkäistä taiteilijoista monet ovat tulleet alun perin muualta. Näyttelyssä sarjakuvat yhdistyvät historioitsijoiden analyyttisiin paloihin maahanmuutosta. Niissä painotetaan juuri Ranskan ja maahanmuuton pitkäaikaista, mutta liian monesti unohduksiin jäänyttä sidettä. Maahanmuuttoa on ollut vuosisatoja, mutta aina viimeisin maahanmuuttajaryhmä tai -sukupolvi saa tuntea rasismia ja syrjintää nahoissaan. Sarjakuvassa yksilöt saavat äänen, mutta sarjakuvallinen kerrontamuoto tuottaa myös oman ulottuvuutensa.
Monissa näyttelyn sarjakuvista kerrotaan tarinaa, jossa Ranska ei täytäkään suuria unelmia: paljon tavoiteltu vapaus ei realisoidukaan. Monet työt ovat hyvin tummasävyisiä, jopa synkkiä, ja niissä kerrotaan surullisia tarinoita. Tulijoiden kertomuksia on monista paikoista, mutta ennen kaikkea pohjoisesta ja läntisestä Afrikasta. Tullessaan Ranskaan he kohtaavat yksinäisyyttä, mielivaltaa ja ulkopuolisuutta. Monissa sarjakuvissa tulijat kohtaavat poliiseja tai muita viranomaisia, eikä kohtaamisia esitetä mukavina. Vaikka perille olisi päästy ja uusi elämä olisi päässyt vauhtiin, ei ulkopuolisuuden tunteesta pääse silti eroon. Juurettomuus ja muutos, joka muuttaa ja toisaalta pysyy koko elämän, tulevat parhaiten esiin kahdessa sarjakuvassa, jossa kuvataan maahanmuuttoa perheen kahden eri sukupolven välisessä dialogissa. Uusi sukupolvi kykenee jo tuntemaan itsensä ranskalaiseksi, ainakin enemmän kuin vanhempansa.
Omana alaotsikkonaan näyttelyssä olivat maahanmuuttajanaiset, Femmes Migrantes, ja heidän pitkään unohduksissa ollut olemassaolonsa. Etenkin ennen nähtiin, että maahanmuuttaja on mies; nyt on kuitenkin ruvettu näkemään maahanmuuttajien moninaisuus ja heidän taustoistaan juontuvat erilaiset haasteet. Myös toiveikkuutta esiintyy, vaikkei niin suurissa määrin. Erään sarjakuvan nainen on joutunut perheensä hylkäämäksi haluttuaan yhdistää vanhan ja uuden kulttuurinsa tapoja elää, ja koettuaan silti jatkuvaa rasismia ja osattomuutta on hän löytänyt itselleen uuden turvallisen maailman: uudet ystävät ja ennen kaikkea kirjat.
Asiateivät ole mustavalkoisia, ja tämä näyttely tuo tarpeellisen lisän maahanmuutosta käytävään keskusteluun antamalla maahanmuuttajatarinoille tilaa. Malamine-sarjakuvan lopussakin todetaan, että:
”Elämä ei ole mustaa eikä valkoista, eikä se myöskään aina ole ruusuista.”
Mukana olevia taiteilijoita ovat mm. Edimo ja Simon-Pierre Mdbumbo sekä Christophe Dabitch. Näyttely on avoinna klo 9-21 lauantaihin 6.4. asti Galleria Käytävässä Kaapelitehdas C2:ssa, ja sinne on vapaa pääsy.
Uskonnollisten kuvien tutkija, taidefilosofi Liisa Väisänen haluaisi lähettää kukkapuskan Dan Brownille. Brownin Da Vinci-koodin julkaisemisen myötä Liisalle on satanut luentokutsuja ympäri maailmaa. Villa Karoon Liisa ei kuitenkaan tullut luennoimaan. Hän haki stipendiaatiksi löytääkseen selityksen taiteen maagisuudelle voodoo-kultista. ”Juuri voodoossa magiikka on kaikista uskonnoista voimakkaimmin läsnä.”
”Lähdin etsimään täältä vastausta kysymykseen, miten taide voi olla maagista? Toisin sanoenmiten visuaalisessa objektissa voi olla mukana muutakin kuin pigmenttiä, marmoria tai pronssia?”
Residenssiajan toiseksi viimeiseen viikkoon mennessä vastausta ei ollut löytynyt.
”Keskityin voodoo-objektien taideominaisuuksiin ja väheksyin niiden sakraaliominaisuuksia. Etsin symboleita, sieltä missä niitä ei ollut.”
Beninin voodoo-rytmejä opiskeleva Tuukka (Vuorinen) kysyi Liisalta erään voodoo-seremonian aikana: ”Kuinka paljon transsissa on näyteltyä ja kuinka paljon aitoa?” Vastauksellaan ”Se on täysin epärelevantti kysymys”, Liisa tuli koodanneeksi itselleen auki sen mitä oli ollut etsimässä: kyse ei ole representaatiosta vaan presentaatiosta. Ihmiset eivät esitä tanssiessaan jumalia vaan muuttuvat jumaliksi. Henki valtaa heidät.
”Mona Lisa on totta, eikä vain pigmenttiä. Ei sakraalitaiteen esineiltä tarvitse pyytää enempää kuin mitä taide-esineiltä pyydetään. Maaginen kuva ei ole vain symboli (pyhän kuva), vaan symboloitava, (eli pyhä itse).”
Tätä oivallusta voi soveltaa laajemminkin taiteen tutkimuksessa.
La Reine Sage -Viisas kuningatar
Yllä oleva saattaa kuulostaa jännittävältä ja korkealentoiselta. Vaikutelma on tuskin väärä. Abomeylaisen voodoo-näkijän, Bokonon mukaan Liisa Väisänen on syntymähoroskoopiltaan ’La Reine Sage’, Viisas kuningatar. Tällaista titteliä ei anneta kenelle tahansa. Paikalliset kumartuvat naisen jalkoihin sen kuullessaan.
Länsimaisesta ihmisestä tuhkan puhaltaminen, sarvesta juominen, voodoo-loitsut, ilmaan heitetyt simpukankuoret, pään päällä pidellyt kanat sekä siirtymät hyvien kehästä pahojen kehään ja takaisin voivat kuulostaa epäpäteviltä keinoilta tunnistaa ihmisen neroutta. Bokono ei kuitenkaan erehdy Liisan suhteen. Nainen on monitaituri: filosofian tohtori, tietokirjailija, taidekriitikko ja freelancer-luennoitsija. Hän on opiskellut muun muassa taidefilosofiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, estetiikkaa , teologiaa, matkailua ja dramaturgiaa Kairon, Sorbonnen ja Helsingin yliopistoissa.
Liisan seikkailut Beninissä kertovat samaa tarinaa suurista voimista.
Liisa ihmemaassa
Väisänen työsti Karossa kolmea kirjaa. Niistä ensimmäinen, kahdeksankymmensivuinen faktiollinen ”Kohtaamisia”, syntyi viidessä päivässä. Tämän lisäksi Liisa kirjoitti 1400-luvulla eläneen dominikaanipriori Girolamo Savonarolan elämänkertaa ja työsti slow life -ajatteluun liittyvää tekstiä otsikolla ”Verkkaisuuden filosofia.” Kirjojen teemat tuntuvat kuin ihmeen lailla alkavan elää omaa elämäänsä ja muuttuvan todeksi kirjoituspöydän ympärillä.
Kohtaamisia-kirjan sivuilla Villa Karon koira Juha löytää vastineensa Pyhän Rochuksen koirasta. Liisa pohtii onko hänen oma kansalaisrohkeutensa suurempaa kuin ruttotautiselle pyhimykselle leipää kantaneen koiran. Villa Karon nelijalkaiset saavat sivutilan lisäksi osansa Liisan huolenpidosta. Punapäisen naisen astuttua taloon alkoivat koirat lihoa ja niiden turkit kiiltää.
Köyhille ruokaturvaa ajaneen Savonarolan 1400-luvulla kokema vääryys toistuu Liisan Beninissä kohtaaman Negrasin tarinassa. Hallitusta vastaan mieltä osoittanut togolainen mies elää Ouidahissa poliittisena pakolaisena kolmen alaikäiseen lapsensa kanssa. ”Sortoa vastaan taistelevat ovat vainottuja aina”, Liisa toteaa. Hän on ottanut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun yhteyttä Negrasin turvapaikkahakemuksen puolesta.
Myös Verkkaisuuden filosofian teemat tuntuvat sopivan Grand-Popon kiireettömään ilmapiiriin.
”On viitteitä siitä, että kapitalismi on tullut tiensä päähän maailmassa. Rahan tavoittelun sijaan ollaan siirtymässä kohti vastuullisia nautintoja.”
Voiko täällä siis saada esimakua tulevaisuuden epikurolaisuudesta?
Hyväntekijä ja taiteen rakastaja
Liisan lapsuudessa taide oli aina läsnä. Vaikkei hänestä itsestään tullut taiteilijaa, tuli hänestä isänsä oppien mukaisesti ”hyvä taiteen katsoja”. Työnsä ohessa Liisa toimii kriitikkona ja toteuttaa näin rakkauttaan taiteeseen. Hän yhdistää taiteilijoita yleisöön ja mesenaatteihin. Taiteilijat ovat Liisalle avantgardisteina tärkeitä yhteiskunnallisten muutosten airuita.
”Esimerkiksi 60-luvun sarjatuotantoa ja sen ongelmia käsitelleet ranskalaiset uusrealistit voi hyvin nähdä 2000-luvun slow-liikkeen pioneereina.”
Liisalle älyllinen substanssi on oleellista taiteessa. ”Minä olen hirveä!”, hän kauhistelee byronlaista suhtautumistaan. Tämän näkemyksen mukaan taidemaailman – ei siis kansan – määritettäväksi jää se mitä taide on.
”Taide kuuluu eliitille, ihmisille joilla on halu sivistää itseään taiteen parissa. Jos kukkahattutädit saisivat päättää, maalattaisiin yhä impressionistista taidetta”.
Kun taiteesta häviää intelligenssi, jää jäljelle vain pinta, joka palautuu Liisan mukaan käsityöläisyydeksi.
Moraalisesti Liisa kokee olevansa yhteiskunnalle koulutuksensa velkaa. Potut on maksettava pottuina ja taiteentutkijan työ yhteiskunnassa täytyy erottaa yksityisihmisenä toteutettavasta hyväntekeväisyydestä. Liisa antaa synninpäästön Beniniin tulleille stipendiaattitaiteilijoille, jotka toisinaan ahdistuvat taiteen tekemisen mielettömyydestä ympäröivän köyhyyden keskellä.
”Vaikka Grand-Popoon tulevat suomalaistaiteilijat eivät toisi mitään paikallisyhteisölle ja hyötyisivät oleskelustaan täällä vain itse, on tänne tuleminen taiteen kehittämisen kannalta tärkeää – ja taiteen kehittäminen on aina hyvä asia.”
Toisaalta Grand-Popossa ollessaan Liisa ei itse pysynyt vain taiteentutkijan roolissaan. Villa Karon koirien ja Negrasin asioiden edistämisen lisäksi, hän löysi paikan päältä koreografi- ja tanssijakykyjä. Näille hän nyt etsii sponsoreita, jotta he voisivat osallistua Genovaiselle SUQ-festivaalille. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista maailman ongelmia, mutta Villa Karoon tulevien stipendiaattien on usein vaikea sulkea silmiään kohtaamaltaan eriarvoisuudelta.
Syksyn stipendiaateista Villa Karossa pisimpään työskennellyt valokuvaaja Kenneth Bamberg saapui residenssiin yhtä matkaa toisen valokuvaajan kanssa. Matkan ja valokuvaamisen lisäksi Kennethillä ja Miikka Kimingillä on muutakin yhteistä. Molemmat työstävät valokuvissaan maskuliinisuutta. Kimingin lähestymistapa aiheeseen on ekspressiivinen, omasta kokemuksesta ja arkipäivän aiheista ammentava. Bamberg taas tarkastelee maskuliinisuutta kulttuuristen instituutioiden kautta. Kuvillaan kukoista ja miehistä – painijoista, nyrkkeilijöistä, saunojista, aikuisuuden kynnyksellä olevista thaimaalaispojista – ahvenanmaalaiskuvaaja laittaa katsojansa pohtimaan sitä lokeroa, joka yhteiskunnassa on rajattu miehelle.
Manlighet sitter i betraktarens öga?
Se, mikä on miehekästä tai miehelle on sallittua, se, mikä on miehen tai naisen hyve ja mikä taas ei, on pitkälti sosiaalisesti määräytynyttä. Tiettyjä ominaisuuksia saatetaan pitää universaalisemmin maskuliinisuuden tai feminiinisyyden symboleina kuin toisia.
”Kulttuurisia eroja tarkastelemalla voi konkreettisesti huomata sen, kuinka sukupuoliroolit ovat luomiamme rakennelmia.”
Aikaisemmissa töissään Kenneth on kuvannut esimerkiksi turkkilaista painia, jossa sukupuolielimensä peittäneet alastomat miehet öljytään kiiltäväksi ennen ottelua.
”Liukkaasta vartalosta on käytännössä mahdotonta saada pitävää otetta. Niinpä painijat pyrkivät selättämään vastustajansa tarttumalla tätä kalsareista.”
Paikallisen kulttuurin ulkopuolelta tulevan katsojan silmissä tällainen saattaa näyttäytyä ilmeisen homoeroottisena.
”Kyseisessä yhteisössä perinteinen laji on miehisyyden mitta, ja painijat maskuliinisuuden juhlittu kruunu”, Kenneth kuvailee.
Turkkilaisten painijoiden lisäksi valokuvaajan tuotannosta löytyy Shan-heimoon kuuluvia thaimaalaispoikia, jotka on aikuistumisriittinsä kunniaksi puettu muistuttamaan prinssi Siddhartha Gautamaa, ennen kuin hänestä tuli Buddha.
”Pojat koristellaan kauniin kukkasin ja meikataan sieviksi. Prinsseillä on yllään paljon sellaista, mikä yleensä yhdistetään luontevasti naisiin ja naisellisuuteen.”
Vad är små pojkar gjorda av?
Kennethin eksoottisia ja visuaalisesti häikäiseviä kuvia katsoessa huomaa itsekin pitävänsä nenällään oman kulttuurinsa laseja. Vaikka niitä ei olisi helppo riisua, ainakin niiden olemassa olosta tulee varsin tietoiseksi. Kuvasarjat tekevät ilmeiseksi sen mitä sosiaalisella sukupuolella – naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi vaihtuneen tieteenalan keskeisimmällä tutkimuskohteella – tarkoitetaan.
Tasa-arvokeskustelussa tehdään ero biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä. Nainen on toki fyysisesti erilainen kuin mies, mutta suuri osa siitä, mitä pidetään naisellisena tai miehisenä, määräytyy kulttuurisesti, eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Fysiologisten erojen päälle rakennetaan muun muassa kasvatuksen ja koulutuksen kautta ylimääräisiä biologiaan palautumattomia kerrostumia. Näin luodaan tiedostamatta normeja sille, mikä on sallittua naiselle ja mikä miehelle. Tyttö saa toki leikkiä nukeillansa ja poika autoillansa, entä saako myös toisinpäin?
Vad är kungar gjorda av?
Beninissä Bamberg kuvasi kuninkaita ja kameroiden muistikortit täyttyivät värikylläisistä otoksista. Kuvista välittyy monella tapaa maan äärimmäisen arvokas kulttuuriperintö.
”Kuninkaat on niin makeita!”, Kenneth ihastelee.
Kameran eteen päätyi kahdeksantoista kuningasta maan kaikkiaan viidestäkymmenestäneljästä kuninkaasta. Vaikka Benin ei ole valtiomuodoltaan kuningaskunta, monen Afrikan maan tavoin senkin alueella on useita erillisiä kansoja, heimoja ja yhteisöjä. Kuninkailla ei ole poliittista valtaa, mutta he toimivat tärkeinä mielipidevaikuttajina ja välittäjinä alueillaan.
“Beniniläiset kuninkaat ovat kansojensa isähahmoja – heidän silmänsä. Tavalliselle ihmiselle kuninkaat näyttäytyvät Jumalasta seuraavana.”
Myös kuningassarja käsittelee miehisyyttä.
”Näissäkin kuvissa tarkastellaan sitä, mitä tarkoittaa olla mies, vaikkei ristiriita omaan kulttuuriimme nähden olekaan ehkä yhtä hätkähdyttävä kuin joissakin aiemmissa kuvissani, ” Kenneth kertoo.
Kuvissa näkyy voiman ja vallan symboleita: sateenvarjoja, toteemieläimiä, vaimoja. Kuningasta ei kukaan pääse määräilemään – luonnollisesti ei etenkään valkoinen mies, kun kyseessä on entinen siirtomaa.
”Oli kiinnostavaa seurata, mitä kaikkea kruunupäiden oli tärkeää saada kuvaan mukaan ja kuinka kuvauspaikat valikoituivat. Yleensä he valitsivat kuvauspaikaksi jonkin historiallisen, itselleen henkilökohtaisesti tärkeän paikan. Jokaiseen kuvaan kuninkaat halusivat mukaan joko palvelijansa, prinssin tai prinsessan. ”
Kuningassukujen myyttiset tarinat ovat yhtä mehukkaita kuin kuninkaista otetut valokuvat.
”Eräskin kuningas kertoi, kuinka hän symbolikseen valikoituneen krokotiilin tavoin sukeltaa veteen ja vaanii pinnan alla kunnes hyökkää vihollisensa kimppuun.”
Kuvaaminen on kuvaamista Afrikassakin, mutta eksoottiset olosuhteet tuovat arkirutiineihin lisänsä. Värikylläisten pintojen taakse kätkeytyy tuntien odottelua, satoja poukkoilevia autokilometrejä, hikistä vaatteiden vaihtoa, omituisia kertomuksia ja käännöskukkasia.
Vad annat?
Energisestä valokuvaajasta saattoi nähdä vilahduksen palmuun kiipeämässä tai pistelemässä pihviä Auberge-hotellin terassilla, mutta muuten Kenneth tuntui olevan menossa kaiken aikaa. Kuningasprojektin lisäksi kolmikuukautiseen residenssijaksoon mahtui monta keskipäivänhelteistä juoksulenkkiä Guineanlahden rantahiekalla, blueskitarasessioita Karoon seuranneen ystävän, Anders Salinin kanssa ja rumputunteja Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes’ssa . Projektiensa ohessa Kenneth järjesti myös paikallisille valokuvaajille työpajan, jossa käytiin läpi studiovalaistustekniikkaa.
Kenneth teki paljon yhteistyötä muiden stipendiaattien kanssa. Koreografi Riikka-Theresa Innasesta ja kirjailija Jaana-Mirjam Mustavuoresta muodostui Kennethin hovikaarti, joka kulki mukana kuninkaita tapaamassa. Naiset löysivät paljon dokumentoitavaa siitä maailmasta, jonka ovea he Kennethin mukana pääsivät raottamaan. Georges Agbazahou auttoi Kennethin kuningasprojektin alkuun. Kohtaamisten välittäjänä toimi kuningas Adjiwatonou Yewa Kpedo III:n sihteeri, joka loi kontakteja ja suositteli Kennethiä muille kuninkaille.
Kenneth Bambergin tuotantoa pääsee seuraavan kerran ihastelemaan Tukholman NAU-galleriassa maalis-huhtikuussa. Näyttely on avoinna 21.3 – 20.4.2013.
Mystinen taiteilija ei paljasta mitä tuleva näyttely sisältää.
Käykää katsomassa ja ihastukaa! Gå dit själva och bli hänryckta!
NAU-Gallery 21.3 – 20.4.2013Hudviksvallsgatan 4B, Tukholma/Stockholm. Avajaiset/ Vernissage: 21.3 klo 17-20Galleria avoinna: ti-pe 12-18, la 12-16
Madventures-kaksikko Riku Rantala ja Tuomas (Tunna) Milonoff ovat ehtineet kiertää maapalloa jo hyvän tovin, tuottaen matkoiltaan kolme kautta Madventures-ohjelmaa, sekä kolme opettavaista kirjaa, kaikki luontevasti keskittyen eri maiden erikoisuuksiin ja tapoihin.
Riku ja Tunna kävivät myös Länsi-Afrikassa kuvaamassa kolmannen tuotantokauden jaksoon materiaalia. Jaksosta tulikin melkoinen kohu, sillä sen sisältö oli poikkeuksellisen kuohuttavaa: lasten kasvojen viiltelyä, hektinen vodunseremonia koiranpennun uhrausta myöten sekä ruokaosiossa kissan syöntiä. Ohjelmassa ei siis silotella, vaan kerrotaan ja sivistetään sekä annetaan mahdollisuus ymmärtää myös se toinen näkökulma.
Tässä Rikun ja Tunnan ajatuksia Länsi-Afrikasta:
Mikä jäi päällimmäisenä mieleen Beninistä ja Togosta?
Ihmiset ennen kaikkea. Missä tahansa käytiinkin pääkaupungeista maaseudulle, jengin suhtautumisen positiivisuus ja kohtaamisten lämpimyys yllättivät. Kun miettii eurooppalaisten toiminnan perinnettä alueella on hämmästyttävää, että vihamielisyyttä kohtaa hyvin harvoin.
Entä tapa- ja käytöspuolella, tuliko vastaa mitään yllätyksiä? Noloja tilanteita?
Vanhan liiton ”African handshake” sorminapsautustekniikalla tuli ehkä kunnolla opittua vasta tällä ekalla Länsi-Afrikan reissullamme. Voodoo-seremonioissa yllättäviä tilanteita tuli tietysti koko ajan, kun transsiin menneiden ihmisten kanssa kommunikointiin ei ollut erityisesti tullut perehdyttyä, mutta paikallisten viitoittamalla tiellä kun mentiin, hyvä tuli. Yksi etikettivirhe tuli heti kärkeen, kun mentiin ensimmäisellä maalaiskylävierailulla kittaamaan tervetuliaispontikat huikalla Pohjanmaan kautta, vaikka kohteliaisuuteen kuuluu viskata osa esi-isillemme maahan. Nolointa oli kuitenkin omien ranskankielentaitojemme ohuus.
Beninissä tai Togossa käydessä oppii huomaamaan sen suuren eron Hollywoodissa kuvatun, Haitilaisen ja Afrikkalaisen voodoon eron. Mikä oli teille suurin yllätys/oppi Togon ja Beninin voodoosta?
Synkreettisyyden voimakas korostaminen ja eri uskontojen suvaitseminen. Se, että katolisesta messusta saatetaan marssia suoraan voodoo-seremoniaan, kertoo itse asiassa togolaisten ja beniniläisten oivaltaneen uskontojen olemuksesta jotain hyvin olennaista. Tällaista suhtautumista soisi löytävän maailmalta ja täältä paljon enemmän.
Lomén fetissitori on jo itsessään vaikuttava nähtävyys. Pääsittekö tinkimään jumalien kanssa ja ostitteko loitsuja tai talismaaneja? Itse kun kävin, ostin alkoholijuomista pitävän kodinsuojelija-patsaan. Hinnasta ei tingattu papin vaan jumalien kanssa.
Toki jumalten kanssa tingattiin ja talismaneja veistettiin. Toimistomme panteistisella alttarilla viihtyy mm. tupakoiva toivomuspatsas (suussa oleva rööki sytytetään aina toivomussession ajaksi) sekä karahkallinen luontais-Viagraa. Varsin hämmästyttävä apteekin ja uskonnollisten tarpeiden tori!
Usein tutkiessa uutta automaattisesti vertaa sitä tuttuun. Löytyikö Länsi-Afrikasta merkittäviä yhtäläisyyksiä jonkin toisen maailmankolkan kanssa?
Karibian ja Brasilian vanhat afrikkalaisperäiset uskonnot tulivat tietenkin mieleen, samoin kuin blueskaavan etnomusikologinen jäljittäminen tuolle alueelle. Musiikki on vaikuttanut olevan yhtä vahvasti läsnä arjessa vain Kuubassa ja Jamaikalla, ehkä se tietty yhteys näkyy edelleen. Ja vaikka kolonialismista ei hirveästi hyvää ole seurannut, pari reissaajalle tärkeää pikkujuttua yhdistää vanhoja Ranskan siirtomaita: hyvä leipä ja viini. Niitä ei yleensä muualla Aasiassa ja – etelää lukuunottamatta – Afrikassa matkaaja pääse maistelemaan.
Käytösneuvonne ensi kertaa Länsi-Afrikkaan matkustavalle?
Ihmisten kohtaaminen on kaikkialla Afrikassa tärkeää. Meillä Suomessa on totuttu tehokkuuteen ja mennään suoraan asiaan, mutta ainakin Länsi-Afrikassa peruskohteliaisuus on meistä paljon paremmalla tolalla: ensin tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset ja jollain tapaa kohdataan aidosti, vasta sitten on asiapuolen vuoro. Ylipäänsä matkailuetiketissä on tärkeää edes yrittää ottaa paikalliset tavat ja arvot huomioon – moukkamaisuus ei johda mihinkään, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Mad Manners – Seikkailijan etiketti opastaa matkailijaa käyttäytymään ympäri maailmaa ja kunnioittamaan paikallisia tapoja. Kirjassa on yleistietoa alueiden tavoista, perinteistä ja asenteista, sekä käytännön oppaita eri tapoihin; mm. miten kätellä oikeaoppisesti Länsi-Afrikassa, tai kuinka perustaa troikka Venäjällä. Kirjan sisältö on helppolukuista ja jaoteltu matkakirjaksi sopivaan pienikappaleiseen muotoon, mutta toimii myös kotisohvalla lukemiseksi sivistys- ja viihdemielessä. Mad Manners sai viime syksynä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, eikä aivan syyttä!
