Heli Tiainen: Kantajat (Les porteurs) à la Galerie Tila à Helsinki, mars 2013 / galleria Tilassa Helsingissä maaliskuussa
L’exposition de Heli Tiainen a été une histoire comtemporaire de l’Afrique de l’Ouest en général. Particulièrement du Golf du Guinée et de la vie quotidienne des Togolais et Beninois vivants à la frontière.
L’image qui m’a beaucoup marqué est celle de la femme qui a porté les fardeaux du bois dela cuisine sur la tête. Cela me rappelle de ma mère revenant du champs. La technique de ses oeuvres a été une chose aussi qui me fait vivre les années 90 aux cours primaires où on dessinait avec la craie. En un mot c’est tout une histoire d’art qu’elle avait exposé. Esperons voir encore de plus de ses oeuvres qui fascinent !
Bon début d’été !
-Félix Adjé
***
Heli Tiaisen näyttely kertoi läntisen Afrikan nykytarinaa. Erityisesti kohteena olivat Guineanlahden alue sekä Togon ja Beninin rajalla asuvien ihmisten arjen elämä.
Mieleeni jäi erityisesti kuva naisesta, joka kantaa puulastia päänsä päällä. Se muistutti minua äidistäni palaamassa pellolta. Teosten tekniikka taas sai minut palaamaan 1990-luvulle ja alakouluun, missä piirrettiin liiduilla. Tiaisen teokset avaavat kokonaisen taiteen historian. Toivottavasti näitä kiinnostavia töitä nähdään vielä lisää!
Risto Lindstedt Villa Karossa 13.12.2012-23.1.2013
”Eikös se ole taiteilijoiden paikka?”
Risto Lindstedt hämmästyi, kun Matti-Juhani Karila ehdotti hänelle residenssihakemuksen jättämistä Villa Karoon eräässä kirjanjulkistamistilaisuudessa vuosia sitten. Toimittajalegenda ei omien sanojensa mukaisesti ”osannut sijoittaa itseään Villa Karon taiteilijoiden ja tutkijoiden intelligentsiaan”. Ajatus alkoi kuitenkin kutkuttaa ja eläkeikäkin lähestyi. Hanke sinetöityi kun hänen kollegansa, myös eläkkeelle jäämässä oleva valokuvaaja Hannu Lindroos kysyi yllättäen:
”Oletko kuullut Villa Karosta?”
Risto saapui vaimonsa, kustannustoimittaja Päivi Lindstedtin kanssa residenssiin joulukuussa ja Hannu tammikuussa. Riston lähdettyä Hannu jäi vielä metsästämään kuvakulmia Ouidahin orjakaupungista. Parivaljakon tavoitteena oli tuottaa matkalta kolme laajaa kuvareportaasia Suomen kuvalehdelle. Materiaalia on karttunut ainakin Voudou-uskonnosta, Afrikan Venetsiaksikin nimetystä Ganvién kaupungista sekä Ouidahin orjatiestä. Saattaapa Beninin-jakso poikia tämän lisäksi muutakin.
”Jos nyt Hannuni tunnen, niin sehän kuvaa aina ja kaikkialla!”
Ja taitaa Ristolla itselläänkin olla jonkinlaista ylimääräistä kolumnintynkää sukanvarressa. Akaasian lehdet kahisivat huhuja Karossa samanaikaisesti olleiden kolmen Kirjapajan kirjailijan yhteistyöstä. Nähtäväksi jää, saammeko vielä lukea Risto Lindstedtin, Liisa Väisäsen ja Jaana-Mirjam Mustavuoren Afrikassa alkunsa saanutta yhteistuotantoa.
”Hannu ja Risto menee Beniniin”-reportaasit
Villa Karon perustajajäsen Matti-Juhani Karila lähetti Riston matkaan toivotuksella ”älkää sitten vaan kehitelkö mitään erityistä siellä”. Tällä hän viittasi Riston ja Hannun journalistiseen tyyliin, josta Suomen Kuvalehdessä käytetään nimitystä ”Hannu ja Risto menee metsään” –juttu. Kun toimituksessa erään kerran kärsittiin kotimaan reportaasien puutteesta, lähetettiin Hannu ja Risto etsimään jutuntynkää:
”Menkää nyt vaikka mettään ja kertokaa millaista oli!”
He lähtivät Ilomantsin Hattuvaaraan, jossa ensilunta odotellessa keittyi laavukahvin lisäksi yleisön rakastama, aforismia lähestyvä juttutyyppi. Siinä kertojan ääni kommentoi ja uuttaa välittömistä havainnoista irti kaiken mahdollisen. Tällaista voidaan nyt odottaa valmistuvaksi muun muassa Ganviésta.
”Kun vene lipui hitaasti eteenpäin pitkin tolpille rakennetun kaupungin kujia, ei ainoastaan Hannu, vaan myös minä pystyin poimimaan mukaan värikkäitä yksityiskohtia.”
Voodoota miehet lähestyvät kolmen hyvin erityyppisen uskonnollisen tapahtuman — joulukuisen Mami Wata -rituaalin, kansallisen Voodoo-päivän ja yksityisen kaksoisseremonian – kautta. Reportaasissa pohditaan voodoon elinvoimaisuutta tämän päivän Beninissä,
”Miksi ihmiset siihen yhä edelleen vuonna 2013 uskovat?”
Orjakysymystä Risto punnitsee Ouidahin orjatien varrella ja nostaa reportaasissaan uusimman orjatutkimuksen rinnalle välähdyksiä historiasta. Hän muistuttaa, ettei orjuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikkei tämän päivän organisoitua orjuutta aina sillä nimellä kutsutakaan.
Kokemuksia Villa Karosta
Villa Karo oli Riston ensimmäinen kerta sekä Länsi-Afrikassa että taiteilijaresidenssissä. Mies ei kuitenkaan tunnusta yllättyneensä mistään.
”Vain kuumuus rasitti, muttei sekään yllättänyt. Ympärillä oli motivoituneita, fiksuja aikuisia. Käyttöinformaatio kulki, ja ihmiset olivat avuliaita.”
Stipendiaattien joukkoon integroitui nopeasti. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kaikki menee putkeen.
”Kämppäkavereitaan ei voi valita ja yksi riitelevä aviopari olisi voinut myrkyttää koko yläparvekkeen.”
Riitelyjen sijaan yhteiselo tarjosi hauskoja spontaanisti syntyneitä keskusteluja.
”Ja Liisan (Väisänen) paikalla ollessa, opettavaisen hyödyllisiä sellaisia.”
Iloa tuotti myös muiden työn seuraaminen.
”Muusikkous on itselle jokseenkin vierasta aluetta. Oli mukavaa ja ymmärrystä avaavaa nähdä mitä Tuukka (Vuorinen) ja Antti (Sundberg) ja Aapo (Halonen) vieressä puuhasivat.”
Katse taakse ja eteen
Toukokuussa eläkkeelle jääneen toimittajan lähes nelikymmenvuotisen uran varrelle on mahtunut paljon. Työt ovat kuljettaneet Riihimäen paikallislehdestä STT:n aluetoimituksen kautta Iltasanomiin, Suomen kuvalehteen toimitussihteeriksi, -päälliköksi ja edelleen kirjoittavaksi toimittajaksi. Tänä aikana myös journalistinen työ on muuttunut paljon, ja alan tulevaisuus painaakin konkarin mieltä.
”Painojen, kuvien, ja toimitusjärjestelmien kehitys on muuttanut tekemistä ja journalismiin on tullut piirteitä, jotka eivät enää kuulu mun maailmaan.”
Reaaliaikaisen tiedonvälityksen keskeisyys on ajanut tilanteeseen, jossa asioita on tuutattava nopeasti ulos. Tiedon tarkkuus ja olennaisuus kärsivät.
”Journalismista on tullut mittasuhteetonta. Pienistä asioista tehdään isoja otsikoita, eikä suoraan henkilöön käyvä journalismi tunne nykyään erityisiä rajoja.”
Tilanteesta ei voi syyttää journalisteja. Lehtitalot painottavat määrää ja nopeutta laadun kustannuksella.
”On pöyristyttävää vaatia ihmistä tekemään huonompaa kuin mihin tämä pystyy. Ei se niin voi mennä.”
Risto pelkää, että sellaisten lehtikuvaajien määrä tulee vähenemään, joilla on historia ja konteksti hallussa. Myös sellaiset kirjoittavat toimittajat, joille hyvät lauseet ovat tärkeitä, saattavat vähentyä.
”Toisaalta toimittajat ovat nykyään paremmin koulutettuja ja siellä missä laatua tehdään, hioutuu todellisia helmiä,”
Risto muistuttaa ja jatkaa:
”Me voidaan Hannun kanssa kyllä olla vanhentuneita ja kömpelöitä, mutta meille lehti on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde, joka aikanaan ajoi kaiken yli. Ei tarvinnut myöskään kelloa vastaan taistella niin kuin monen toimittajan nykyään.”
Tällaiseen sitoutumiseen ei valitettavasti ole enää varaa.
”Mitä käykään innostumiselle, intoutumiselle ja kieleen rakastumiselle, kun asioiden kiteyttäminen nousee kirjoittajan tärkeimmäksi taidoksi?”
Toivokaamme, ettei lukijoiden aliarviointi ja näytöltä luettavat lehtijutut aja meitä kierteeseen, jossa otsikkosuperlatiiveiksi yksinkertaistuva teksti heikentää lukutaitoa, lukijaa ja edelleen tekstiä.
Last October 26th the residents of Villa Karo got the opportunity to participate in the Tabaski celebration as Villa Karo’s guardians Boubé and Abdullaye, who belong to the Muslim minority in Benin, invited them to join the religious feast. Two lambs were prepared on open fire and tasty Fulani cheese was served for the vegetarians.
Tabaski is one of the most important celebrations of the Muslim year. This day – the date of which varies from one country to another from and year to year– is to commemorate the prophet Ibrahim’s willingness to sacrifice his young and only firstborn son in obedience to a command from God. It marks the end of the annual pilgrimage, Hajj to Mecca. Hajj is one of the five pillars of Islam and each able-bodied Muslim is supposed to carry out this duty and head to Mecca at least on in the lifetime, if this is financially realisable. For the Tabaski celebration, a sheep, cow, goat, buffalo or camel is sacrificed in the name of God. One-third of the meat is given to friends and neighbors and one-third or more of the meat is donated to the poor and needy.
With a resemblance to Easter, Tabaski is the celebration of sacrifice, reconciliation and forgiveness: Eid-al-Adha – Feast of Sacrifice. This year the celebrations in Benin will be on Tuesday 15th October. Meanwhile, Happy Easter to everybody!
Riikka Theresa Innanen Villa Karossa 7.11.2012-16.1.2013
”Kaksoshengillä oli niin hauskaa, ettei heiltä saatu lupaa lopettaa. Juhlassa meni lopulta koko päivä puoleenyöhön. Eri-ikäiset naiset tanssivat, miehet soittivat. Koko kylän kaksosfetissinuket tuotiin yhteen juhlimaan. Aivan toista kuin rituaalinäytöksissä!” Riikka Theresa Innanen kuvailee kaksosseremoniaa, jossa juhlittiin hänen perheensä kaksosia, eikä pysty peittelemään innostustaan:
”Mikä elämän lahja oli saada olla tässä voodoo-seremoniassa!”
Tanssija-koreografi tuli Beniniin tarkastelemaan sitä, kuinka ihmiset tulevat yhteen — kohtaavat toisensa tilassa. Kokemukset ovat olleet vahvoja ja residenssijakso on ollut hedelmällinen.
”Koreografin työ on käyttöliittymien rakentamista, jossa tuodaan ihmiset yhteen kokemuksen äärelle.”
Työstettävää materiaalia tulevien töiden pohjaksi on löytynyt runsaasti. Tarkkailemiensa kohtaamisten lisäksi Riikka oli mukana yhteisötaideprojekteissa.
Yhteisötaideprojektit – oma anti paikallisyhteisölle
Ennen Beniin tuloa Kiasma-teatterissa esitettiin Riikka-Theresan ja Outi Yli-Viikarinre-ANIMA-ted-tanssiteosta, joka käsittelee eläinkunnan ja luonnon suhdetta ihmisen rakentamaan kulttuuriin. Koreografia pohjaa systeemiteoriaan ja Jaana Parviaisen negatiivisen tiedon teoriaan, kokemukselliseen anatomiaan ja ekologisiin järjestelmiin. Muotokieli ja teksti ovat orgaanisia ja teos on itsessään ekologinen.
”Pyrin siihen, että kaikki ideasta liikemateriaalin ja dramaturgiaan istuu teoksen teemaan. Eli myöskään itse esityksentilanteessa ei käytetä sähköä, kierrätetään ja ostetaan vain välttämättömin tai jotakin sellaista mikä edesauttaa teoksen ekologisuutta. Itselle asetettu rajoitus pakottaa muuttamaan omia konventioita, kysymään miten voi tehdä toisin tai poistaa jotain kokonaan.”
Riikka jatkoi luontosuhteen käsittelyä Beninissä. Yhdessä Grand-Popossa toimivan kansalaisjärjestö ADJD:n, taidekoulu CLAN:in ja paikallisten lasten kanssa toteutettiin jäteongelmaa käsittelevä tanssiteos ”Mitä tapahtuu eläimille, jotka syövät muovia?”. Se esitettiin osana paikallisväestön ympäristöherkistämiseen tähtäävää rannan siivousprojektin promootiota Villa Karon joulukuun konsertissa. Lasten esimerkin kautta vanhempienkin toivotaan oppivan ympäristöasioista.
Ympäristöprojektin lisäksi Riikka oli mukana Grand-Popossa järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa oli mukana suomalaisia ja beniniläisiä muusikoita.
Pohdintaa vuorovaikutuksen hankaluudesta
“Emancipate yourselves from mental slavery; None but ourselves can free our minds.”
Bob Marleyn vapauslauluun ”Redemption Song”iin lainaamat panafrikkalaisliikkeessä vaikuttaneen Marcus Garveyn sanat vuodelta 1937 saavat Riikka Theresa Innasen mietteliääksi Grand Popossa residenssijakson lopulla tammikuussa 2013. Vaikkei orjia ole laivattu Afrikasta yli sataan vuoteen, ja Afrikan siirtomaat ovat itsenäistyneet yli puoli vuosisataa sitten, tuntuvat Garveyn sanat edelleen ajankohtaisilta.
”Historian haamuja kannetaan täällä mukana. Todellinen vapautuminen on ihmisen mielestä kiinni. Vaikka vääryyksiä on tapahtunut ja monelta osin tapahtuu edelleen, on kuitenkin päästävä niiden yli. Niin kauan kuin kannetaan kaunaa tai jättäydytään autettavaksi, pidetään yllä myös henkistä valtasuhdeasetelmaa.”
Residenssiaikana Riikka luki Aravind Agidan kirjan Valkoinen Tiikeri. Siinä kirjan päähenkilö toteaa: ”En voinut koskaan olla orja, koska ymmärsin kauneuden merkityksen.” Suomessakin mietitään taiteen funktiota kulutusyhteiskunnassa.
”Uskon vahvasti, että taide itsessään – ei vain virkistys- tai harrastustoimintana vaan esteettisenä, luovaan ajatteluun kannustavana kokemuksena – voi muuttaa paljon. Taiteen lisäksiVilla Karo vaikuttaa Grand-Popossa paikallisyhteisöön tuomalla myös tänne ihmisiä, jotka eivät ole turisteja tai avustustyöntekijöitä.”
Riikka näkee, että myös suomalaiset taitelijat sijoitetaan kuitenkin helposti valmiiseen palapeliin, jossa heille annetaan ”herrain rooli”. Tämä saattaa hankaloittaa kumppanillisen, kollegiaalisen yhteistyön toteutumista.
”Välillä tuntuu siltä, että yhteistyön sijaan meille haluttiin järjestää virkistystoimintaa. Rakennetaan viihdykerata Riikalle, se siitä varmaan tykkäisi ja ilostuisi!”
Eikä kysymys ole todellakaan siitä, että taiteilija ei tästä ilostuisi.
”Tarkoitus ei kuitenkaanole, että projekteja tehdään mua varten! Ei mua tarvitse miellyttää! En tee niitä koska se on itselle kivaa, vaan koska ne ovat osa työtäni, johon kuuluu myös tarve laajentaa näkökulmaa ja oppia lisää!”
Taiteilijoilta taiteilijoille
Taiteilijoidenyhteistyötä kohentamaan perustettiin Villa Karon avointen ovien päivän jälkeen Grand-Popon taiteilijoiden yhdistys, L’Association des artistes créateurs de Grand-Popo. Riikka Theresa näkee, että kulttuurikeskuksen ulkopuolella toimiva yhdistys edesauttaa sitä, että taiteilijat voivat kohdata toisensa mutkattomasti ja unohtaa hierarkiat.
”Taiteilijoiden välinen ammatillinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää.”
Tasa-arvoisen yhteistyöasetelman luomiseksi on Riikan mukaan viisasta, että taideyhdistys toimii nimenomaan itsenäisenä Karon ovien ulkopuolella.
”Toivottavasti yhteydet Karon ja yhdistyksen välillä kasvavat toimiviksi, jotta uudet tulokkaat voisivat käydä rutiininomaisesti esittelemässä itsensä paikallisille taiteilijoille. Kun ensikosketus saada luoduksi, yhteystyö kasvaa varmasti ihan luonnollisesti, yhteisten kiinnostusten pohjalta!”
Villa Karolla voisi olla tärkeä rooli taiteessa kansallisellakin tasolla, jos ammattitaiteilijoiden väliseen yhteistyöhön panostettaisiin, heidän tietotaitonsa jakamista hyödynnettäisiin tehokkaammin ja yhteistyön tasoa pidettäisiin tarpeeksi korkeana.
Taiteilijoilta muulle yhteisölle
Paikallisten taiteilijoiden lisäksi muu yhteisö voisi tulla oppimaan Villa Karoon – esimerkiksi luennoille, kursseille ja työpajoihin, Riikka ehdottaa.
”Yhteisölle ja tietyille ryhmille suunnattuja projekteja vetämään voisi kutsua afrikkalaisia ja suomalaisia tekijöitä aika spesifistikin. Miksei stipendiä voisi hakea suoraan joihinkin tiettyihin projekteihinkin? Esimerkiksi paikallisia työmahdollisuuksia voitaisiin parantaa jonkinlaisten yrityshautomoiden tai liikeidean kehittämispajojen avulla. Kaikkilla stipendiaateilla ei tarvitsisi olla yhteisöhankkeita, mutta on varmasti joitakin taiteilijoita, jotka olisivat tällaisesta innostuneita.”
Järjestelyllä mahdollistettaisiin yhteisöprojektien jatkuvuus ja voitaisiin rakentaa Grand-Popoon jotain kestävämpää irrallisten projektien ratkeilevan tilkkutäkin sijaan.
”On huomioitava, että etenkin lapset saattavat kärsiä pitkään jatkuneiden projektien yllättäen loppuessa”, Riikka muistuttaa.
Vuorovaikutuksen parantaminen
On hedelmällistä pohtia miten suomalaisten ja paikallisten välisiä kohtaamisia voitaisiin sujuvoittaa Grand-Popossa. Sen sijaan, että jokainen vieras käy itsekseen läpi kulttuurisen oppimisprosessin, voisi näistä kokemuksista ammentaa laajemminkin. Ne voisivat luoda vahvan ja ainutlaatuisen lähtökohdan syvemmälle keskustelulle kulttuurien välisestä kohtaamisesta siihen liittyvine ongelmineen ja tabuineen.
”Olisi tärkeää ylläpitää keskustelua siitä mikä yhteistyössä on esteenä, mistä se johtuu ja pitääkö sitä edes murtaa. Vaikkei mikään muuttuisikaan, niin ainakin toiseuden ymmärrys voisi kasvaa.”
Hierarkia-asetelma vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistyötä ja oppimista. Hyvin pientenkin lasten kanssa on vaikea toteuttaa alhaalta päin lähtevää, oppilaan lähtökohdista ponnistavaa pedagogiikkaa, jos he eivät ole omaksuneet tätä mallia koulussa.
”Opettajat tekevät kyllä työtään täälläkin sydämestään, mutta uusien opetusmallien puute on silmiinpistävää. Usein lapsille vain näytetään, miten asiat kuuluu tehdä. Ulkoa opettelu ei kuitenkaan riitä tulevaisuuden ongelmien ratkaisemiseksi post-kolonialistisessa yhteiskunnassa, vaan tarvitaan myös omaehtoisuutta.”
Suomalaiset opetusmallit ovat menestyneet hyvin kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa. Riikka arvelee, että Grand-Popolaiset opettajat ja taidekasvattajatkin saattaisivat olla inspiroituneita tutustumaan niihin.
”Voitaisiin antaa heille pähkinöitä purtavaksi – ei autoritäärisesti tuputtamalla tietenkään.”
Moderni taide – Monikulttuurinen taide
Hollannissa kansainvälisessä taidekoulussa opiskelleena ja opettaneena sekä kansainvälisen uransa takia Riikalla on paljon kokemusta eri kulttuureista tulevien taiteilijoiden yhteistyöstä ja kirkas näkemys siitä, että nykytaiteen ja traditionaalisen taiteen tai länsimaisen ja afrikkalaisen taiteen välillä ei tarvitse olla jyrkkää ristiriitaa. Kokemus afrikkalaisten nykytanssijoiden kanssa sai Riikan lähtemään Villa Karoonkin.
”Nykytaide käyttää paljon konseptuaalisia työkaluja. Se voisi antaa avaimet omankulttuuritaustan työstämiseen sen ydintä hylkäämättä.”
Omaa traditiota voi soveltaa nykypäivään uusilla tekniikoilla ja ajankohtaisilla kysymyksenasetteluilla.
”Monet afrikkalaiset taiteilijat tekevät tätä jo, mikseivät siis myös Grand-Popolaiset?”,Riikka kannustaa.
”Suomalaisilla on oma koulutustaustansa, jota työstää ja josta ammentaa työhönsä – Beniniläisillä omansa, mutta kaikki elämme tässä ajassa. Molemmat voivat jakaa ja soveltaa tietotaitoansa ja kulttuurihistoriantuntemustaan omaan tekemiseensä.”
Hienoa olisi, että taiteilijat täällä voisivat saada työkaluja, joilla työstää omaa kontekstiaan yhä suvereenimmin.
”Mun teoria tai teesi on, että nykypäivän taiteilijan työn täytyy olla kontekstitietoista – tiedostavaa oman aikamme kysymyksenasetteluista. On mahtavaa, että taide on täällä aivan erilailla merkityksellinen osa elämää kuin Suomessa.”
Juuri tämä sai Riikka lähtemään Villa Karoon – imemään vaikutteita omaan työhönsä.
”Meillä suhde on etäännytetympi, mutta taiteilijana uskon, että taide voi olla osa yhteisöä moniulotteisesti, enemmän kuin vain viihdyttävää taustamusiikkia.”
Kaiken kaikkiaan on vaikea arvioida, kuinka hyvin me vieraasta kulttuurista tulleina voimme lukea paikallista taidetta, sen sävyjä, konseptuaalisuutta ja historiallista kerroksellisuutta – arvottaa sen ajankohtaisuutta. Emmehän edes välttämättä ymmärrä mitä kuulemamme kappaleet käsittelevät. Entä erottuvatko länsimaisen taiteen kysymyksenasettelut afrikkalaiselle?
